Pikkuväen tarinoita

Tervehdys taasen!

Olen ottanut päivittäisiksi rutiineikseni napata arjestani vähintään yhden kuvan. Julkaisen näitä pääasiassa tuolla instagramin puolella, mutta koska kaikki tämän blogin lukijat eivät ole siellä, ajattelin postata niitä nyt myös täällä blogin puolella kera instailua syvempien ajatusten.

Sellainen pieni varoituksen sana, että meillä hajosi pc. En siis ole aivan varma, miltä tämä jakamani kuvamateriaali näyttää (ja jos siis hyppii liian räikeästi silmille, niin ilmoitelkaapa).

Paljon on tapahtunut, siis pikkuväen elämässä. Huonoina päivinä toki ajattelen, että kylläpä elämäni on tylsää: en näe ketään (aikuisia), syö työpaikkalounaita tai saa edes palaveriviinereitä (no ei opettajat sellaisia saa kyllä muutenkaan). Kun kerran puolessatoista kuukaudessa käyn Turussa (viemässä sairasta lasta lääkäriasemalle), ihmettelen kuinka talot ovat kasvaneet (joka puolella rakennetaan torneja).

Realistinen unelmahetkeni on, kun pääsen markettiin valmispatongille tai jättikorvapuustille. Päätinkin pitää vaatekutsut, että saan kaipailemani pikkujoulut.

Kyllähän mun elo kuulostaa varmaan aika surkuhupaiselta :D

 

Mutta onhan mulla. Nöppönen ja ensilumi. Pienet jalanpohjat synttärikortissa.

Voin havainnoida orastavaa sisaruutta. Kun Pikku Papun orkesteri laulaa toukkavauvasta, isoveli menee heti halimaan siskoaan (kesken höykytyksenkin). On uskomatonta, kuinka nämä kaksi saavat toisensa myös nauramaan; heiltä löytyy selvästi jo ihan omaa juttua!

Synttärihumuja - niitä meillä riittää sumaksi asti syksyisin. Loppuvuosi meneekin nyt sitten toipuessa.

Tyttärestä otettiin yksivuotiskuvia. Opetus oli, että pahimmat perheriidat välttää, kun  menee ammattikuvaajalle. Meillä ammattiylpeys ei antanut periksi. Kun on hieno kamera (ja toinen sitä osaa jopa käyttää), niin on ainakin yritettävä! No, kunhan yksikin onnistuisi, niin voitolla ollaan!

 

Orastavia persoonallisuuksia. En tajunnut ennen lapsia, että noin pienillä lapsilla voi olla hurjan hyvää huumoria. Mielestäni taaperot päihittävät tällä saralla monet kuiviksi silleiksi muuttuneet varttuneemmat lajitoverinsa...

 

Alvari yhtäkkiä muuttunut isommaksi pojaksi. Ehkä siihen on vaikuttanut se, että hän aloitti kaksi harrastusta: jalkapallon ja seurakunnan kerhon.

Olen ollut muuten todella tyytyväinen tähän paikalliseen seurakunnan kerhoon (kirkonrotta-toiminta), vaikka lähtöasetelma oli enemmän kuin haastava: kerhoajaksi valikoitui iltapäivä, pahin päiväuniaika. Lisäksi kolmevuotiaamme ei ole ollut sosiaalisimmasta päästä. Vaikka lähdöt ja haut ovatkin menneet välillä vähän lekkeriksi, itse kerhossa nuori mies on kuulema käyttäytynyt hienosti.

Erityisen mahtavia ovat olleet muuten kerhoaskartelut. Ihanaa värikästä taidetta jääkaapin vaihtuvaan näyttelyyn! Ehkäpä ne ensimmäiset oikeat kaveritkin kohta löytyvät - mahdollisesti tosin ihan omasta pihasta :)

No, joka tapauksessa seuraus kerhoilusta on ollut tämä: kun omassa lapsuudessa Nukkumatti tuli  Pikku Kakkosen lopuksi, Alvarille hän saapuu kerhopäivänä usein ennen ohjelman puolta väliä.

Itselle sotkun ja epäesteettisyyden sietäminen on ollut paikoin hieman haasteellista. Lapsilla toki on sitä mukavampaa, mitä enemmän majatarpeita löytyy.

Välillä kuitenkin kovasti kaipailisin tuikkuja ja kimppuja sohvapöydälle sekä matkasängyn hökötyksen pois olohuoneesta... Pinnaa tämä kotiäitiys kyllä kasvattaa, pakosti.

 

 

 

Loppuun on laitettava vielä eräs ikuistus tältä päivältä.

Hehkutin vissiin jo kertaalleen seurakunnan kerhon askarteluja. Ne ovat ihan mahtavia! Viime viikolla isälle askarreltiin kortti. Siihen kiteytyy se, miksi lapsiperhearjen valitsee huonoinakin aamuina. Kortti oli kaiketi toteutettu haastattelemalla lasta.

Voin sanoa, etten ole hetkeen nähnyt miestäni niin liikuttuneena kuin tämän luettuaan. Voi mun pientä Alvariani!

Toisaalta, onhan se jopa hieman pelottavaa, miten paljon pieni ihminen imee tietoa ympäriltään (ja varmaan aistii myös vanhempiensa stressin). Kortista voinee päätellä, että pähkäilyinämme ovat olleet hajonneet koneet (hampaat) ja säästöjen hupeneminen kakkosautoon... 

Sen sijaan pinkkiä ei tarvitse vältellä. Se on selvästi miesten väri ;)

Iloa ja voimia uuteen viikkoon kaikille!

Etupihan sinisävyinen alkukesä

Tervehdys!

Elämän pieniä iloja on hyvin talvehtinut etupiha. Lauhaahan viime talvena jälleen oli, mutta liekö osuutensa myös sillä, että sijoitimme joulukuusesta karsitut alalehvät suojaamaan pientä perennapenkkiämme. Toisin kuin parina edellisenä, nyt siinä onkin jo mukavasti ihasteltavaa!

Olen erityisen onnellinen siitä, että varastoseinuksen Japanin laikkuköynnös sekä perennapenkin atsalea jäivät henkiin. Näyttää siltä, että parin epäonnisen kokeilun jälkeen löysimme oikeansorttisen köynnöskasvin pihaamme somistamaan!

Atsalean ympärille hankimme viime kesänä erilaisia sinisävyisiä aluskasveja. Ihan optimaalisiin paikkoihin emme tajunneet niitä sijoittaa, mutta en taida raaskia niitä nyt repiä ja istuttaa esteettisimpiin kohtiin - pääasia, että kukoistavat!

Kuten kuvasta näkyy, on perenna penkin etureunalla vielä tilaa muutamalle vaihtoehdolle. Niihin pitäisi keksiä joko kivoja syyskesällä kukkivia vaihtoehtoja.. Keltaista suikeroalpia löytyy tuosta  kivikon kapealta reunalta ja sitä toki voisi lisätä johonkin toiseenkin kohtaan. Loppukesän väreiksi kaipailisin muutenkin jotain hehkuvan leiskuvia sävyjä tämän kesän alun hempeilyn jälkeen. Tuohon väliin mahtuu muuten vielä persikan korallinen keskikesä, kun korallikeijunkuka sekä korallinen värinen atsalea puhkeavat kukkaan.

Etupihalla näkyy pieni lapsekas tatsi, kun kivipossu jauhaa suusssaan Alvarin antamia "leipäsiä". Varaston seinustalla majailee puolestaan pikkupöllö omine simpukkaleipäsineen ja oksankarahkoineen. Kyseessä ei ole siis mikään zen-henkinen asetelma vaan lapsen leikit.

Mukavaa viikonvaihdetta kaikille! :)

Vaeltaja sumumeren yllä

Tiistaista!

Eräs taidehistorian lemppariklassikoitani on Caspar David Friedrichin maalaus Vaeltajasta sumumeren yllä (1818). Tuo romantiikan aikakauden maalaus huokuu tunnetta ja kuvasta yhtälailla ihmisen sisäistä mielentilaa kuin konkreettista luontoa.

Tässä puolestaan Tilda-nimisen kotiäidin pastissi samaisesta teoksesta :D Meidän pieni vaeltajamme taitaa kyllä tähyillä sumuaavojen sijaan alatielle, josko tavoittaisi muutaman traktorin ;)

Me olimme jälleen kerran kotikallioilla matkalla Oravanpesään. Se on superihana luonnonmuovaama maja, joka ei ole meidän yksityisomaisuuttamme vaan lähiseudun kaikki lapset taitavat sen hyvin tietää.

Oravanpesä on tällainen pallonmallinen käppyrämänty, jonka oksista muotoutuu ovi ja seinät.

Siellä sitten kokkaillaan ja rakennellaan sekä juodaan tietysti välillä teetä oravien kanssa. Äitikin mahtuu hyvin sisään!

Eikä aina ole sumuista. Silloin pieni mies voi katsella kohti Itämeren lahtia.

Erinomaista viikonjatkoa ja muistakaapa käydä äänestämässä sivupalkin kyselyssä!:)

Kuvalähde: Wikipedia.

InNOSHtuneet paputtajat :D

Tervehdys!

On ensimmäisen kapselikaappilookin aika:

 

 

Kotivaatetuksen parhaimmistoa on tällä hetkellä NOSHin tunikahuppari ja Papun legginssit. Tietysti käytettyinä hankkittu. Aivan vallattomat yllä. Kumpa noita NOSHin vaatteita saisi vielä imetysversiona!

 

Alvarillakin on NOSHin tikrut jalassa. Myös viikari tykkää Papusta - tosin Pikku Papusta.

 

Siksi me oltiin ihan keikallakin ;) Nyt pitäisi hankkia se kakkoslevy kotiinkin kuunneltavaksi.

Iloista viikonvaihdetta kaikille!

Ps. Sivupalkissa on pitkästä aikaa kysely teille. Käykäähän ruksailemassa, mitä haluaisitte erityisesti lukea. Vastauksenne helpottaisivat minunkin pähkäilyjäni sen suhteen, mitä teen aiempaa niukemmalla postailuajallani :) Samalla saisin vähän osviittaa, käykö täällä säännöllisesti enää ketään ;)

Megafooni ja kaunosielu rekkamies

Moi taas!

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa taas hieman lasteni kuulumisia. Sitähän minun arkeni tällä hetkellä pääosin kanssa on :)

Sinänsähän tällainen postailu on hieman huvittavaa - kiinnostaako ketään oikeasti tuikituntemattomien naperoiden kuulumiset? Kun näitä kuitenkin toivotaan, kyse onkin ehkä samaistumisesta tai vertaistuesta; mahdolliseti vanhojen omien muistojen verestämisestä. ;)

Minulle itselleni tällainen kirjoittelu on tietysti tapa saada edes joitain yksityiskohtia lasteni varhaisvaiheista ylös kirjoihin ja kansiin - ei näitä yksityiskohtia enää välttämättä muista puolen vuoden päästä, vaikka kovin niin kuvittelisi. Nyt esimerkiksi, kun kiinteiden aloittaminen lähestyy Kaislan kohdalla, tarkistin blogistani, miten oltiin toimittu Alvarin kanssa. Tuntui kuin olisin lukenut ihan vieraan lapsen kuulumisia! Sen verran sumuista on vissiin viimeksikin tässä vaiheessa ollut ;)

Lapseni ovat tällä hetkellä 2 v 5 kk (Alvari) ja himpan päälle 3 kk (Kaisla). Kumpikin harrastaa ikäkaudelleen tyypillisiä aktiviteetteja - tosin omilla persoonallisilla vivahteillaan.

 Käytettu Sophie the Giraffe - uhka vai mahdollisuus?

Kaisla on jatkanut kasvuaan joka suuntaan! :D Painoa 3 kk:n neuvolassa oli n. 6400 g, mikä vissiin on aika keskivertoista, mutta pituuden puolesta (63, 8 cm) tyttö on suhteellisen pitkä. Molemmissa mitoissa tyty on veljeään edelleen edellä kuukauden verran - kaksoisleuasta puhumattakaan :D Olen suorastaan hölmistyneenä todennut, ettei auta kuin siirtyä käyttämään koon 68 cm vaatteita, ja eivätkä koon käytetyt kitistyneet varmaan kovin kauaa edes päälle enää mahdu...

Kaisla on edelleen ollut kaikin puolin helppo vauva. Vaikka äidin väsymys tuntuu kroonistuneen, saan siitä syyttää enemmän itseäni kuin tytärtä - sänkyyn pitäisi malttaa mennä vaan aikaisemmin. Kaisla on jo parisen kuukautta herännyt lähinnä kerran tai kaksi syömään. Lykkään tissin suuhun ja nukahdan välillä itse uudestaan. Sitten jossain vaiheessa havahdun nostamaan tytön takaisin unipesäänsä. Näin menee helppoina öinä.

Aina Kaisla ei kuitenkaan malta nukkua vaan haluaa kekkuloida. Se tarkoittaa, että hän silmät suurina heiluttelee raajojaan ja alkaa kiljahdella - riemusta. Ääni on niin kova, että kämpän toisella laidalla eri huoneessa korvatulpat korvissa nukkuva mieheni herää välillä mekastukseen. Koilotus on siis tosi kovaa; Alvarista ei kuuna päivänä ole lähtenyt moista ääntä! Kekkalointia voi jatkua parikin tuntia ja sitten tyttö nukahtaa - juuri kun muu perhe on heräilemässä :D

Tyttö osaa kyllä komentaa muutenkin. Jos hän joutuu (pakon sanelemana) olemaan sitterissa vailla huomiota mielestään liian kauan, hän alkaa äännellä/valittaa kärsimättömänä. Se en ihan erilaista ääntä kuin nälkä-/kipuitku. Ehkäpä luonto tosiaan hoitaa näin, että kuopuskin saa huomiota - valitettavastihan sitä mennään pitkälti esikoisen ehdoilla.

Kaislan kovaäänisyys kuuluu ja näkyy myös naurussa (taito, joka on ollut hallussa nyt vajaan kuukauden verran). Tyttöä naurattaa kovin mm. pukeminen ja riisuminen (vähän outoa, eikös jotkut lapset itke tällaisissa tilanteissa?) sekä kämmenten rapsuttaminen. Nauru ei ole lainkaan samalaista kiherrystä kuin Alvarilla vaan sellaista kumeaa "noita-akkamaista" käkätystä; toki tosi suloista! :D

Ihan viimeisimmän viikon aikana tyttö on selkeästi löytänyt myös leikkimaton roikkuvat apinat ja renkaat sekä sitterin pyörivät kukat ja piparin. Hän tuijottaa niitä intensiivisesti,  tarttuu niihin, huitoo holtittoman vimmatusti ja onnistuu lopulta saamaan ne pyörimään tai suuhunsa maisteltavaksi. Välillä epäonnistuneet yritykset purkautuvat pieninä kiukkukohtauksina, mutta sen jälkeen tyttö käy yhä keskittynemmin lelujen kimppuun. Kaisla kierii myös kyljeltä toiselle. Hän nauttii, kun äiti kiepauttaa hänet masullee, mutta makkarainen pikkuvartalo ei jaksa vielä kääntyä omin voimin ja tyttö jää yleensä kyljelleen makaamaan. Sepä vasta ärsyttävän-harmittavaa onkin! No, velikin kääntyi vasta nelikuisena ja siihen on vielä matkaa ;)

Entäs sitten Alvari?

Poika on edelleen automies henkeen ja vereen. Kukaan ei ole niitä hänelle tyrkyttänyt, mutta ne ovat vaan kuukaudesta toiseen hänen rakkaimpansa. Jokapäiväiset toimet tehdään autojen kanssa: potalle kootaan läjä autoja (ja katsotaan mahdollisesti samalla padilta Pikku Kakkosen "Isoja koneita", päiväunille otetaan autot seuraksi ja hampaiden pesu onnistuu, kun poika saa samalla pestä pari autoa hanan alla. Päivittäisiin rutiineihin kuuluvat vaunulenkit isommille teille, josta bongaillaan sitten poliisiautoja, tankkiautoja, busseja ja rekkoja. Tämän päivän saalis olikin jättikokoinen kippiauto kippaamassa sekä yli lentänyt helikopteri!

Pojan toinen suuri rakkaus on ruoka. Kun kirjoja luetaan, niin poika napsii sivuilta ruokia suuhunsa. Välillä myös äiti tai vauvakin saa makupalan suuhunsa. Kun poika tekee onnittelukortin läheiselleen - siinä on kuvattuna todennäköisimmin ruokia. Joululahjaksi saatu puinen kakku on ollut suuri hitti - sitä tarjoillaan aina kun joku tulee käymään.

Se, mikä äidin ja lähipiirin muut aikuiset on yllättänyt, on pojan hellyys pikkusisartaan kohtaan. Hän ei ole koko kolmen kuukauden aikana tehty tahallisesti mitään ilkeää siskoa kohtaan. Alvari käy usein suukottamassa ja halimassa vauvaa. Jos vauva itkee, hän ehdottaa että äidin pitäisi antaa tisua tai sitten poika saattaa noutaa itse tutin vauvalle. Toki välillä Alvarin leikit saattavat olla Kaislan läheisyydessä vähän hurjia ja äiti joutuu kieltämään poikaa tai sitten sitterin pomputus on liian lujaa, mutta kaiken kaikkiaan yhteiselo on sujunut hyvin.

Toki elämä ei ole ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Taaperoille tyypilliseen tapaan pikkumiehen oma tahto on kovin kova. Erityisen vaikeita ovat erilaiset siirtymät. On tyypillistä, että ulos lähdetään huutaen ja sieltä tullaan huutaen. Mitään pyydettyä poika ei halua tehdä, ja vanhempien onkin käytettävä usein kaikki hämäykset ja vippaskonstit, jotta toivotut rutiinit saadaan tehtyä...uuh! Onneksi kaksivuotias on vielä aika hyvin höynäytettävissä ;)

Ehkä erikoisin piirre pojassa on kuitenkin kiinnostus musiikkiin ja se, miten sitä kuunnellaan. Alvari saattaa pyytää, että jokin tietty levy laitetaan päälle. Sitten poika komentaa, että "äiti pois" ja saattaa istua vartin tai puolituntia paikoillaan ja vain kuunnella musiikkia. Jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole ihan yleistä toimintaa parivuotiaiden kohdalla. Tämä erikoinen rakkaus äänimaailmaan on ilmennyt myös konserteissa, joissa poika on isovanhempien kanssa välillä käynyt. Hän istuu keskittyneesti ja pyytää esityksen loputtua "Uus!".

Tällaista siis tänään! Kuulostaako millään tavoin tutulta, te vauvojen ja taaperoiden vanhemmat?

Pihla, Viena vai Elli?

Tervehdys ja erityistä 100-vuotiaan Suomen juhlavuotta kaikille!

Loppiaisena vietimme lähipiirissä tyttäremme nimiäisiä. Tilaisuus oli herkkä, täynnä tunteita ja solahti ohi silmänräpäyksessä.

Kuvia saamme valokuvaajaksi värvätyltä perhetutulta myöhemmin, jotta pääsemme tunnelmiin vielä uudestaankin. Tässä blogissa niitä tuskin esittelen läheisten yksityisyyden varjelemiseksi, ja muutenkin haluan pitää hetken intiimiyden ihan itselläni. Sen sijaan voisin pykäistä asiaa tyttäremme nimistä. Niitäkään, varsinaisia annettuja, en paljasta, mutta noita kelkasta pois pudonneita voisin hieman pohtia.

 

Muistakaa sitten seuraavaa lukiessanne, että nimet ovat niin makuasioita kuin vain voi olla ja kirjoittelen vain siitä, mitä mietin tyttäremme nimeämisen kohdalla. Tarkoitus ei ole arvostella kenenkään toisen nimivalintoja ja jollekin muulle lapselle esille nostamani nimet saattavat sopia kuin nenä päähän :)

En ole varmastikaan naisten joukossa poikkeus sen suhteen, että mielestäni tyttölapselle on enemmän kauniita nimivaihtoehtoja kuin pojalle. Tämä johtunee kaiketi osittain siitä, että monet naispuoliset henkilöt, itseni mukaanlukien, vaalivat pikkulikkana ajatusta omasta tyttölapsesta. Minullakin oli 12-vuotiaana nimet mietittynä neljälle tytölle - ja yhdelle kiintiöpojalle :D

Noita tuolloin miettimiäni nimiä en muista, mutta yleisesti ottaen olen aina pitänyt lyhyistä vanhan ajan nimistä (1800-luvun loppu). Tämä johtunee siitä, että siskoni kanssa saimme sellaiset, mikä 1980-luvulla oli aika harvinaista. Tietysti rakkauteni historiaa (ja Anni Svanin satuja kohtaan) ovat vaikuttaneet mieltymyksiini. :)

Sen sijaan uusionimet, ylimakeat tai rönsyilevät prinsessanimet tai ruotsalaiset porvarisnimet eivät ole kuuluneet suosikkeihini. Tässä vanhemmalla iällä olen oikeastaan tullut vielä astetta fennomaanimmaksi - olen ollut sitä mieltä, että haluaisin lasteni nimien olevan täysin suomalaisia - ei siis mitään kansainvälistä alkuperää olevia tai vähintäänkin rehellisiä suomennoksia niistä. Poikamme nimi onkin 2/3 osaa tällainen. Tuo tässä blogissa esiintyvät Alvari (tai Alvar) on se poikkeus. Tuo nimi sitten viittaakin muihin mieltymyksiimme eli taiteeseen, arkkitehtuuriin ynnä muuhun kuitenkin suomalaiseen.

Täytyy tietenkin ymmärtää, että nimien valitseminen on kahden kauppaa. Vaikka pitäisinkin jostain nimestä, mieheni ei välttämättä. Onneksi meillä on ollut yhteisiäkin suosikkeja. Tällainen nimi on Pihla, jota olin vaalinut mielessäni jo 17-vuotiaasta lähtien. Miehenikin oli tykästynyt kyseiseen nimeen, ja olimme puhuneet jo yli kymmenen vuotta, että jos tytön saamme, hänestä tulee tämän niminen.

Pihlaja puuna on kaunis, menneille polville pyhä ja viime syksynä kyseiset puut notkuivat täynnä kauniita punaisia marjoja. Syksyllä syntyneen tytön nimi.  Pihla nimi luki vielä tyttömme sairaalan nimikortissa ja se oli itse asiassa ollut Alvarinkin tyttönimivaihtoehto. Vielä sairaalasta kotiuduttuamme olin vakaasti sitä mieltä, että muita nimiä ei tarvitse edes pohtia.

Mutta kun...  Viime aikoina Pihloja on tuntunut poksahtelevan siellä ja täällä. Myönnän, että aprikoin jo silloin, kun kuulin nimen olleen 22. suosituin viime vuonna. En olisi pitänyt siitä, että nimi on ns. nousukas, vaikka toisaalta arvostan sitäkin, että on ihmisiä, jotka pitävät päänsä näissä nimikuvioissa. Viimeinen niitti taisi olla se, että tyttömme kaksikuukautisneuvolasta samasta ovesta tuli ulos toinen Pihla-vauva. Ei kiitos!

Oikeastaan yleisyys-dilemmaa merkittävämmäksi muodostui kuitenkin se, että tyttö ei vain näyttänyt synnyttyään Pihlalta.Yhtäkkiä olimme yksimielisiä siitä, että tytöstä ei nyt sitten tulekaan Pihlaa. Päätös ei ole ainakaan vielä kaduttanut.

Toinen suosikkinimeni tyttärellemme oli ollut Kaisla. Huvittavaa muuten on, että aika moni Pihla nimestä pitävä antaa seuraavalle tyttövauvalle nimeksi Kaisla. Oma rakkauteni Kaisla-nimeä kohtaan johtuu kuitenkin yläasteajoistani, jolloin eräs nyt jo yli 70-vuotias kieltenopettajani oli tämän niminen. Kaislaa nyt ei kuitenkaan harkittu (no ihan hieman toiseksi nimeksi), koska luontoteemaisen sukunimemme kanssa se kuulostaisi hassulta yhdistelmältä eikä mieheni muutenkaan siitä pitänyt.



Sitten keksin nimen Viena. Tämä nimi olisi sointunut hienosti poikamme nimen kanssa ja olisi todellakin ollut supisuomalainen nimi! Nimi oli ehdolla jossain vaiheessa myös toiseksi nimeksi samaan tyyliin Suomeen viittaamassa kuten Alvar on poikamme kohdalla.

No, mikä sitten mätti? Ensinnäkin se, etten mieheni mukaan osannut lausua nimeä. Sanoin sen jotenkin "Viana" ja se häiritsi häntä. Lisäksi näin historialan ihmisenä aloin miettiä hieman liian (naurettavan) syvällisesti sukumme menneisyyttä.

Sukuni tietyissä haaroissa on ollut vahvaa oikeistolaisuutta itsenäisyytemme alkuaikoina. Isäni suvussa sekä äidin että isän puolelta miehiä lähti taistelemaan 1920-luvulla  vapaaehtoisina Aunukseen tarkoituksena liittää nuo suomensukuisten alueet maahamme. Myöhemmin sama yrityshän toistui jatkosodan aikana. Vaikka Vienan Karjala viittaakin ehkä enemmän Kalevalan kokoamiseen eikä sukumme nykypolvet nyt ole valloittamassa mitään tai ketään niin itseäni alkoi huvittaa yhtymäkohta vähän liikaakin :D Jäipä tämäkin nimi sitten käyttämättä!

Neljäs nimirakkauteni on ollut Elli. Tämäkin nimi-ihastus tulee eräästä jo poisnukkuneen vanhan tädin nimestä - ei niinkään Haloo Helsingin laulasta yms. Kuitenkin Elli on ilmeisen suosittu juuri tämän bändin vuoksi (12. suosituin viime vuonna) eikä siksi enää kelvannut meikäläiselle. Mieheni sinetöi päätöksen vielä toteamalla, että hänestä Elli-nimi on vaaleahiuksisen tytön nimi. Jaahas...

Myös nimet Ellen, Saima, Elna, Kerttu ja Sylvi kiinnostivat minua /meitä. Ensin mainittu tippui pois liian suosittuna (tuttujen tutuilla on vaikka kuinka monta Ellen-nimistä tyttöä), Saima ja Sylvi eivät kelvanneet ajatuksenakaan miehelleni, Elna oli liian vaikea lausua ja Kerttujakin löytyi jo... eipä tullut siis näitäkään tyttärestämme.

Loppujen lopuksi nimeksi tuli eräs mieheni ehdotus, jonka aluksi tyrmäsimme molemmat. Jonkin aikaa mietittyämme olimme kuitenkin sitä mieltä, että eräästä nimeen liittyvästä valitettavasta sanakikkailusta se nimi kuvasti erittäin hyvin tytärtämme - yhtäaikaa ovela ja lempeä, naisellinen, mutta rempseä.

Tyttäremme kuten poikammekin kaimoja löytyy nyt paljon 1910-1920-luvuilla syntyneiden joukosta.

Kaiken tämän edellä mainitun vatvomisen ohella  olen huomannut, että suku, perinteet ja menneet polvet ovat minulle tosi tärkeitä. Oli nimi sitten kansainvälinen, pitkä ja vähän ruotsalaisvivahteinen, valitsen sellaisen nimen enemmin kuin kuin omasta mielestäni sen kaikkein kauneimman, jos tuo ensin mainittu viittaa minulle tai läheiselleni henkilökohtaisesti tärkeän ihmiseen. Tai vaikka se esiintyisi jossakin Disney-elokuvassa (no ok, en puhu nyt Elsa-nimestä :D)

Näin kävi tyttäreni nimen kohdalla lopulta ja olen iloinen siitä :)

Ps. Kuvituksena on tyttäremme nimiäispäivän juhla-asu. Tuo samainen mekko on ollut myös minun ja siskoni yllä vastaavissa juhlallisuuksissa. Sen on aikoinaan tehnyt tyttäreni erään nimen kaima, rakas edesmennyt isotäti-varamummini, jonka syntymästä tuli Kaislan syntymävuonna kuluneeksi sata vuotta :)

Onko sinulla ollut jotain periaatteita lasten nimeämiseen liittyen ja ovatko ne heittäneet lopulta häränpyllyä?

Välipäivien tunnelmia (mm. yhdet Raquelit!)

Tervehdys, ja hyvää tätä vuotta vielä :)

Eivät menneet ihan Strömsöössä minun joulunalusaikaiset suunnitelmani postailla, mutta ehdinpä nyt sentään vielä välipäivinä.

Mitään joulutunnelmakuvia en ala sen enempää latailla, muutamia yksityiskohtia ajatuksilla varustettuna vain :) Todellisuushan on se, että suurimman osan ajasta kämppä on niin sekaisin, ettei niitä "tunnelmakuvia" kehtaa laittaa esille :D

Mutta sanonpa vaan, että kotijoulu on oikeastaan aika kiva ja helpottava asia vauvaperheelle. Vielä kivempaa tietysti on, että pääsee joulupöytään isovanhemmille ja sitten omaan sänkyyn yöksi.  Ainahan sitä tietysti kaihoaa kotiseudun joulujen perään, mutta realiteeteissa alle kaksikuinen vauva ja aatonaaton töissä viettävä mies ei ole paras yhdistelmä ajaa puolta Suomea yötä myöten.

Mutta olihan meillä mukavaa näinkin: vähän vino ja harva kuusi, mutta ilolla metsästä haettu. Oli myös äidin lempijoulukukkia, amarylliksia, jotka eivät (taaskaan) jouluksi auenneet, mutta ne oli rakkaudella annettu. Olipa vielä pieni mies, joka tykästyi joulukuusen koristeisiin niin paljon, ettei antanut niitä laittaa kuusen oksille vaan keräsi ne keoksi lattialle. Äiti sai aseteltua vasta nukkumatin saavuttua suurimman osan niistä oksille ;)

Joululahjoja sai eniten Alvari, joka ei kestänyt aattona enempää kuin kolmen paketin avaamisen. Sitten pienen miehen kapasiteetti petti. Lopulta olemme availleet paketteja pitkin viikkoa... 

Tytteli sai vanhemmiltaan Noshin sydäntunikan ja Papun second hand-rusettipipan. Joulun jälkeen äiti löysi vielä kirppikseltä suuresti himoinneesa Marimekon Iloisen takin (20 e) tytylleen - ehkäpä ensi vuonna pikkujouluaikaan äiti ja tytär voivat samistella  samanlaisissa asuissa :)

Mies puolestaan yllätti jo ennen joulua - hän lupautui kustantamaan minulle ikuisuushaaveeni mustat Raquelit! Olin bongannut ne kohtuulliseen hintaan torista tässä useamman vuoden kyttäämisen tuloksena. 

Oletin itse asiassa kenkien olevan osittain joululahja minulle (ajattelin maksaa itse kengistä puolet), mutta mies ilmoitti ykskantaan, että maksaa ne kokonaan ja ne EIVÄT ole joululahja. Olin nimittäin karjunut synnytyssalissa, että tästä hyvästä (pahasta) mies saa ostaa minulle Minna Parikan kengät!!! Siippa otti mitä ilmeisimmin puheeni himpun verran tosissaan :D Olen kiitollinen!

No, nyt kun tämä ikuisuusprojektini eli Minna Parikan sydänkengät ovat toteutuneet, voi toteutua kaksi asiaa hyvällä omalla tunnolla - tanssia edellä mainituissa kengissä ensi kesänä ystävän häissä ja tämä blogi saa kuolla rauha sielussaan, jos niikseen jossain välissä tuntuu. Parikan sydänkenkien hankkiminenhan on ollut yksi tämän blogin pitkäaikaisimmista tavoitteista (ehkä jo ärsyttävyyteen saakka). Niitä ei tullut hankittua omiin häihin, ei pyöreitä vuosia täytettyäni, ei gradun valmistuttua, ei ensimmäisen lapsen synnyttyä. Aika oli nyt - kahdeksan ja puolen bloggausvuoden jälkeen! Tämä, jos mikä on sitä hidasta tyylikkyyttä ;)

Hilpeää viikonvaihdetta kaikille!