Samaa tosin miettii varmaan moni muukin (kuin parin viikon ikäistä vauvaa imettävä) tänä päivänä täällä Euroopassa. Enpä päässyt tekemään ihkutus-hehkutuspostausta esikuvakseni parisenkymmentä vuotta tituleeraamasta Rouva Clintonista (jep, toiset on monarkisteja ja minä ehdottoman sinisilmäinen Hillary-fani), mutta onneksi on tuo vauva, niin ei masennu liikaa ;)
Joten mennäänpä päivän epistolaan (ennen kuin vauva taas vaativaisena heräilee). Jos et halua lukea synnytystarinoita, älä jatka tästä eteenpäin.
Vietimme tosiaan noin kahdeksan vuorokautta Tyksin täysihoitoa nauttien. Laitostumistuntemukset alkoivat allekirjoittaneen kohdalla olla jo kohtuu voimakkaita tuossa tiistain korvilla, mutta päätin sinnitellä torstaihin. Ja hyvä niin - saatiin muutama äidin kehoonkin liittyvä lieveilmiö hoidettua ammattilaisten avulla eikä tunaroiden kotona.
Kun parisen viikkoa sitten eleltiin rv:tä 41+1, ei kyseinen aamu ennakoinut mitään sen kummempaa. Mies lähti töihin ja poika hoitoon. Minä taisin nukkua aamupäiväunet, kun yöunet olivat jälleen kerran jääneet minimiin. Iltapäivällä intouduin kokkailemaan oikein urakalla - syntyi tuplasatsi linssilaatikkoa sekä omenakaurapaistos. Niitä sitten nautittiin perheen kera kello viisi. Jossain vaiheessa Pikku Kakkosen aikoihin sanoin miehelleni, että on vähän huono olo ja että menisin lepäilemään yläkertaan hetkeksi. Olin varmaan ollut hieman liikaa jalkeillani (mikä toisaalta tuosa vaiheessa oli jo ihan tarkoituskin :)).
Toisen vessakäynnin jälkeen sitten ihan vartissa jomotus alkoi sada aaltomaisia muotoja. Niitä alkoi tulla reilun kolmen minuutin välein. Soitin äitiyspoliklinikalle ehkä varttia vaille kahdeksan. Ohje kuului, että mitään hätää ei ollut, ja niin kauan kannattaisi olla kotona kuin vaan pystyisi.
Aaltoilu jatkui ja niihin tuli selkeä kipuhuippu. Tokaisin miehelle, että kyllä nämä nyt niitä samona taitavat olla kuin viimeksikin Alvarin kohdalla - silloinkaan kun juna lähti käyntiin, menoa ei pysäyttänyt enää mikään. Mies sanoi käyvänsä suihkussa ja minä ryhdyin pesemään meikkivälineitä, kun se homma oli pitänyt tehdä jo useampi päivä aikaisemmin. kyllähän nyt kaikki rästihommat pitää hoitaa ennen kuin synnyttämään lähdetään ;)
Ehkä viisi minuuttia myöhemmin karjaisin miehelle, että nyt vauhtia, pitää päästä lähtemään. Iltapala jäi syömättä molemmilta ja noin puoli yhdeksän, papan saapuessa paikalle Alvarin yövahdiksi, me kurvasimme kohti Turkua. Ja kaikki jarrutukset, kaarteet, töyssyt ynnä muut - kuinka kipeää ne tekivätkään taas kerran!
Olimme poliklinikalla yhdeksän jälkeen. Kätilön sisätutkimuksessa selvisi heti, että olin jo viitisen senttiä auki - ihan turhista suppareista ei siis ollut kyse! Pääsimme heti synnytyshuoneeseen ja sain ilokaasun käyttööni. En tiedä, onko kyseinen aine pelkkää placeboa, mutta ainakin minua se on molemmilla kerroilla auttanut rytmittämään hengitystä pahimman kipupiikin aikana.
Halusin ehdottomasti kivunlievitystä, aluksi minulle tarjottiin kohdunkaulan puudutetta (Pcb-puudutus), mutta puudutteen saatuani totesin sen aivan liian heppoiseksi. Toivoin epiduraalia kehiin, vaikka edellisessä perätilasynnytyksessä kolmas annos oli lamauttanut toisen puolen kehostani. Ehkäpä nyt selvittäisiin kuitenkin kahdella annoksella...
Onnekseni epiduraalipuudutteet eivät tällä kertaa heikentäneet supistusten tehoa vaan kahden annoksen jälkeen, n. klo puoli kolme aamuyöllä oli tarvittava 10 cm auki ja ponnistusvaihe saattoi alkaa.
Tätä synnytyksen vaihetta olin pelännyt eniten jo etukäteen. Alvarin perätilasynnytys oli sen verran tuskaisa kokemus pitkittyneine ponnistusvaiheineen ja epämukavine synnytysasentoineen, että pelkäsin joutuvani jälleen kerran samanmoiseen paniikkitilaan kuin tuolloin. Mutta eipä onneksi. Vaihtelin ponnistusvaiheessa muutaman kerran asentoja ja lopulta vauva syntyi sänkyyn nojaten kätilön ottaessa kopin pikkuisesta :) Täytyy nyt toki mainita, että ihan hirveää se synnyttäminen oli tälläkin kertaa, mutta sentään sietokyvyn rajoissa.
Pikkuinen tyttö syntyi siis vähän ennen kolmea yöllä ja oli kunnioitettavat yli neljä kiloa (veljensä kun oli painanut alle kolme kiloa) sekä 50 cm pitkä. Synnytyskertomuksestani tarkistin ponnistusvaiheen kestäneen vain 18 minuuttia, vaikka tuolla hetkellä se tuntui jällleen ikuisuudelta. Mutta olihan se vain 1/4 edellisen synnytyksen ponnistusvaiheesta!
Vauva tuntui aluksi ihan terhakalta, mutta keuhkot rohisivat ja niistä imettiin lapsivettä aika suuri määrä pois. Happisaturaatiomittauksissa todettiin arvojen olevan hieman vajaat, mikä viittasi mahdolliseen tulehdukseen. Olin saanut heti synnytyksen alettua saada antibiootteja Agalactie-bakteeritestin näyttäessä positiivista. Vauva oli kuitenkin saattanut myös niellä hieman vihertävää lapsivettä ja näiden kahden riskitekijän takija pikkuinen lähetettiin keskolan teholle, jossa hän vietti ensimmäisen vuorokautensa.
Minulle tämä sopi vallan mainiosti. Vaikka synnytys oli ollut nopeampi ja helpompi kuin viimeksi (nyt reilut seitsemän tuntia eli lähes puolet lyhyempi kuin viimeksi), menetin litran verta ja hemoglobiini laski 90:een. Alvaria synnyttäessä olin yritin kolmesti nousta istumaan sängyn reunalle syömään, mutta pökertynyt joka yrityksellä (hemoglobiini oli ollut tällöin 87). Lopputulemana minut roudattiin paareilla synnytysvuodeosastolle. Suuri tavoitteeni olikin tällä kertaa päästä vaihtamaan osastoa ,heh, pyörätuolissa mutta eipä onnistunut - pökerryin mieheni syliin vessassa ja taas mut kärrättiin osastolle ;) Olo oli siis aika voimaton joten halusin lähinnä levätä tietäessäni lapseni olevan hyvissä käsissä keskolassa.
Seuraavana päivänä tilanne oli sitten jo sen verran tasoittunut pikkuisen kohdalla, että hän sai tulla vierihoitoon luokseni ja siirryimme varsinaiselle lapsivuodeosastolle. Lääkäri määräsi Kaislalle viikon antibiootti kuurin, joka otettaisiin kahdesti päivässä. Ajomatka kotoa monen päivän ajan olisi ollut tuoreelle nelihenkiselle perheelle vähän liikaa ja siksi päätimme olla osastolla niin pitkään kuin pää kestäisi tai meidät potkittaisiin pellolle. Ihan hyvä päätös näin jälkikäteen ajatellen :)
Mutta mistä sitten repäisin tuon postauksen otsikon?
No, edellisellä kerralla Alvarin syntyessä päätin palkita itseni kärsitystä kivusta ja särystä Minna Parikan Maxinella. Nyt kuluneena syyskuuna täytin puolestani 35-vuotta ja päätin, että kyseisen merkkipaalun sekä tyttäreni syntymän kunniaksi olisi uuden Parikan aika.
Ja tsadaa! Kesällä huutonet-haaviin jäi tällainen ihanuus. Olen etsinyt vuosikaudet kirjekuorilaukkua, jolla hoituisi kaikki juhlavammat menot. Eiköhän se ole tässä - hihnalla tai ilman ;)
Seuraavassa vauva-aiheisessa postauksessa sitten lisää siitä, mitä siellä sairaalassa viikon aikana opiskeltiin ;)
Mukavaa marraskuun jatkoa siihen saakka!
6 kommenttia:
Ihan kamalaltahan tuo synnyttäminen kuulostaa. Paljon vertakin menetit, hui.
Muutama lapsi lisää, niin on jo hyvä kokoelma Minna Parikkaa. ;)
Hienosti tuo kaikki tuntuu menneen! Jokainen synnytys on ainutlaatuinen, vaikka ei meillä kahden lapsen äideillä olekaan kuin kaksi kokemusta vertailtavina. Te yli nelikiloisia lapsia alateitse synnyttäneet äidit saatte kyllä kaiken kunnioitukseni! :)
Onnea pikkunyytistä! <3
Raskaus ja synnytys on niin oman kontrollin ulkopuolella. Kaikki voi mennä hyvin ja sutjakasti tai sitten ei. Onneksi on nykyaikainen lääketiede ja ammattilaiset, jotka osaavat ottaa tilanteen haltuun ja kääntää välillä katastrofin suuntaan menevän tilanteen hyväksi.
Niinkin yleinen ja lähes itsestäänselvä asia kuin antibiootti onkin, siitä saattoi vain haaveilla sata vuotta sitten ja moni ihminen kuoli vailla toimivaa hoitoa.
Mulla raskaudet ja synnytykset (4 kpl) ovat nostaneet valtavan kiitollisuuden tunteen nykyaikaa & sairaanhoidon ammattilaisia kohtaan. Itse en olisi osannut.
Viel kerra onnea ja paljon voimia toipumiseen ja uuteen arkeen kahden ihanan pikkuihmisen kanssa! :)
On se synnyttäminen aina melkoista menoa. Mulla oli hyvän puudutuksen ansiosta toi viimeinen suorastaan helppo. Niinkun synnytykseksi. Eihän se köykäistä hommaa oo ikinä. Hyviä vointeja sinne teille, toipumista ja ihanaa toisiinne tutustumista! Joka kerta saadessaan sen vastasyntyneen vatsansa päälle ekaa kertaa on ihan että ai moi, SINÄKÖ siellä masussa kaikki nää kuukaudet möyreit :-)
On se synnytäminen aikamoista hommaa! Onneksi ponnistushvaihe ei ollut niin rankka kuin Alvarin kanssa.
Kaunis laukku, olet sen ansainnut!
Lähetä kommentti