tiistai 4. huhtikuuta 2017

Vaeltaja sumumeren yllä

Tiistaista!

Eräs taidehistorian lemppariklassikoitani on Caspar David Friedrichin maalaus Vaeltajasta sumumeren yllä (1818). Tuo romantiikan aikakauden maalaus huokuu tunnetta ja kuvasta yhtälailla ihmisen sisäistä mielentilaa kuin konkreettista luontoa.


Tässä puolestaan Tilda-nimisen kotiäidin pastissi samaisesta teoksesta :D Meidän pieni vaeltajamme taitaa kyllä tähyillä sumuaavojen sijaan alatielle, josko tavoittaisi muutaman traktorin ;)


Me olimme jälleen kerran kotikallioilla matkalla Oravanpesään. Se on superihana luonnonmuovaama maja, joka ei ole meidän yksityisomaisuuttamme vaan lähiseudun kaikki lapset taitavat sen hyvin tietää.


Oravanpesä on tällainen pallonmallinen käppyrämänty, jonka oksista muotoutuu ovi ja seinät.


Siellä sitten kokkaillaan ja rakennellaan sekä juodaan tietysti välillä teetä oravien kanssa. Äitikin mahtuu hyvin sisään!

Eikä aina ole sumuista. Silloin pieni mies voi katsella kohti Itämeren lahtia.

Erinomaista viikonjatkoa ja muistakaapa käydä äänestämässä sivupalkin kyselyssä!:)

Kuvalähde: Wikipedia.

3 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Parasta on, jos voi löytää kotoa tai läheltä kotoa aarrepaikan :).

T:H.

Nimetön kirjoitti...

Ihana tuo sinun pastissi aka traktoreiden bongaaja!

Selvästi rakastat teidän kotia ja sijaintikin taitaa olla mieleinen. Pystyisitkö silti asua lapsiperheenä Turun keskustassa?

Tämä on mun suuri dilemma, jota mietin jopa aamuyön pikkutunneille asti.

Asumme rauhallisella pientaloalueella rivitaloasunnossa. Lähellä on myös palvelut, vaikka paikkakunta on suht oieni. Koti on söpö ja just meille sopiva. Oma aidattu pihakin.

Mulla vaan veri vetää keskustaan. Kaipaan kulttuuria, museoita, ravintoloita, pittoreskejä kahviloita, vuossataisia puistoja. Sosiaalista elämää kello 18 jälkeenkin. Ja etenkin rakastan wanhoja taloja.

Aiemmin asuimme lähes 100 vuotta vanhassa kerrostaloasunnossa (vuokralla) ja liioittelemmatta joka päivä kiersin pitkin asuntoa ja ihailin sen kauneutta puulattioista ristikkoikkunoihin ja peiliovista puulieteen.

Nyt mietin pääni puhki, onko ihan älytöntä vaihtaa kiva ja tilava omistusasunto keskustan kompaktiin ja taatusti pienempään kerrostaloasuntoon -joka hintansa vuoksi kaiken lisäksi tuplaisi asuntolainan.

Olisiko Turun keskustan alue niin kiva paikka lasten näkökulmasta...Kyllä meillä siellä ainaa jotakin kivaa tekemistä on visiittien aikana, mutta lapsiperheen näkökulmasta pysyvänä asuinpaikkana en sitten tiedä.

Mitä mieltä sinä olet? :)

Turun Tilda kirjoitti...

H: Se on totta! Ja aarrepaikat vaihtelevat sen mukaan kenen silmin katsotaan ;)

anonyymi: Kiitos kommentista, tosi mielenkiintoinen aihe!

Olen aikoinaan asunut opiskelijatyttösenä kimppakämpissä, joista eräs oli vanhassa jugend-talossa ja toinen hurmaavassa puutalossa taidemuseon takana. Nuo ajat olivat hulvattomia ja rakastin joka solullani ränsistyneiden vanhojen talojen tunnelmaa. Siksi ymmärrän sua tosi hyvin.

Myös mulle esteettisyys on tosi tärkeää, mutta ehkä vanhan talon tunnelmaa tärkeämpää on vielä se, mitä ikkunasta näkyy. Asun mielelläni vähän piilossa korkeuksissa, mutta toivon että näköala on avara ja ilmava. Luonnon kiertokulun näkeminen on plussaa.

Jos siis punnitsen noita kahta vaihtoehtoa, niin valitsen komean talon sijaan vähemmän miellyttävän, jos vain saan sen näkymän. Tällä hetkellä näkymä meidän ikkunoistamme on se syy, miksi viihdyn sielä missä asutaan :) Lisäksi raikas ilma ja metsät antimineen ovat plussaa. Onneksi palvelut ovat myös kohtuulliset kuten teillä.

Olen sen verran introvertti, että viihdyn hyvinkin viikon verran yksinäisyydessä, mutta silloin tällöin on kyllä päästävä tuulettumaan ihmisten ilmoille. Parasta tuulettumista olisivat kyllä Turun kahvilat, vintageliikkeet ja tapahtumat. Sen sijaan toistaiseksi en ole kaivannut asumaan ihan ydinkeskustaan vaikka ymmärränkin hyvin rakkautesi noihin edellä mainittuihin asioihin. Tiedän kuitenkin ihmisiä, joilla on palanut käämit maaseutu/taajama-asumiseen siinä vaiheessa, kun lapset ovat harrastusiässä. Jatkuva kuskailu kilometrien päähän rasittaa... Kysypä uudestaan siis 5-6 vuoden päästä ;)

Tällä hetkellä oman eloni kipupiste on autottomuus täällä maaseudulla. Ei ole varaa pitäää kahta autoa (ja me olemme poikkeus kaksiautoisessa naapurustossamme). Myönnän, että oma auto olisi melko hyvä mielenterveyslääke kotiäidin pääkopan hoitoon, mutta melko kallis sellainen :D