sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Muutama hyvin testattu lahjavinkki vauva- ja taaperoperheille

Tervehdys ja ihanaa joulukuuta kaikille!

Uskomatonta, miten haasteellista on ehtiä tekemään postauksia nykyään. Otan yhden kuvan yhtenä päivänä, toisen toisena. Kolmantena ehkä käsittelen kuvat julkaisukuntoon ja neljäntenä naputtelen tekstin.

Mutta hyvä, että edes jotain silloin tällöin. Kun aika on rajattu, niin kohdennetut postaustoiveet olisivatkin hyvä joululahja teiltä lukijoilta allekirjoittaneelle. Jotta saisitte lukea jotain sellaista, mikä kiinnostaa. Mä en oikein nimittäin enää tiedä! Kirjoittelen vain täältä kuplastani ;)


Mutta niitä toiveita odotellessa voisin antaa muutaman joululahjavinkin vauva- ja taaperoperheitä tänä vuonna muistaville. Varmasti kaikista paras ja mieluisin lahja on ajan antaminen pienten leikki- ja ulkoilutushetkien että retkien muodossa ja ne ovat niitä, joita myös lapset loppujen lopuksi arvostavat tavaratulvan sijaan.

Jos kuitenkin materiaa on hankkimassa, ei kannata ostaa sitä sun tätä tilpehööriä, vaan panostaa sellaisiin ajattomiin juttuihin, jotka kestävät aikaa (ja kulutusta). Tässä Tildan perheen vinkit tällaisten löytöjen tekemiseen:

1. Puiset lelut

Meidän perheemme eräs suosikkilelumerkki Brion ja legojen ohella on Hape. Merkin puiset lelut ovat kauniin ajattomia. Alvari sai isovanhemmiltaan 1-vuotislahjaksi merkin puisen 2 in 1-mopon, joka on käytössä edelleen. Tuo äidinkin silmää miellyttävä ajokki toimii siis perinteisenä taaperokärrynä että automobiilina. Meidän poika on juostahuristanut sillä yli vuoden putkeen, mutta nyt lopulta se oli pakko panna vähäksi aikaa jäähylle, jotta epeli ei ajelisi sillä siskonsa päälle.


Pojan toinen rakkaus on 2-vuotislahjaksi saatu samaisen merkin parkkihalli. Idea lahjaan pöllittiin rumasti naapureilta (josta saamme kaikki fiksut leluideat :D) ja lahja löytyi hyvään alehintaan Hong Kong-myymälästä (eräs suosikkimme alehintaisten lelujen hankkimiseen, kannatta tsekata!).



Pieni mies käyttää aikaa minuuttitolkulla autojonojen muodostamiseen ja parkkeerausrituaaleihin. Toki kannattaa muistaa, että parkkihalli on tarkoitettu vasta 3 +-ikäisille, vaikka me otimmekin sen omalla vastuullamme käyttöön jo kaksivuotiaalle.

2. Lego-säilytyslaatikot

Lapsiperheen tavaroiden säilytys on ikuisuusdilemma. Lelut valtaavat helposti olohuoneen ja siksi kivat säilytyssysteemit ovat paikallaan. Suuret Legolelulaatikot ovat oiva sisustuksellinenkin elementti lapsiperheen kotiin. Ihan mahdottomasti roinaa näihin laatikohin ei mahdu, mutta juurikin joidenkin näkyvällä paikalla säilytettävien lelujen säilytykseen (esim. olohuoneessa) ne ovat kivoja.


Aivan ilmaisia nämä laatikot eivät ole ja itse olenkin hankkinut niitä ainostaan sopivan alennuksen kohdalla. Ainakin Jollyroomilla sekä Finnish Design Shopilla on ajoittain näitä 20% alennuksia, jolloin yhden ison laatikon hinnaksi on jäänyt n. 30 euroa.

3. Heicon pupuvalaisin

Meidän poikamme sai Heicon pupuvalaisimen aikoinaan isoisoäidiltään (tai vanhemmat valitsivat, mutta rahoitus tuli häneltä). Lamppu on suloinen lahjavaihtoehto myös ristiäis- tai nimiäislahjaksi. Itse asiassa lamppua hankitaan yövaloksi myös vanhuksille. Meillä lamppu on tällä hetkellä äidin ja Kissin yösyöttöjä valaisemassa :) Heicon lamppua myy ainakin Jollyroom sekä monet pienet sisustukseen ja leluihin keskittyneet kivijalkaliikkeet.

 

4. Noshin bodyt

Nämä laadukkaat suomalaiset luomupuuvillaiset bodyt ilahduttavat varmasti ketä tahansa vauvaa perheineen. Kietaisubodymalli on oivallinen vaihtoehto pientä kääröä käsitellessä (ei tarvitse taistella hankalien päänteiden kanssa) ja jatkopala haaruksissa lisää käyttöikää. Plussaa ehdottomasti on myös se, että Noshin vaatteet ovat kestäviä ja niiden jälleenmyyntiarvo on korkea. Jos nyt sitten raskii edes ihania ensivaatteita laittaa etiäpäin ;)


Noshin tämän hetkiseen valikoimaan voi tutustua täällä.

Mutta kertokaapa vuorostanne, mitä olette itse hankkineet pienelle tyttövauvalle joululahjaksi, jos perheessä on jo vanhempi sisarus? Kaipaisin itsekin vinkkejä!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Imetysputkeen kadonnut vol. 2 - Kissi Täyskalori

Heippa!

Aikaa on vierähtänyt edellisestä postauksesta tovi ja arvanette syyn: joudun nyt allekirjoittamaan tuon vanhan kliseen, että kaksi lasta ei taida mennä siinä, missä yksi.

Joo, ei huolimatta siitä, että ensin mies piti koko kolme viikkoa isyysvapaata ja sitten äitini oli apunamme viikon. Elämä on tällä hetkellä yhtä puklun, kakan, rään tai leikkiautokasan siivoamista vauvan ja taaperon yhdistelmätaloudessa. Että tällainen tyyli- /lifestyleblogi ;)

Mutta hei, tätä on tilattu ja tavallaan tämä on ihanaakin :) Ainakin niinä päivin, jolloin on saanut nukuttua.

Meidän neiti on nimittäin ollut aika yökyöpeli. Ei hän itkekään kovin usein, tuijottaa vain silmät suurina sekä ähkii ja murahtelee. Murahtelu kiihtyy, jos valot laittaa pois. Lopulta alkaa karjuminen, jos yöllisiä mielihaluja ei toteuteta. Aloin jossain vaiheessa olla jo vähän rikki noihin vauvan yötohinoihin, mutta pikku hiljaa rytmiäkin on tullut. Vauva valvoo enemmän myös päivisin ja malttaa nukahtaa uudestaan maidot imaistuaan.

Tarkastellaanpa hieman tuota edellisen lauseen loppua "maidot imaistuaan". Miten keveä ilmaus! Ja keveää tissittelytaival onkin ollut tämän vauvan kanssa verrattuna Alvarin aikoihin. Sairaalassa tapahtuneen julmetun kipeän maidonnousun jälkeen tuota eliksiiriä on riittänyt ja tyttö on puolestaan osannut sitä syödä.

Rintakumeista luovuttiin lähes heti kotiuduttuamme ja viikossa pystyin imettämään vauvaa jo istualteenkin. Tunne oli mitä uskomattomin pienikokoisen perätilavauvan jälkeen! Alvariahan yritimme saada mieheni kanssa nelinkäsin rintaan kiinni (ajoittain jopa tuntikausia, öisin ja hyvin itkuisin silmin). Kilo enemmän massaa ja vahvemmat poskilihakset tekevät vauvan imutaidoille ilmeisesti ihmeitä.


Kaisla onkin saanut matkan varrella nimen Kissi Täyskalori (- varsinaista nimeähän hänellä ei vielä ole) ja tuolla nimellä hänet tuntee nyt isoveikkakin. Kissi on tunnettu lähipiirissä, no murahtelustaan sekä siitä että ruoka-aikana ollaan kotona. Kasvuvauhti on ollut uskomaton: viikossa painoa on keskimäärin tainnut tulla sellainen 250 grammaa ja kolmiviikkoisneuvolassa pituutta oli 56 cm! Se tuntui jo vähän hassulta, sillä Kissin syntymäpituus oli 50 cm.

Kyllähän me jo heti vauvan syntymän jälkeen ihmettelimme sitä, miten isolta tyttö niska- ja reisimakkaroineen näytti verrattuna veljeensä vastaavassa tilanteessa, mutta uskoimme pituuden kiltisti. Vähän tosin ihmetytti, kun Alvarin ensivaatteet eivät oikein mahtuneet tytön päälle. Kun neuvolassa sitten kuulimme todellisen pituuden, naureskelimme, että ilmeisesti äidin öiset taloussuklaahetket ovat tehneet terää - tai sitten mittaustulos vähän heitti synnärillä :D

 

Tällaiset huvittavat kommellukset ovat toki niitä mieleenjääviä anekdootteja vauvanarjen sumuisista ensi vaiheista, mutta olen oikeasti tosi kiitollinen, että tällä kertaa vauvan syömiset ovat onnistuneet helpommin kuin viimeksi: ei lisämaidon pumppailua (josta ehkä aiheutui maidon ylituotantoa ja lopulta niitä rintatulehduksia), ei pumppausvälineiden ja pullojen sterilointia keskellä yötä eikä toistaiseksi myöskään rintatulehduksia. Tässä kohtaa tosin koputan puuta - tässä kuukauden iän kohdalla se ensimmäinen kelju tulehdus vasta iski. Mutta eihän sen tarvitse mennä samalla tapaa tällä kertaa :)

Mukavaa adventtia kaikille!

Ps. Onni on myös valokuvaaja omissa nurkissa. Isänsä näköinen tytär on todennäköisesti jatkossa huomattavasti sievempi kuvauskohde kuin äitinsä :)

Ps. Hjälp! Mulle saa tarjota s-postitse kaikenlaisia m-kokoisia Boobin imetyspaitoja, neuleita, toppeja ja mekkoja. S-kokoiset ovat menossa myyntiin liian pieninä...

tiistai 15. marraskuuta 2016

Onnea on...


Onnea on, kun kesken öisen imetysmaratoonin käy vessassa ja löytää pienen muistamisen mieheltä!

Ps. Blogini löytyy muuten nykyään myös Facebookista :)

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Synnytys(synttärilaukku) sekä tarinoita kivusta ja särystä - osa 2

Tervehdys houreen ja valveen välitilasta!

Samaa tosin miettii varmaan moni muukin (kuin parin viikon ikäistä vauvaa imettävä) tänä päivänä täällä Euroopassa. Enpä päässyt tekemään ihkutus-hehkutuspostausta esikuvakseni parisenkymmentä vuotta tituleeraamasta Rouva Clintonista (jep, toiset on monarkisteja ja minä ehdottoman sinisilmäinen Hillary-fani), mutta onneksi on tuo vauva, niin ei masennu liikaa ;)

Joten mennäänpä päivän epistolaan (ennen kuin vauva taas vaativaisena heräilee). Jos et halua lukea synnytystarinoita, älä jatka tästä eteenpäin.

Vietimme tosiaan noin kahdeksan vuorokautta Tyksin täysihoitoa nauttien. Laitostumistuntemukset alkoivat allekirjoittaneen kohdalla olla jo kohtuu voimakkaita tuossa tiistain korvilla, mutta päätin sinnitellä torstaihin. Ja hyvä niin - saatiin muutama äidin kehoonkin liittyvä lieveilmiö hoidettua ammattilaisten avulla eikä tunaroiden kotona.

Kun parisen viikkoa sitten eleltiin rv:tä 41+1, ei kyseinen aamu ennakoinut mitään sen kummempaa. Mies lähti töihin ja poika hoitoon. Minä taisin nukkua aamupäiväunet, kun yöunet olivat jälleen kerran jääneet minimiin. Iltapäivällä intouduin kokkailemaan oikein urakalla - syntyi tuplasatsi linssilaatikkoa sekä omenakaurapaistos. Niitä sitten nautittiin perheen kera kello viisi. Jossain vaiheessa Pikku Kakkosen aikoihin sanoin miehelleni, että on vähän huono olo ja että menisin lepäilemään yläkertaan hetkeksi. Olin varmaan ollut hieman liikaa jalkeillani (mikä toisaalta tuosa vaiheessa oli jo ihan tarkoituskin :)).

Yläkerrassa makoillessani aistin lievää jomotusta noin seitsemän aikoihin illalla ja käväisin vessassa. Tuli hieman veristä vuotoa. Jomotus voimistui jonkin verran, mutten oikein jaksanut uskoa supistuksiin. Olo oli kuitenkin odottavan innostunut. Josko tästä tuslkaisesta olotilasta päästäisiin!

Toisen vessakäynnin jälkeen sitten ihan vartissa jomotus alkoi sada aaltomaisia muotoja. Niitä alkoi tulla reilun kolmen minuutin välein. Soitin äitiyspoliklinikalle ehkä varttia vaille kahdeksan. Ohje kuului, että mitään hätää ei ollut, ja niin kauan kannattaisi olla kotona kuin vaan pystyisi.

Aaltoilu jatkui ja niihin tuli selkeä kipuhuippu. Tokaisin miehelle, että kyllä nämä nyt niitä samona taitavat olla kuin viimeksikin Alvarin kohdalla - silloinkaan kun juna lähti käyntiin, menoa ei pysäyttänyt enää mikään. Mies sanoi käyvänsä suihkussa ja minä ryhdyin pesemään meikkivälineitä, kun se homma oli pitänyt tehdä jo useampi päivä aikaisemmin. kyllähän nyt kaikki rästihommat pitää hoitaa ennen kuin synnyttämään lähdetään ;)

Ehkä viisi minuuttia myöhemmin karjaisin miehelle, että nyt vauhtia, pitää päästä lähtemään. Iltapala jäi syömättä molemmilta ja noin puoli yhdeksän, papan saapuessa paikalle Alvarin yövahdiksi, me kurvasimme kohti Turkua. Ja kaikki jarrutukset, kaarteet, töyssyt ynnä muut - kuinka kipeää ne tekivätkään taas kerran!

Olimme poliklinikalla yhdeksän jälkeen. Kätilön sisätutkimuksessa selvisi heti, että olin jo viitisen senttiä auki - ihan turhista suppareista ei siis ollut kyse! Pääsimme heti synnytyshuoneeseen ja sain ilokaasun käyttööni. En tiedä, onko kyseinen aine pelkkää placeboa, mutta ainakin minua se on molemmilla kerroilla auttanut rytmittämään hengitystä pahimman kipupiikin aikana.

Halusin ehdottomasti kivunlievitystä, aluksi minulle tarjottiin kohdunkaulan puudutetta (Pcb-puudutus), mutta puudutteen saatuani totesin sen aivan liian heppoiseksi. Toivoin epiduraalia kehiin, vaikka edellisessä perätilasynnytyksessä kolmas annos oli lamauttanut toisen puolen kehostani. Ehkäpä nyt selvittäisiin kuitenkin kahdella annoksella...

Onnekseni epiduraalipuudutteet eivät tällä kertaa heikentäneet supistusten tehoa vaan kahden annoksen jälkeen, n. klo puoli kolme aamuyöllä oli tarvittava 10 cm auki ja ponnistusvaihe saattoi alkaa.

Tätä synnytyksen vaihetta olin pelännyt eniten jo etukäteen. Alvarin perätilasynnytys oli sen verran tuskaisa kokemus pitkittyneine ponnistusvaiheineen ja epämukavine synnytysasentoineen, että pelkäsin joutuvani jälleen kerran samanmoiseen paniikkitilaan kuin tuolloin. Mutta eipä onneksi. Vaihtelin ponnistusvaiheessa muutaman kerran asentoja ja lopulta vauva syntyi sänkyyn nojaten kätilön ottaessa kopin pikkuisesta :) Täytyy nyt toki mainita, että ihan hirveää se synnyttäminen oli tälläkin kertaa, mutta sentään sietokyvyn rajoissa.

Pikkuinen tyttö syntyi siis vähän ennen kolmea yöllä ja oli kunnioitettavat yli neljä kiloa (veljensä kun oli painanut alle kolme kiloa) sekä 50 cm pitkä. Synnytyskertomuksestani tarkistin ponnistusvaiheen kestäneen vain 18 minuuttia, vaikka tuolla hetkellä se tuntui jällleen ikuisuudelta. Mutta olihan se vain 1/4 edellisen synnytyksen ponnistusvaiheesta!

Vauva tuntui aluksi ihan terhakalta, mutta keuhkot rohisivat ja niistä imettiin lapsivettä aika suuri määrä pois. Happisaturaatiomittauksissa todettiin arvojen olevan hieman vajaat, mikä viittasi mahdolliseen tulehdukseen. Olin saanut heti synnytyksen alettua saada antibiootteja Agalactie-bakteeritestin näyttäessä positiivista. Vauva oli kuitenkin saattanut myös niellä hieman vihertävää lapsivettä ja näiden kahden riskitekijän takija pikkuinen lähetettiin keskolan teholle, jossa hän vietti ensimmäisen vuorokautensa.

Minulle tämä sopi vallan mainiosti. Vaikka synnytys oli ollut nopeampi ja helpompi kuin viimeksi (nyt reilut seitsemän tuntia eli lähes puolet lyhyempi kuin viimeksi), menetin litran verta ja hemoglobiini laski 90:een.  Alvaria synnyttäessä olin yritin kolmesti nousta istumaan sängyn reunalle syömään, mutta pökertynyt joka yrityksellä (hemoglobiini oli ollut tällöin 87). Lopputulemana minut roudattiin paareilla synnytysvuodeosastolle. Suuri tavoitteeni olikin tällä kertaa päästä vaihtamaan osastoa ,heh, pyörätuolissa mutta eipä onnistunut - pökerryin mieheni syliin vessassa ja taas mut kärrättiin osastolle ;) Olo oli siis aika voimaton joten halusin lähinnä levätä tietäessäni lapseni olevan hyvissä käsissä keskolassa.

Seuraavana päivänä tilanne oli sitten jo sen verran tasoittunut pikkuisen kohdalla, että hän sai tulla vierihoitoon luokseni ja siirryimme varsinaiselle lapsivuodeosastolle. Lääkäri määräsi Kaislalle viikon antibiootti kuurin, joka otettaisiin kahdesti päivässä. Ajomatka kotoa monen päivän ajan olisi ollut tuoreelle nelihenkiselle perheelle vähän liikaa ja siksi päätimme olla osastolla niin pitkään kuin pää kestäisi tai meidät potkittaisiin pellolle. Ihan hyvä päätös näin jälkikäteen ajatellen :)

Mutta mistä sitten repäisin tuon postauksen otsikon?

 
 

No, edellisellä kerralla Alvarin syntyessä päätin palkita itseni kärsitystä kivusta ja särystä Minna Parikan Maxinella. Nyt kuluneena syyskuuna täytin puolestani 35-vuotta ja päätin, että kyseisen merkkipaalun sekä tyttäreni syntymän kunniaksi olisi uuden Parikan aika.



Ja tsadaa! Kesällä huutonet-haaviin jäi tällainen ihanuus. Olen etsinyt vuosikaudet kirjekuorilaukkua, jolla hoituisi kaikki juhlavammat menot. Eiköhän se ole tässä - hihnalla tai ilman ;)

Seuraavassa vauva-aiheisessa postauksessa sitten lisää siitä, mitä siellä sairaalassa viikon aikana opiskeltiin ;)

Mukavaa marraskuun jatkoa siihen saakka!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Ilo ja suru

Istun hämäränhyssyssä hiljaisessa talossa. Pieni viikonikäinen tyttäreni tuhisee uniaan omassa pesässään.

On pyhäinpäivä. Kynttilät syttyvät haudoille. Moni muistelee edesmenneitä rakkaitaan.


Eivät katoa he, jotka sydämissämme elävät. Halki varjojen, unien, vuosien he hiljaa säilyvät meissä.

Minäkin muistan yhä. Pienen tytön alun, josta ei koskaan tullut valmista. Meidän perheessämme olisi nyt naisvalta - lapsia kaksi tyttöä ja poika. Toisaalta ilman keskenmenoa ei olisi Alvaria, tuota ihanaa äidinnäköistä poikaa.

 

Tunnen niin syvää kiitollisuutta elävistä lapsistani. Tunnetta on vaikea selittää muille. Samalla kaipaan sitä pientä, jota silitin vain hetken. Syvä ilo ja suru kulminoituvat tähän pyhään hetkeen.

Ja kuitenkin - näin jälkikäteen ajatellen me pääsimme helpolla. Pieni elää sydämissämme. Kynttilän veimme eräälle toiselle haudalle.