Tunnelmia viikon varrelta

Tervehdys!

Mitäpä jos tällä kertaa aloittaisin suoralla kysymyksellä: Blogini konsepti on ollut viime aikoina vähän haussa - ei ehkä sisältöjen puolelta vaan sen suhteen, miten saan aikani riittämään tälle sinänsä rakkaalle harrastukselle.

Miltä kuulostaisi tällainen toimintamalli: teen aina välillä viikkokatsauksia pääasiassa instakuvieni pohjalta ja silloin tällöin sitten laajempia teemapostauksia? Häiritsisikö tällainen systeemi erityisesti teitä, jotka seuraatte minua myös siellä instagramin puolella?

Vaikka tykkäänkin kirjoittamisesta, usein pienet kuvalliset välähdykset toimivat inspiraationa ajatuksen juoksulle. Viikoittain ei ehdi muutenkaan välttämättä ottamaan muita kuin noita instakuvia.No, tässä kuitenkin nyt ensin esimerkki tällaisesta viikkokatsauksesta:

Kotiäidin arki on ollut mukavan hektistä: mukaan on mahtunut juurihoitoa (luojan kiitos, ei niin kivuliasta kuin ensimmäisellä kerralla, kun hermo-onkaloita laaajennettiin), valvottuja öitä, kun neiti työstää vihdoin viimein kauan odottuja hampaannysiäään ja muuten vaan käsittelee kaikenlaista kiipeilyyn ja seisomiseen liittyvää viettiään.

 

 

Kotiäiteilyn hyviä puolia on toki monia: aamukahvit saa juotua oman kodin tunnelmavalaistuksessa (välillä tosin kylmänä) ja pienen torttuleipurin tohkeiluja on hauska seurata. Välillää pistetään polkaksi Rajattoman klassikkojoululevyn tahtiin. Ja kun silmiään tarpeeksi siristää näkee vain tosiaan tunnelmavalot - ei pölyisiä nurkkia ja lelujen kaaosta ;)

 

 

Perusarjesta sain viikko sitten irtioton, kun osallistuin erääseen lukio-opettajille suunnattuun koulutukseen. Itsearvioinnin kehittäminen on eräs haaste ja kiinnostukseni kohde, jota haluan ehdottomasti jatkossa työssäni kehittää.

 

Ja kun kerta Turkuun asti pääsee mukavan kirpsakassa pakkassäässä, niin pitää laittaa parhaat päälle - riemuitsen joka kerta vetäessäni tämän Ted Bakerin aleale-takin päälle. Se löytyi poistohinnoin viime joulunjälkeisalessa. Ted Baker-takithan maksavat lähtökohtaisesti yli 400 euroa, mutta tämä Hullujen Päivien jämä oli edelleen alennetussa hinnassa tuolloin sen bongatessani. 

 

Opintopäivän riemuihin kuului myös se, että 10 min pikaisella vierailulla Televisio Lifestyle Storeen (tätä pidempiä vierailuja ei tässä aikataulullisessa ja taloudellisessa tilanteessa edes kannata harkita) löysin jo kissojen ja koirien kanssa somessa metsästämäni Poola Katarynan esikot! Siinäpä koruja koko ensi vuodeksi!

Tästäpä pääsen kuitenkin siihen, mikä on tämän virtuaalisen päiväkirjani puitteissakin eniten tällä hetkellä pinnalla: vaatekaappien sisällön totaalinen läpikäyminen. Olen mielestäni onnistunut ennakkoraivauksessa jo melko hyvin. Yksi iso kassillinen vaatteita on lähdössä viikonloppuna myyntiin Lasten Seesamin Toiseen tarinaan, kasa valikoituja vintagevaatteita puolestaan myyntiin helsinkiläiseen Mekkomaniaan. Lisäksi imetysvaatteiden myynti käy kuumana. 

On mahtavaa nähdä, kun hyllytila lisääntyy vauhdilla. Kunhan vaatevarannot vielä hieman ehtyvät, on aika tarttua haastavimpiin projekteihin eli todellisten lemppareiden ja helmien seulomiseen. Odottelenkin jo innolla Caps Lookin vaatekaappikurssin alkua. 

Kuulin tänään muuten, että kyseiseen kurssiin sisältyy myös stylisti Sohvi Nymanin livewebinaari, jossa hän esitelmöi erilaisten naisten omien parhaiden puolien korostamisesta. Pitkään muotimaailmassa vaikuttanut Nyman on erikoistunut nykyään nimenomaan "tavisten" stailaamiseen ja tunnetaan "Olet ihana"-kirjan kirjoittajana.

Jos vielä mietit Caps Lookin-kurssille osallistumista, niin muistutan, että koodilla "turuntilda2017" saa kympin pois ovh:sta. Ilmoittautua voi vielä huomiseen puoleenyöhön saakka. 

Eipä muuta tällä erää. Oiekin ihanaa viikonloppua kaikille! :)

postaus sisältää affiliatenlinkin

Täällä taas!

Tervehdys!

Onkohan täällä enää ketään? Täytyy myöntää, etten itsekään ole tainnut pitää näin pitkää taukoa blogistani koskaan.Nyt teen tuttavuutta tämän vanhan päiväkirjani kanssa varovasti; kuulostelen ja mietiskelen. Vieläkö tälle olisi aikaa ja paikkaa?

Sain hieman esimakua siitä, mitä ruuhkavuodet ovat. Seitsemisen viikkoa työelämässä oli ihanaa ja kamalaa kaikkine arjen ulokkeineen. Mahtavaa oli se, että mieheni sai aivan uuden ulottuvuuden lapsiarkeen ja todistaa myös pienen tyttömme moninaisia edistysaskeleita: Kaisla oppi miehen kotiviikkoina mm. istumaan, konttaamaan, nousemaan seisomaan tukea vasten sekä taputtamaan käsiään ja vilkuttaman hyvästiksi. Verbaliikkaakin jo harjoiteltiin: pikku suukista on kuulunut muun muassa haloo, kukkuu ja auton päristelyjä (minkäs voit, kun isoveli tekee siskostaan automekaanikon ;)).

 

Minä sain puolestani mahdollisuuden meikata ja kammata hiukset, juoda aamukahvia koululla ja jopa postata tuon seitsemän viikon ajan myös työasukuvia (,joita mieheni kiltisti otti)! Oli mahtavaa olla ihmisten ilmoilla ja pitää oppitunteja aiheista, joita rakastaa. Oli myöas ilo huomata, miten hienoja, kohteliaita ja huumorintajuisia teinejä suomalaisessa koululaitoksessa (tai ainakin meidän koulussamme) on. Oli myös tyydyttävää huomata, että pysyin selvitytymään arjesta ensimmäiset viisi viikkoa tuomatta töitä kotiin.

Ihan ruusuilla ei tosin tanssittu: poikamme synttäreiden tietämiltä alkoi lasten sairastelukierre, joka kesti viisi viikkoa. Pahimmat hetket liittyivät siihen, kun Kaisla meinasi kuivua ärtsyksi yltyneen vauvarokon/adenovirukset takia. Mieheni oli helisemässä, kun tyttö ei normaalistikaan ottanut nestettä kuin lusikalla syötettynä. Entäpä, kun neidillä oli yli 40 astetta kuumetta ja äidin nahkaleili töissä? Imettävän töihin paluu ei ole tällaisissa tilanteissa herkkua...

Samoihin aikoihin omat hampaani alkoivat prakata. Vakiintunut sanontahan kuuluu, että hammas per lapsi. No, totean tähän, että hammas per väliinjätetty vuositarkastus...

Yksi näistä suuvärkin murheenkyyneistä porailtiin nyt sitten lähes ytimeen asti ja hammaslääkäri varoitteli jo valmiiksi, että tästä voi seurata pahempaakin. No niinpä... noin kuukauden vihlomisten jälkeen päätin vihdoin käydä näytillä, ja totta kai hampi oli kuoliossa... Juurihoitoihin mars... Elämäni kurjin työviikko ajoittuikin oikeastaan aikaan kun varsinaiset oppitunnit oli jo pidetty. Hoidin lapsia päivisin ja kokeitten korjaaminen alkoi keskimäärin n. klo21:30 illalla jatkuen aamuyön tunneille. Pahimpina öinä vauva tietysti herätti juuri, kun ylikierroksilla käynyt kroppani olisi viimein taintunut uneen joskus klo 04 maissa. Olo oli aika aineissa olevalla ja "pieni" jomottelu poskessa ei hirveästi piristänyt.

No, nyt juurihoidot ovat jo prosessissa ja kokeet korjattu. Mieheni joutuu vielä tekemään omia työhommiaan iltaisin, mutta vähitellen aikaa saattaisi löytyä bloggailullekin.

Kysymys kuuluu, mistä haluaisitte lueskella? Osa teistä vissiin onkin seuraillut touhujani tuolla instagramin puolella (nyt kun vihdoin tajusin sen helppouden, niin olen oikein urakalla innostunut asiasta!). Siellä on vilahdellut jonkin verran arkisia hetkiämme, niitä päivän työasuja (työputkeni aikana), kotiamme, kirpparihankintoja yms. Aika paljon asioita voi kuvallisesti ilmaista, mutta kieltämättä koen välillä halua ilmaista itseäni vähän laveamminkin sanallisesti...

Eli mistä jatketaan?

Iloista pyrypäivää kaikille!

Suomi 100 vuotta-postaussarja starttaa - Tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä

Tervehdys!

Enpä olisi kuuna päivänä aavistanut, että aktiivipostailen vielä Suomen 100-vuotisjuhlavuonna.   

Näin kuitenkin näyttää käyneen ja sen kunniaksi ajattelin repäistä tässä blogissa jotakin ihan uutta (heh, tai oikeastaan vanhaa) ja ihan oman älyllisen toimintani vuoksikin haastaa itseni postilemaan kerran kuussa jotakin Suomen historiaan tai yhteiskuntaan liittyvää. 

Jotta rimasta ei tulisi liian korkea, julkaisen nyt tammikuun postauksena erään vanhan juttuni vuodelta 2013. Uskoisin, ettei aivan jokainen lukijani ole sitä arkiston kätköistä kaivellut ja saa nyt sitten tilaisuuden siihen tutustua. Toisaalta pidän siitä itsekin kuten ylipäätänsä näistä höpsöistä pilke silmäkulmassa tekemistäni historian popularisointitarinoistani. :)

Kertauksena tahi ihan uutena tuttavuutena, tässä seuraavana tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä :)

Postaus on julkaistu alunperin 22.3.2013

Tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä

Yhdessä suhteessa olen patavanhoillinen hissanope. Suomen itsenäistymisvuosi on tiedettävä. Lisäksi kasiluokkalaisten on opittava tuntemaan Suomen presidentit, tietysti aikajärjestyksessä. Asiasta pidetään pistarit. Tällöin herra Sianpäät ja Ståhlbergit on osattava jokaikistä kirjainta myöten - mutta helpotuksena ainoastaan sukunimien osalta.

Kyseinen presidenttipistari tehdään muuten yleensä suurella hartaudella. Osa oppilaista opettelee myös herrapainotteisen kaartin toiset ja kolmannet nimet, jotkut jopa elin- ja virkavuodet ylimääräisten pisteiden toivossa.

Mietin vain, että mikähän meissä suomalaisissa on, kun presidentti on meille niin tärkeä instituutio? Teineistäkin löytyy aina sellaisia, joista on tosi mälsää, kun presidentin valtaoikeuksia on karsittu. Onko meillä jokin geneettinen auktoriteetin kaipuu, kun ei sitä kunigasta silloin saatu? Ammatti-ihmisen näkökulmasta tuntuu välillä jopa turhauttavalta painottaa parlamentarismin ja demokratian lisääntyneen, kun tämän yhden ihmisen valtaa on karsittu.

Mutta on opettajastakin mukava presidenttejä opettaa. Tykkään oikeastaan eniten aiheista, joissa saatan yhdistää historiallisen kontekstin johonkin ajankohtaiseen aiheeseen ja presidentti-instituuutiohan on juuri sellainen. Kun käymme läpi Suomen presidentit, kerron mielelläni muutamia anekdootteja tai yksityiskohtia kuhunkin presidenttiin liittyen, esim näin:

Ståhlberg - hieman kuivakka ja todella oikeudentuntoinen lakimies. Puolusti suomalaisten oikeuksia jopa niin paljon, että joutui sortovuosien aikana Siperiaan vankileirille. Myöhemmin hän halusi yhdistää keskenään taistelleet punaiset ja valkoiset. Kaikki (porvarit) eivät tästä tykänneet ja niin tuo hillitty entinen maan isä kidnapattiin!  Hänelle ei käynyt onneksi kuinkaan, vaan hän vaimoineen poistui autosta ja meni joensuulaiseen hotelliin yöpymään. Kidnapparit taasen joutuivat tiilenpäitä lukemaan...

Relander - Lauri oli aikoinaan Suomen nuorin presidentti. Hänen edeltäjänsä Ståhlberg ei urallaan tehnyt ulkomaanmatkoja, joten Relander sai heti kättelyssä nimen Reissu-Lasse! Mokomakin verorahojen tuhlari! Olihan se nyt pöyristyttävää, että virkakauden aikana käy kerran Virossa, Ruotsissa ja Tanskassa... Kuinkahan paljon muuten Niinistö matkustelee?

Svinhufvudin nimi on hieno myös suomeksi - se tarkoittaa sianpäätä. Ukko-Pekka oli presidentti oikeiston makuun. Ehkä se johtui siitä, että hän tykkäsi kivääriurheilusta. Se oli tuohon aikaan "paremmissa maaseutupiireissä" eli suojeluskunnissa suosittu harrastus. Svinhufvud ei kuitenkaan sietänyt ääriliikkeitä. Lapuanliikkeen uho jäi Mäntsälään ja Suomi säilyi yhtenä harvana eurooppalaisena demokratiana.

Kallio oli maaseudun poikia. Hänen myötävaikutuksestaan säädettiin sisällissodan jälkeen Lex Kallio, joka antoi maaseudun tilattomille maata. Tämä oli ehyttämispolitiikkaa. Myöhemmin Kalliosta tuli Suomen ensimmäisen punamultahallituksen pääministeri. Tässä tapauksessa punamulta ei tarkoita maalia vaan sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteistyötä. Kallio-parka koki valitettavasti dramaattisen lopun. Hän kuoli eropäivänään rautatieasemalla, kuulema Manneriheimin käsivarsille - jylhä tarina ja totta, paitsi Mannerheimin osalta.

Ryti valittiin aikanaan suomalaisten toimeksi toiseksi suurimmaksi suomalaiseksi. Miksi? No, koska häntä pidetään suomalaisten virallisena sijaiskärsijänä. Ryti johti Suomea vaikeina jatkosodan vuosina ja laittoi oman arvovaltansa peliin ja puumerkkinsä paperiin, jotta Suomi saisi aseita Saksasta. Tilanne oli paha, sillä Karjalan kannaksella puna-armeija vyöryi ja Stalin oli päättänyt miehittää Suomen. Jos näin olisi käynyt,  muutkin suomalaiset kuin Ståhlberg olisivat ehkä pääset Siperiaan oppimaan. Suomi säästyi - kun taas Ryti joutui kuritushuoneeseen tiilenpäitä lukemaan ja menetti samalla terveytensä.

Mannerheim oli suomenruotsalainen aatelinen, joka sai nuorena villikkona potkut vähän joka paikasta. Myöhemmin hänestä tuli tsaarin armeijan upseeri, joka teki tiedustelumatkoja Mongoliaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen Mannerheim nimitettiin valkoisten johtajaksi,  ja häntä kutsuttiin lahtarikenraaliksi. Tuolloin punaiset eivät todellakaan ihailleet häntä vaan nimittivät pyöveliksi! Jotain kuitenkin tapahtui, nimittäin talvisodan ihme. Kansa taistelikin yhtenä miehenä vihollista vastaan ja heitä marsalkka Manneriheim. Siksi hänestä tuli suurin suomalainen, jota tummaihoinen mies ei saa esittää. Vai saako?

Paasikivi oli alunperin monarkisti. Hän olisi siis halunnut Suomen isäksi saksalaisen Väinö Ensimmäisen. No, tällöin Paasikivestä itsestään tuskin olisi tullut valtion päämiestä. Paasikivi loi uraa ensin diplomaattina. Hän osasi venäjää ja on harvoja suomalaisia johtajia, joka tapasi Stalinin henkilökohtaisesti. Sotien jälkeen Paasikivi loi kauskantoisen ulkopoliittisen linjauksen nimeltään Paasikiven linja. Sen takia suomalaiset empivät edelleenkin Natoon liittymistä.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.... Näin laskettiin valitsijamiesten ääniä Kekkosen kaudella, joka kesti neljännesvuosisadan. Lapset luulivat ihan tosissaan, että Kekkonen on virka. Kenestä tulee Kekkonen myöhemmin? Urkki hiihti ja muut hiihtivät perässä. Venäläisten kanssa juotiin vodkaa saunassa ja asiat tulivat hoidettua. Jotkut tosin puhuivat, että kun Kekkonen kumarsi itään, niin hän samalla pyllisti muille. Välillä Kekkonen kipesi palmuun. Lopulta hänestä tuli korvaamaton ja maastamme Kekkoslovakia. Se oli vähän eri asia kuin kansandemokratia - meillä oli sentään vapaat vaalit ja kaupassa tavaraa.

Koivistolla on iso mono ja hän on edelleenkin 90-vuotiaana tosi pitkä turkulainen. Manu söi paljon illallisia ja hänen vaimollaan Tellervolla oli hieno sähkönsininen iltapuku linnanjuhlissa. Vaikka Manu oli iso ja pelasi hyvin lentopalloa, hän halusi tehdä itsestään pienen, nimittäin presidenttinä. Hän halusi, että kansalla on valta. Manu järjesti myös hienoja huippukokouksia. Niissä olivat mukana se syntymämerkkiotsainen liberaali kommunisti ja  konservatiivinen markkinatalousmies lännen ihmemaasta.

Ahtisaarella on paljon kaimoja. Nimittäin Namibiassa. Martti-nimiset tummat pojat ovat saattaneet saada nimensä toki isoisältäänkin, joka oli kastettu Maran sijaan sen lähetyssaarnaaja Rautasen mukaan. Me vähän vanhemmat muistamme Ahtisaaren hupiohjelma Iltalypsystä. Siinä Mara söi aina herkkuja. Ahtisaari taisi muuten vähän pahastua asiasta ja siitäkin, ettei häntä pyydetty uudestaan presidentiksi. No, onneksi Martti sai Nobelin. Sen takia MEKIN opettelemme koulussa näitä sovittelutaitoja. Vai mitä Eemeli, jätäpä se Iida rauhaan ja vedä hänet alas sieltä lipputangosta!

Halonen oli Suomen virallinen muumimamma ja ensimmäinen naispresidentti. Tuo ensimmäinen luonnehdinta oli sitä median tulkintaa. Halonen tykkäsi ja tykkää edistää tasa-arvoasioita. Hän piti myös useita puheita YK:n yleiskokouksessa. Halonen pitää kissoista ja sai sellaisen lahjaksi myös Venäjän pääministeriltä. Tulevaisuudessa Tarja saattaa saada kenties jonkin mielenkiintoisen kansainvälisen tehtävän. Pidetään sille peukkuja!

Niinistö on Suomen nykyinen presidentti. Hän tykkää rullaluistella. Vaimon nimi on Jenni ja koiran Lenni. 1990-luvulla työttömät ja lapsiperheet eivät tykänneet, sillä valtionvarainmisnisteri Niinistö leikkaisi hyvinvointipalveluita. 2000-luvulla kansanedustajat eivät tykänneet kun puhemies Niinistö leikkasi kansanedustajien matkarahoja.  Nyt Niinistöstä tykkää melkein kaikki. Presidentti kun leikkasi omaa palkkiotaan.

 Nyt, kun tänne asti pääsin, en ymmärrä, miten tämä juttu lähti näin lapasesta! Ehkäpä sillä on jotakin tekemistä viikon aherruksista väsähtäneen ja kieroksilla käyvän olemukseni kanssa...

Kommenttiboksin voi toki heittää omia mielikuviaan ja lempitietojaan presidenteistä. Kuka muuten on sinun suosikkipresidenttisi ja miksi? Minä itse arvostan eniten ehkä Ståhlbergia, Rytiä ja Paasikiveä. Koivistolla on toki aina paikka sydämessäni, sillä hän oli se lapsuuteni presidentti :)

Mukavaa viikonjatkoa kaikille!

Kuvalähteet: Ståhlberg, Svinhufvud, Ryti,  Mannerheim, Kekkonen ja Ahtisaari

Itsenäisyyspäivän toivepostaus: Mitä kannattaa tietää Suomen historiasta?

Tervehdys!

Sain taannoin pyynnön kertoa ammattiominaisuudessa mielipiteeni siitä, mitä Suomen historiasta olisi hyvä tietää.

Ymmärrämme kaikki, että menneisyys on loputon suo. Uutta osattavaa ja tietoa tulee jatkuvasti lisää.  Historianopettajienkin on (sydän verta vuotaen) luovuttava välillä joidenkin historian kausien opettamisesta, vaikka kovin haluaisi toimia entiseen malliin. Näin on nyt käymässä esimerkiksi lukion uuden opetussuunnitelman mukaisesti eurooppalaiselle kulttuurihistorialle, kun siitä tuli vapaaehtoinen kurssi.

Onneksi Suomen (lähi)historian kurssi on kuitenkin säilynyt edelleen pakollisena kurssina ja samoja aiheita opetellaan tietysti yläkoulussakin. Vaalin mielelläni ajatusta siitä, että oman taustan, kulttuurin ja menneisyyden ymmärtäminen sekä niiden rehellinen käsitteleminen antavat ihmiselle tärkeitä rakennusaineksia oman identiteetin muodostamiseen sekä toisaalta kyvyn kohdata muita kulttuureja empaattisesti ja tasa-arvoisesti. Siksi on myös ensisijaista, että suomalaiset lapset ja nuoret saavat mahdollisuuden rakentaa maailmankuvaansa perehtymällä kotimaansa ja kansansa menneisyyteen yhdessä, mutta ammattilaisen kanssa. Muuten vaarana on lukuisat vinoumat, yksipuoliset tulkinnat ja ihan pseudotieto, jota esimerkiksi levitetään muun muassa sosiaalisessa mediassa.

Mutta mikä sitten on olennaista historiassa? Moni vanhemman polven edustaja avautuu edelleenkin allekirjoittaneelle (että kollegoilleni) siitä, kuinka turhaa ja turhauttavaa historian opiskelu aikoinaan oli ollut: pelkkää nippelitietoa kuten hallitsijoiden nimiä ja vuosilukuja!

No aivan varmasti tällainen pänttääminen on turhauttanut. Lohdutan teitä kauheuksia kokeneita kuitenkin sillä, että rakkauden historiaan voi löytää (ja moni löytääkin) iän karttuessa. Kummasti omaan menneisyyteen ja sukupolvien ketjuun liittyvät asiat alkavat kiinnostaa. Tällaista omaehtoista tiedonjanoa olen saanut todistaa esimerkiksi oman isäni kohdalla, joka vasta eläköidyttyään löysi palon oman isänsä sotakokemusten selvittämiseen sekä laajemmin kyseiseen aikakauteen.

Toisaalta nuoremman polven ei alun alkaenkaan pitäisi joutua nippelöinnistä enää kärsimään. Historian opiskelussa korostuvat nykyään erilaisten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, nykypäivän ilmiöiden taustoittaminen sekä historian taitojen kuten lähdekritiikin hallitseminen ja erilaisten aineistojen analysoiminen. Näistä taidoista on käytännön hyötyä ihan joka päiväisessä elämässä ja varsinkin nuorten näkökulmasta alan kuin alan jatko-opinnoissa.

Jos tarkastelemme sitten ihan tapahtuma- ja temaattisella tasolla, mitä mielestäni Suomesta ja suomalaisuudesta olisi hyvä hallita/ymmärtää, ajatuksiini hahmottui muutama suurempi kokonaisuus.

Seuraavat teemat ovat mielestäni ajankohtaisia ja tärkeitä hallita (nimenomaan) nykyäänkin:

1. Suomalaisuuden juuret ja reunaehdot

Me suomalaiset olemme omintakeinen kansa perimältämme ja kieleltämme Euroopan koilliskolkassa, mutta mikään populaatio ei elä tyhjiössä vaan on vuorovaikutuksessa naapurustojen kanssa saaden ja antaen vaikutteita. Suomalaisina meidän olisi hyvä ymmärtää mm.:

-  Naapurimaidemme Ruotsin ja Venäjän vaikutus tapoihimme, kulttuuriimme sekä uskontoon. 700 vuoden symbioosi Ruotsin kanssa loi pohjan muun muassa lakijärjestelmällemme, kirjakielelle, ja taiteelle. Venäläisen kulttuurin vaikutus jäi automisen asemamme takia vähäisemmäksi. Venäjän aikana suomalaiset saivatkin liekaa kehittää kulttuuriaan ja yhteiskuntajärjestelmää omintakeiseen suuntaan. Se tuskin olisi ollut mahdollista ainakaan aluksi Ruotsin alaisuudessa.

- Naapurusto vaikuttaa populaation tai kansan geopoliittiseen asemaan. Suomeen sijainti idän ja lännen välissä on aina tehnyt siitä haavoittuvaisen ja otollisen kohteen muiden kiinnostukselle. Tämä suomalaisten on hyvä yhä ymmärtää, esimerkiksi kun 5 miljoonan asukaan Pietari sijaitsee tuossa nurkan takana.

Aikojen saatossa idän ja lännen ristipaine on näkynyt mm. ristiretkissä, Suuressa Pohjasodassa (iso- ja pikkuvihoineen), Suomen sodassa, talvi- ja  jatkosodassa sekä kylmässä sodassa. Se, millaiseksi nyky-Venäjän ja Eu:n /Yhdysvaltojen suhteet kehittyvät, voi vaikuttaa yllättävän paljon Suomeenkin. Siksi yhä moni kannattaa ohjasten pitämistä omissa käsissä esimerkiksi kahden välisten suhteiden ylläpidossa Venäjän kanssa sekäasevelvollisuusarmeijan kannattamisen muodossa

2. Taju poliittisesta järjestelmästämme ja demokratiasta

Erityisen huolissaan yhteiskunnassamme ollaan usein siitä, että nuoret (ja vähän vanhemmatkaan) eivät ymmärrä vaikuttamisen ja yhteisten asioiden hoitamisen merkitystä. Sitten välillä ollaan taas huolissaan siitä, että jos äänestysaktiivisuus nousee, äänestetäänkin ihan vääriä puolueita :D

No, joka tapauksessa demokratia ja politiikka ovat tärkeitä asioita ja kotimaan historian opiskelu antaa eväitä ymmärtää vähän syvemmin suomalaisen poliittisen järjetelmän tiettyjä ominaispiirteitä:

-Yleinen käsitys demokratiasta: Miten säätyvaltiopäivät erosivat yksikamarisesta eduskunnasta? No, eduskuntauudistus antoi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden jokaiselle tietynikäiselle suomalaiselle kun aiemmin alle puolet suomalaisista oli saanut jonkinlaisen mahdollisuuden vaikuttaa. Tämä myös naisille äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden tuonut uudistus on teityllä tapaa jopa tärkeämpi yksittäinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus.

-  Miksi Suomessa on presidentti? Entä kuka määrää kaapin paikan: presidentti, päämisteri vai eduskunta? Miksi Suomen puolukartta on juuri sellainen kuin on?

Tietämys vallan kolmijaon suomalaisesta roolituksista sekä ymmärys siitä, miksi kullakin taholla on niin paljon valtaa nykyään kuin on, löytyy historian lehtien sivuilta. Sellaiset tapahtumat/ilmiöt kuin autonomian aikainen kielitaistelu, sisällissota, taistelu valtiomuodosta (kuninkaanteko Suomeen), Kekkoslovakia, elinkeinoelämän murrokset ja EU ovat vaikuttaneet siihen, miksi poliittinen järjestelmämme on juuri nyt sellainen kuin on.

3. Hyvinvointivaltion merkitys

Käymme jatkuvaa keskustelua yhteiskuntamme kestävyysvajeesta ja siitä, miten se olisi ratkaistava.

Onko hyvinvointiyhteiskunnalla tulevaisuutta ja millainen se voisi ja sen pitäisi olla? Joskus historia tarjoaa varteenotettavaa ajateltavaa tulevaisuutta mietittäessä. Jokaisen olisi hyvä muistaa ainakin seuraavat tekijät:

- Mitä seuraa, kun erot kansanosien välillä syvenevät? No, yleinen levottomuus, ääriliikkeet (esimekiksi Lapuanliike ja kommunisit 1920-1930-luvuilla) ja mahdollinen sisällissota (kuten Suomessa vuoden 1918 tapahtumat).

- Mikä merkitys on heikompien asemaa korjaavilla toimenpiteillä (esim. Lex Kallio eli maattomille maata, yleinen oppivelvollisuus, työelämän laisäädäntö sekä sosiaaliturvan luominen? Kansa ehetyy ja taistelee yhtenä miehenä vihollista vastaan talvisodassa.

Toisaalta on hyvä ymmärtää, miten nykyisen kaltaiseen vaurauteen on päästy ja millä hyvinvointi on tähän asti ylläpidetty. Historia ei tietenkään tarjoa valmiita vastauksia tulevaisuuteen, mutta on hullun hommaa jättää huomioimatta sen merkitys nykypäivälle ja arvioida, mitkä aiemmista toimintamalleista yhä kokeilemisen arvoisia ja missä kohtaa pään puuhun lyöminen kannattaa jättä väliin!

Tässäpä Tildan ajatuksia Suomen ja suomalaisuuden ydinkohdista. Toteutin postauksen alle kahdessa tunnissa lasten nukkuessa päikkäreitä (ja olen saavutukseta hyvin ylpeä :)) Tiedän, että blogiani seuraa ajoittain myös muita saman alan ihmisiä. Täydentäkääpä te, jos jokin jäi vajaaksi :)

Arvokasta ja rauhaisaa itsenäisyysjuhlaa kaikille lukijoilleni!

Tulen morsian - elokuvanautinto Maailman opettajien päivänä

Tervehdys!

Enpä olisi uskonut ehtiväni vielä elokuviin ennen h-hetkeä, mutta niin vain kävi.

Kun työkaverini vajaa kuukausi sitten ehdotti, että lähdettäiskös MOP-päivänä (Maailman opettajien päivä) OAJ:n biffaamaa elokuvaesitystä katsomaan, totesin että, haetkos mut sitten vaikka laitokselta, sillä tuon Turussa (Varsinais-Suomessa opettajille järjestettäviä näytöksiä pidettiin eilen kahdeksalla paikkakunnalla) esitettävän rainan haluaisin kyllä nähdä. ;)

Aikaisemmin ammattijärjestömme alajaosto on tarjonnut opettajien päivänä esimerkiksi suklaata, mutta tämä elokuvavaihtoehto oli kyllä erinomainen idea. Toivottavasti se saa jatkoa tulevina vuosina!

Ja WAU, olipa OAJ osannut mukiinmenevän elokuvan valita :) Saara Cantellin Tulen morsian pesi selvästi esimerkiksi keväällä näkemäni Tyttökuninkaan, joka tuntuu tätä tarinaa vasten peilattuna hieman pompöösiltä epookkidraamalta.

Tietysti voi olla, etten osaa historiallisia elokuvia katsoessani täysin rentoutua vaan ammattiminä puskee läpi. Etsin aina elokuvien joukosta sellaisia helmiä, joita voisin mahdollisesti hyödyntää opetuksessa. Tulen morsian vaikutti jo ennakkoon otolliselta. Noitavainot, ja vielä ainoat Suomen kamaralla tapahtuneet, sivuavat useammankin lukiokurssin teemoja, joten olin jo valmiiksi hihkua innosta, kun tajusin, että aiheesta on tekeillä elokuva.

Noitavainot ovat muuten mielenkiintoinen historiallinen teema siksikin, että aiheeseen liittyy jonkin verran väärinkäsityksiä. Usein noitavainot mielletään "pimeällä keskiajalla" tapahtuneiksi katolisen kirkon toimenpiteiksi. Todellisuudessa katolilaisena aikana suvaittiin hyvin paljon kristinuskoon kääntyneiden kulttuurien aiempia vaikutteita. Tästä hyvänä esimerkikkinä on keskiainen pyhimyskultti, joka sulautti paikalliset esikristilliset jumaluudet osaksi kristillistä perintöä. Monin paikoin vanhaa ja uutta uskontoa harjoitettiin sulassa sovussa ilman että kirkko siihen pahemmin puuttui.
 

Luterilaisen puhdasoppisuus yhdistettynä valtiollisen byrokratian tehostumiseen sai aikaan sen, että
muutoksen tuulet puhalsivat nimenomaan Cantellin Tulen morsiamen kuvaamana aikana.

Uskonpuhdistuksen myötä luterilaisen puhdasoppisuus yhdistettynä tiukkenevaan valtiolliseen kontrolliin sai aikaan monia ikäviä lieveilmiöitä. Esimerkiksi kirkon harjoittama hoito-, kulttuuri- ja opetustyö kärsivät valtion viedessä kirkon varat. Lisäksi tapahtui tuntuva muutos mm. kansanperinteiden suvaitsemiseen, mikä tulee hienosti esille myös elokuvassa.

On tosin hieman hupaisaa, että  elokuvassa muinaisloitsut ja riimittelyt olivat aina suomeksi. Suomen ainoat noitavainot tapahtuivat nimittäin Ahvenanmaalla enkä usko, että kyseisellä seudulla puhuttiin tuolloin suomea yhtään sen enempää kuin nykyäänkään. Sallittakoon ohjaajalle kuitnekin taiteilijan vapaus, sillä loihan elokuvan kaksikielisyys tietynlaista kontrastia tiukkenevan vallankäytön ja vanhojen tapojen välille.

En halua paljastaa elokuvan juonta sen enempää, mutta totean elokuvan tarjonneen kauniisti kuvattuja saaristolaismaisemia eri vuoden aikoina, luontevia roolisuorituksia sekä ehyen tarinakaaren. Elokuvassa oli tiettyä intiimiyttä, vaikka aihe onkin kohtuu ronski ja raadollinen. Olen historian alalla tällainen yleismies Jantunen, joten ammattitaitoni ei riitä nillittämään pienistä mahdollisista autenttisuuden puutteista. Mielestäni elokuvan hyvät ominaisuudet kuitenkin voittivat selkeästi huonot.

Ehkäpä eräs keskiöön nouseva teema on jälleen ihmisyys rujoine puolineen. Ihminen kykenee yllättävän julmiin tekoihin vallan, rakkauden tai kostonhimon sokaisemana. Noitavainojen aikaan julmuudet juontuivat esimerkiksi esimerkiksi naapuruston välisestä kateudesta tai tehtävään valitun virkamiehen intnosta toteuttaa ylätasolta annetut tavoitteet.

Erityisen hyvin Tulen morsiamessa käy ilmi jollain tapaa yleisnormeista poikkeavien kohtalo - jos nykyään heidät ohjattaisiin mielenterveys- ja sosiaalipalvelujen pariin sekä kuntoutukseen, oli 1600-luvulla varsinkin naisilla vaarana tulla tuomituksi noituudesta.

Suosittelen lämpimästi Saara Cantellin Tulen morsianta kaikille!

Oletko sinä jo nähnyt sen? Mikä oli kokemuksesi? Istuitko kenties samassa salissa kuin minä ;)

Kuvalähteet 1 ja 2.

Siperia opettaa - ensi havaintoja työn ja perheellisyyden yhdistämisestä

Tervehdys!

Yksi viikko ansioäidin arkea on nyt takana, ja ja ja...  Pää vähän pätkii. :D

Joka tapauksessa: selvitty on, mutta ekstroja ei olisi millään jaksanut (kuten tämän blogin päivittämistä työn ohessa).

Yllättävintä tässä muutoksessa oli se, kuinka mukavaa on viettää aikaa välillä vähän aikuisemmassakin seurassa. Teini-ikäisten ja nuorten seurassa oli myös mukavaa. Summa summarum - kodin ulkopuoliset ihmiskontaktit taitavat olla ylipäätään ihan mukavia ;)

Itse työkin maistui. Oppitunnit lähtoivät liikkeelle ihan hyvin. Töihin paluun pelastus lienee lähes kymmenen vuoden työkokemukseni (lue myös valmiita tunti-ideoita täynnä olevat mapit ja muistitikut). Olisi täysin eri asia aloittaa nyt nollasta, vaikka uusi ops tuottaakin hommaa paikoin.

Erityistä oli myös se, että parin ympäripyöreän päivän jälkeen sain hoidettua vaadittavat työt koululla kahdeksassa tunnissa eikä hommia tarvinnut tuoda kotiin. Tämä on minulle uutta, sillä useina aiempina vuosina saatoin lähteä tuntien jälkeen kotiin ja tehdä tulevia tuntisuunnitelmia sitten sieltä käsin pitkin iltaa. Nyt se ei yksin kertaisesti onnistuisi ja töistä vapaat illat ovat tuntuneet melko mukavilta, vaikka ne ovatkin kuluneet poikkeuksetta sohvalla maaten. Toki uusi rytmi tuskin on vakio, sillä koeviikojen tahi ylppäreiden paukahtaessa työt on jälleen pakko tuoda kotiakin. Onneni onkin se, että äitiyslomani alkaa ennen ensimmäistä koeviikkoja tai yo-rumbaa. Joskus ne toki ovat edessä, mutta eivät tällä erää.

Kamalinta oli puolestaan jättää itkevä taapero hoitoon. Eka päivä meni hyvin, mutta itku alkoi muina päivinä heti, kun autossa kertoi. että hoitoon ollaan menossa. Samaten Alvaria noudettaessa poika purskahti aina uudestaan itkuun, vaikka muuten hoidossa oli kuulema ollut hyviäkin hetkiä. Ruoka ja päiväunet olivat maistuneet.

Pientä reagointia on ollut viime päivinä muutenkin. Yhtenä yönä isin oli mentävä pojan huoneeseen nukkumaan, sillä hän ei meinannut itkultaan rauhoittua lainkaan. Nyt viikonloppuna kiukuttelua on ollut tavallista enemmän. Oletettavasti nämä ovat luonnollisia reaktioita uuden edessä, mutta kurjiltahan ne äidistä tuntuvat. :(

Seuraava viikko häämöttää jo nurkan takana. Silloin olen suurimman osa ajasta pojan yksinhuoltaja mieheni työmatkan takia. Lisähaastetta on siis tiedossa. Kaiken lisäksi viikon varrella käyn uudemman kerran neuvolalääkärillä näyttämässä jalkojani. Kohjut pahenevat viikko viikolta, vaikka selvästi uudet lääkinnälliset hoitosukat helppaavat paljon. Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi visiittini työelämään muodostuu. Hiemna ristiriitainen on fiilis, sillä tykästyin jälleen työhöni, mutta toisaalta oma vointi ja jaksaminen arveluttavat.

Päivä kerrallaan siis, kun muutakaan ei voi!

Ps. tiedättekös, mistä kuva on? Otsikosta huolimatta ei ainakaan Siperiassa ;)

Elokuun yhdestoista

Voi tätä elämää!

Nin ihanaa, kipeää, raskasta ... ja kaikkea uutta. Ihan menee pyörälle päästä!



Masuolennon ajanlaskussa tuli tänään tasan 30 viikkoa täyteen eli viimeiset kymmenen viikkoa pyörähtivät käyntiin.

Eikö näytä vielä isolta mahalta? No, katsotaas toisesta kuvakulmasta ;)

 

Tämä raskaus ei ole ollut tosiaankaan helppo, ja nyt alkoi vielä tämän mamman ansiotaival. Kuitenkin, kun jalassa on uudet järeät lääkinnälliset hoitosukat (113 e), niin askel on ainakin hetken kevyempi. Viikko kerrallaan mennään, sillä suonikohjut ovat jomotelleet varsinkin iltaisin melko ikävästi. Vaikken olekaan raskasta nostelutyötä tekevä lähihoitaja tai muu vastaava, pelkään, että luokan edessä seisomisen tai istumisenkin viimeistelevän vaivani aika nopeasti. Röllykät ovat lisääntyneet tasaisesti, vaikkei minun ole tarvinnut nostella (ihanan mieheni avuliaisuuden takia) Alvaria tai edes juosta hänen perässään ulkona viimeiseen kuukauteen.

Eniten jännittää kuitenkin Alvarin sopeutuminen hoitoon. Lomien vuoksi hoitopaikkaan tutustuminen tehtiin jo kesäkuussa. Silloin meni hyvin, mutta varsinaista pehmeää laskua ei voida tehdä kovin monen päivän verran, sillä hoitopaikka aukeaa vasta ensimmäisenä koulupäivänäni.

Toki jännittelen hieman luokan eteen astumistakin. Tuntuu niin hullulta, että kahden vuoden poissaolon aikana esimerkiksi yläkoulun piltit ovat isoja lukiolaisia! Pieni aika aikuisen elämässä, mutta mitä pienemmistä ihmisaluista on kyse, sitä suurempia tuonmittaisen ajanjakson aikana tapahtuvat muutokset ovat.

Toisaalta, onneksi on niin paljon ajateltavaa, ettei ehdi hirveästi esimerkiksi miettiä, tuleeko sieltä tällä kertaa perätilavauva. Mies on vahvasti sitä mieltä, että tällä kertaa minun leikataan, sillä Alvarin hetkellinen tajuttomuus säikäytti hänet. Itselläni ei ole vielä mitään mielipidettä, vaikka muistan paikalleen jämähtäneen ponnistusvaiheen olleenkin aika kauhea. Pohdin ja jännään synnytystä vasta sitten, kun synnytystapa-arviointi on tehty!



Sitä ennen keskityn pakon sanelemana tähän hetkeen ja katson vaihe kerrallaan, mitä tuleman pitää. Uusi, kierrätettty isoäidin takki päälle (kunhan kelit vain viilenisivät viitisen astetta... Sorry toiveeni sisäisen lämpöpatterin kantajana) ja kiinni arkeen.

Elokuun yhdestoista, olet tänäkin vuonna vedenjakanjana kesän ja syksyn välillä. Syyskesää parhaimmillaan.

Ja mikäpä kappale sopisikaan paremmin tähän loppuun kuin Suurlähettiläiden klassiko - tietysti Turusta sekin ;)

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Linssipihvit tzatzikikastikkeella (ja paluu päiväjärjestykseen)

Tervehdys!

Päivät rullaavat kovaa vauhtia eteenpäin ja yrityksistä huolimatta en ole ehtinyt postailla mitään valmista. Päiväohjelmaa ovat kuuluneet muun muassa yhdet rippijuhlat, yhdet hautajaiset sekä töihin paluu.

Joo, olen opettaja, mutta tällä kertaa kesäkuu on tarkoittanut kohdallani toistaikseksi ops-työtä ja muuta mukavaa. Ja ihan oikeasti mukavaa, vaikka aluksi hirvitti. Ehkä niinkin paljon, etten halunnut mitään asiasta blogosfäärissäkään mainita. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että ehkä se piilevä ammattitaito sisuksista kaivellaan ja esimerkiksi lukiotyön uudet valtakunnalliset linjaukset vaikuttavat hyviltä ja toteuttamiskelpoisilta.

Oikeastaan ainut, mikä tällä erää mietityttää on se, miten kuntoni kestää sitten, kun oppitunnit alkavat joskus elokuussa. Aiemmissa raskauksissahan olen ollut töissä vain ensimmäisen kolmanneksen aikoihin. Nyt sitten mennään sumoasuilemaan turvonneimmillani! Yleensähän elo-syyskuussa tuppaavat rantautumaan ne kuuluisat intiaanihelteet, jotka kyllä jokainen luokkahuoneessa oleillut on tuntenut joskus nahoissaan!

No, jotta ajatus kulkisi selkeämmin, on välillä ravittava kehoa ja mieltä. Tällä viikolla se tarkoitti puutarhatöitä etupihalla (vihdoin!!!) ja maukkaan uuden kasvisruokareseptin testaamista. Ehkä jotakin pientä viilausta tähän seuraavan jakamaani repseptiin täytyy tehdä, mutta lupaavalta vaikutti. Olkaapa hyvät, tässä K-Kaupan linssipihviresepti, joka löytyy myös täältä.

Ainekset

4 annosta

• 250g (3 dl) punaisia linssejä (GoGreen)
• 1 1/2 l vettä
• 1 (120 g) sipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 punainen chilipalko
• 1-2 rkl öljyä
• 1 tl currya
• 1 tl juustokuminaa eli jeeraa
• 1 tl suolaa
• 1 tl hunajaa tai sokeria
• 2 rkl maissitärkkelysjauhoja (Maizena)
• 1 kananmuna

Jätin itse taikinasta pois tuon chilipalon ja korvasin sen jauhetulla vastaavalla. Curryn taisin unohtaa muuten vaan ;) Keitin linssit aluksi väärällä, liian suurella vesimäärällä,  joten laitoin varmuuden vuoksi yhden kananmunan sijasta kaksi.

  

Valmistus:

 

30 - 60 min

1. Keitä huuhdotut linssit vedessä kypsiksi pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta linssit siivilässä ja jäähdytä.
2. Kuori ja hienonna sipuli sekä valkosipuli. Poista siemenet chilistä ja hienonna se.
3. Kuumenna rasva pannulla. Kuullota sipuli, valkosipuli, chili, curry ja juustokumina rasvassa. Lisää linssit. Mausta suolalla ja hunajalla. Sekoita maissitärkkelysjauhot ja muna linssiseoksen joukkoon.
4. Kuumenna öljyä esimerkiksi lettupannulla ja nosta linssiseosta pannulle ja painele tasaisiksi pihveiksi. Paista miedolla lämmöllä 2-3 minuuttia molemmilta puolilta. Tarjoa lisäksi kermaviili- tai jogurttikastiketta ja salaattia.

 

Lissipihvien kyytipojaksi sopii hyvin tzatzikikastike. Tässä sellaisen helpotettu versio:

 

Tzatzikikastike (4 annosta)

• 1 keskikokoinen kurkku
• Valio Eila turkkilainen jugurtti 400 g
• 1-2 valkosipulinkynttä
• loraus sitruunamehua
• loraus hunajaa
• ripaus suolaa

Valmistus:

• Raasta raastimella kurkku suikaleiksi ja jätä se valumaan lävikköön. Painele muutamaan otteeseen massaa.
• Raasta pienemmällä terällä valkosipuli
• Kun kurkkumassasta ei valu enää nestettä, lisää se jogurtin joukkoon.
• Lisää joukkoon sitruunamehu, suola ja hunaja. Anna maustua jonkin aikaa.

 

Mielestäni lopputulos oli hyvä. Ensimmäisten epäonnistuneiden pihvien jälkeen tajusin laskea paistopaunnun lämpötilaa ja paistaminen alkoi sujua. Ehkä näitä voisi paistaa uunissakin, jos rasvankäryn haluaa välttää :) Mielestäni linssiruuat ovat kasvisruokien aatelia. Muutama vanhempi linssinen resepti löytyy täältä ja itse otan mielelläni uusia vastaan :)

 

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

Taas se raikaa (suvivirsi) niin kuin halki vuosisatojen

Rehevät niityt, kukkaloisto. Hetken päästä vapauteen kirmaava lapsijoukko. Kesän ensimmäinen jäätelö kiskalta. Vanhemmille jännityksellä esitelty todistus.

Ennen tätä kuitenkin: Vanhaan liikuntasaliin kannetut koivut, rehtorin kuivakka puhe. Yhteislaulu ja kurkkuun nouseva pala. Reippaat, tohkeat ekaluokkalaiset ja kauniit, kirkasotsaiset ylioppilaat. Kyynel isän silmäkulmassa. Missä välissä tuo meidän pieni kasvoi noin isoksi?

Suvivirsi, tuo ihana portti koulun ja kesän välillä. Minulle oli pieni yllätys, että Suomen ohella kyseistä virttä lauletaan myös ruotsalaisten koulujen kevätjuhlissa. Jälleen yksi yhtäläisyys maidemme kulttuureissa.

Pysähdyin miettimään tarkemmin suvivirren kulttuurista merkitystä. Loppujen lopuksi, ei ole mikään ihme, että laulu on vakiintunut syvästi molempiin maihin.

Suvivirren alkuperäiset sanat on otaksuttavasti kirjoittanut Gotlannnin piispa Israel Kolmodin kesäisellä saarnamatkallaan vuonna 1694. Perimätiedon mukaan hän sai niihin innoituksen Hångerin lähteellä lähellä Visbyä. Virren sävelmää on pidetty alunperin ruotsalaisena tai saksalaisena kansansävelmänä ja sen ruotsinkielinen versio löytyi nuotteineen jo vuoden 1695 virsikirjasta.

Suvivirsi otettiin hyvin nopeasti käyttöön myös Suomen puolella; olihan maamme tuolloin osa suurvaltaa nimeltä Ruotsi. Laulun suomensi virsikirjatoimikunnan puheenjohtaja Erik Cajanus jo vuonna 1700, ja se oli mukana jo vuoden 1701 virsikirjassa:

 Jo joutu armas aica
Ja Suwi suloinen
Joll caunist caiken paican
Caunista cuckainen.
Nyt armas Auring meitä
Taas lähte lähemmäx
Hän kuolleet hauto heitä
Jäll teke eläwäx.

  Ne nijtyn cuckat corjat
Ja Laiho laxosa
Nijn ylpiät Yrtti tarhat
Puut wehriät werasa
Ne meillen muistuttawat
Suurt hywytt' Jumalan
Jong caick ain nähdä saawat
Juur ymbär Wuoden ain.

Vaikka suvivirsi on merkittävä osa nykyisiä kevätjuhlaperinteitä, saa se aivan uuden ulottuvuuden, kun pysähtyy pohtimaan virren merkitystä sen syntyaikojen ihmisille.

Vuosina 1695-1697 koettiin Pohjois-Euroopassa sääoloiltaan harvinaisen sekavat vuodet, jotka tunnetaan myös nimellä suuret kuolon vuodet (eri asia kuin myöhemmin 1860-luvulla koetut suuret nälkävuodet). Taustalla vaikutti "pienenä jääkautena"  tunnettu ilmaston viileneminen (n. vuosina 1500-1800), mutta tähän vallinneeseen trendiinkin verrattuna kyseiset 1600-luvun lopun vuosien seuraukset olivat pohjolan ihmisille katastrofaalisia.

Esimerkiksi vuoden 1696 alkutalvi oli harvinaisen lämmin, ruoho kasvoi ja monet talonpojat alkoivat kylvötöihin. Maaliskuussa pakkaset tulivat kuitenkin uudestaan ja tuhosivat sen, mikä oli kylvetty. Runsas lumentulo sai aikaan valtavat tulvat. Uudet kylvöt myöhästyivät ja kesällä satoi kaatamalla, Paha halla iski puolestaan jo elokuussa.

Kun sato tuhoutui useampana vuotena peräkkäin, pettuleipää ja muuta hätäruokaa jouduttiin syömään yleisesti. Koirat ja hevoset olivat tappolistalla.  Ihmisten peruskunto heikkeni ja arvellaan, että esimerkiksi Suomessa väestöstä kuoli jopa kolmannes nälkään ja tauteihin. Tilannetta ei helpottanut se, että sadon tuhoutuminen sai liikkeelle suuret kerjäläislaumat, jotka entisestään levittivät tarttuvia tauteja. Joukkohaudoista ja nälkään sekä tauteihin kuolleiden ruumiista teidenvarsilla tuli suomalaisten arkipäivää. Syyllistyipä jotkut ihmisistä jopa kannibalismiin pahimman hädän hetkellä.

 

Edellä kuvattuun kontekstiin peilattuna on mahtanut tuntua ihmeelliseltä, kun sääolot vihdoin vakiintuivat ja kylvöt onnistuivat odotetunlaisesti. Ihminen, tuolloin usein hyvinkin uskonnollinen, ei voinut muuta kuin tuntea syvää kiitollisuutta jumalaansa kohtaan ja yhtyä kirkossa kiitosvirteen.

Minulle historia ja kulttuuri edustavat tiedon ohella suuria tunteita, luovuutta ja mielikuvitusta. Sieluni siivin pystyn suvivirttä laulaessani olemaan osa sukupolvien ketjuja, tuntemaan tuon 1700-luvun talonpojan nöyrän kiitollisuuden tai istahtamaan hetkeksi 1920-luvulla kansakoulua käyneen liinatukkaisen isoäitini viereen, joka kohta kirmaisi kesäniityille palmikot heiluen.

Tämän vuoksi suvivirsi on minulle tärkeä. Ja onhan se myös laulu, jota saa laulaa kovaa ja korkealta!

Mikä on sinun suhteesi suvivirteen?

Onnea kaikille valmistumistaan juhliville ja ihanaa kesäkuun alkua meille kaikille muille! :)

Muistamisia äitienpäivänä

Tervehdys taasen!

En äitienpäivänä osannut kirjoittaa mitään blogiini, vaikka tunteet olivatkin pinnassa. Arvostan äitiyttä paljon, ja tunteeni omia esiäitejäni ja tietysti tuota poikaa kohtaa ovat niin suuria, etten pystynyt tuottamaan mitään tuohon sen päiväiseen somepaljouteen. Aiemmin olen sanonut sanottavani lapsettomista äideistä ja äidiksi halajavista, enkä sitäkään halunnut alkaa toistelemaan. 

Kuten olen aiemminkin sanonut, minulle onkin luotevampaa pohdiskella asioita matkan varrella kuin jättää hehkutukset yhteen vain juhlapäivään :)

Heh, proosalliseti sitten siirrynkin tässä postauksessa äitienpäivän materiaaliseen antiin (, jonka taustalla on kuitenkin niitä suuria tunteita).

Mitäpä sitten sain? Sain pieneltä pojaltani ihka ensimmäisen äitienpäiväkortin! Hän oli taikonut sen mummin kanssa jonakin ohikiitävänä hetkenä, kun olin keittämässä kahvia. Ihmettelin edellisenä päivänä, mistä Alvari oli saanut kätensä ihan tussilla värjätyiksi, mutta kyniä ei kuitenkaan löytynyt. Sain vastauksen sitten seuraavana päivänä :)

 

  

Sain jotakin myös omalta isältäni, mikä tuntui hullunkuriselta, mutta ihanalta: rasiallisen belgialaisia suklaakonvehteja. Niitä olen sitten nauttinut muutaman per päivä iltapäiväkahvin kera. Rakas siippani oli puolestaan jättänyt ulkomaille lähtiessaan kotipöydällemme pienen rasian. Sieltä paljastui lahjakortti lempialusvaateliikkeeseeni, Changeen. Se lahja tuli niin tarpeeseen! Näiden muuttuvien vartalonmuotojen aikoina, minuklta puuttui rintaliiviosastolta juuri sellainen välikoko, jota boobsini tällä hetkellä edustavat ;) Pidän merkistä siksi niin kovasti, että sielä löytyy tarpeeksi pieniä liivin ympärysmittoja. Aiemmin tulin käyttäneeksi jotakin 75 cm ympärysmittoja, kunnes ne kyseisessä liikkeessä todettiin 10 senttiä liian väljiksi.

 

Äitienpäivälounaalle suuntasimme yhdessä 93-vuotiaan isoäitini kanssa. Hänellä oli vielä eräs merkityksellinen juttu minulle, josta liikutuin kovasti. Mummu luovutti haltuuni hänen äitinsä vinkisormuksen.

Tuo sormus on vuodelta 1939, jolloin isoisoäitini ei toki mennyt naimisiin vaan se oli vuosi, jolloin hän niin monen muun suomalaisen tavoin vaihtoi kultaisen sormuksensa valtion rautaiseen. Tiedatkö sinä, miksi? Kerropa se kommenttiboksissa muillekin :)

Olen erittäin otettu tästä lahjoituksesta. Mummuni varmaan arveli, että historianopettaja osaa arvostaa tällaista dokumenttia menneestä. Sen avulla oppilaani ja opiskelijani saavat astetta konkreettisemman käsityksen siitä, millaista epäitsekkyyttä ja yhteishenkeä sota-ajan Suomessa tarvittiin.



Erinomaista alkavaa viikoa kaikille!

PS. Eijalla on tämän vuorokauden ajan synttärit verkkokaupassa. Kaikki näkyvillä olevat tuotteet ovat - 50% alennuksessa. Alekoodi on VINTAGEIJAS8 ( koskee yli 30 euron tilauksia.)

Kuningatar Kristiina - Tyttökuningas

Tervehdys!

Tänään tiedossa on vähän erilainen postaus :) En ole pitkään aikaan kirjoitellut lukukokemuksistani, mutta nyt ajattelin ryhdistäytyä tällä rintamalla.

Koska rakastan vaikuttavien naisten elämänkertoja ja tietenkin historian popularisointia, pidin tutustumisen arvoisena Peter Englundin teosta Kuningatar Kristiinasta. Englund on eräs Ruotsin Akatemian jäsenistä ja eräs naapurimaamme maineikkaimmista historioitsijoista, joka on erityisesti perehtynyt Ruotsin 1600-luvun suurvalta-aikaan.

Kirjallisen lukuelämyksen ohella minulla on toki myös muita lehmiä ojassa. ;) Halusin ensinnäkin tällaisena mattimyöhäisenä käydä katsomassa Mika Kaurismäen Tyttökuninkaan ja peilata näkemääni jotakin tieteellistä tekstiä vasten. Toiseksi lukulistalla olevista teoksista pääsevät sisäisen portsarini ohi helpoimmin ne, jotka jollain tapaa konkreettisesti hyödyttävät leipätyötäni. Koska vakaa oletukseni on, että opoilun sijaan tulen vetämään lähivuosina muutaman lukion historian kurssin, on parasta panostaa tähän. Opiskelijani saavat lukion syventävillä historian kursseilla suorittaa osan opinnoista muun muassa kirja-arvioina, esitelminä ja esseinä ja kuningatar Kristiina on erinomainen teema esimerkiksi HI5-kurssille.

Mutta itse kirjaan, elokuvaan ja Kristiinaan. Mitä tiesin tai kuvittelin tietäneeni Kristiinasta ennen lukemaani?

Hän oli tyttö, joka sai kuninkaanpojan kasvatuksen. Tiedenainen, joka rakasti kulttuuria ja taidetta. Descartesin maahantuoja. Isiensä uskon kieltänyt katolisen kirkon propagandavoitto. Nainen, jonka seksuaalisuus on askarruttanut ihmisiä.

Yhtä paljon Kristiina on ollut (ja oli jo elinaikanaan) myytti ja kulttuurituote, jonka kukin sukupolvi on rakentanut oman näköisekseen, omasta ajastaan käsin. Itse asiassa Kristiina oli itsekin tietoisesti osallisena myyttinsä synnyttämisessä. Englundin teoksen keskeinen teema on nahkan luomiset, metamorfoosit, joita Kristiina toteutti elämänsä aikana loppuun saakka aina kruunusta luopumisesta ja katolisen uskon omaksumisesta oman elämänkertansa kirjoittamiseen.

Englundin teos on perinteistä elämänkertaa ennemmin yritys ymmärtää erään Euroopan vaikutusvaltaisimpiin kuuleneen ylhäisaatelisen naisen sielunmaisemaa. Teologis-filosofiset ja tieteelliset pohdinnat sekä vapauteen, valtaan ja tunteisiin liittynyt problematiikka pitivät Kristiinaa pauloissaan hänen elämänsä loppuun asti. Toisaalta Englundin teosta voi lukea mielenkiintoisena kuvaksena 1600-luvun Euroopasta, tuosta sotien, absolutismin (itsevaltius), vastauskonpuhdistuksen ja nousevan tieteellisen maailmankuvan vuosisadasta.

Englundin mukaansatempaava tyyli on saanut paljon kiitosta ja voin allekirjoittaa tämän. Mitään kronologista teosta on turha odottaa, vaan historioitsija luo oman taitavan kudelmansa Kristiinan elämän keskeisten teemojen kautta. Teskti on paikoin koukeroista ja raskasta, mutta erittäin lyhyet luvut luovat tarvittavat hengähdystauot.

Englundin teoksen painopiste on enemmän Kristiinan vallasta luopumisen jälkeisessä ajassa; ehkä siksikin, että kuningatarvuodet ovat sen verran tutkittua ja kuvattua aikaa. Näin aiheeseen ylimalkaisesti perehtyneenä,  olisin itse ehkä kuitenkin kaivannut jonkin verran perustietoa Kristiinan nuoruus-, lapsuus-, ja kuningatarvuosista, vaikka niitäkin kyllä sivuttiin.

Opin kuitenkin paljon uutta (vallasta luopuneesta) Kristiinasta: Hänelle jäi kyltymätön halu vaikuttaa. Muutamaan otteeseen Kristiina oli innokkaasti leipomassa itseään jonkin eurooppalaisen alueen hallitsijaksi tai vähintään rauhanvälittäjäksi. Usein esteeksi nousi kuitenkin se, mitä hän eniten vihasi - hänen sukupuolensa. Teatteri oli loppujen lopuksi kenties ainut paikka, jossa sankarittarimme saattoi unohtaa itsensä ja rentoutua.

Katolinen Kristiina oli myös elinaikaansa nähden erittäin vapaamielinen. Hän harjoitti alkemiaa ja astrologiaa sekä suosi kyseenalaisiakin ajattelijoita ja taitelijoita. Kristiina myös rakastui mieheen - vai rakastuiko?

Neitsytkuningattaresta jäljelle jääneestä lähdemateriaalista on luotavissa monia tulkintoja - riippuu oikeastaan, mitä haluaa korostaa.

Mika Kaurismäen elokuvassa Tyttökuningas onkin valittu toisin. Keskiössä ovat Kristiinan nuorusvuodet kuningattarena ja mahdollinen suhde kauniiseen hovinaiseen, Ebba Sparreen. Tätä rakkaussuhdettahan on arvuuteltu siltä pohjalta, että Ebba toimi kuningattaren virallisena sängynlämmittäjänä ja kuningatar lähetti hänelle ylitsevuotavan rakastuneita kirjeitä. Toisaalta sängynlämmittäjät olivat yleisiä kruunupäillä ja Kristiinalla oli tapana kirjoittaa yli-imeliä kirjeitä ihailemilleen henkilöille - niin miehille kuin naisille.

Verrattuna kansainvälisiin historiallisiin suurtuotantoihin, elokuva oli selvästi pienemmän budjetin kamarikuva. Elokuvan ehdoton sydän on Malin Buska, joka näyttelee erinomaisesti vallan ja vastuun saavaa älykästä, mutta tunteissaan epävarmaan kuningatarta. Myös hänen kiinnostuksensa tieteisiin ja filosofiaan tuodaan sopivasti esille.

Kaurismäki on tehnyt elokuvan selvästi tunne ja draaman kaari edellä - historialliset faktat olivat paikoin vähän niin ja näin. Ehkäpä olisikin ollut parempi ottaa vähän etäisyyttä historiallisiin faktoihin ja katsoa elokuva joskus myöhemmin.

Tehty kuitenkin, mikä tehty :) Lopputulemana voisin oikeastaan todeta, että elokuva on katsottava nuoren naisen kasvutarinana, jonka voisi sijoittaa myös johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Tämän ohella ex-turkulaista tietysti sykähdyttivät kauniit kotoisat maisemat.

Piditkö sinä Tyttökuninkaasta tai Peter Englundin teoksista? Millaisia mielikuvia sinulla itselläsi on kuningatar Kristiinasta?

Mukavaa viikonalkua!

Kuvat: 1 ja 2 wikipedia commons ja Tyttökuninkaan traileri täältä.

Vauhdikas viikko ja Alvarin sydänpyllykokoelma

Myöhäistä keskiviikkoa!

Minulta on muutamaan otteeseen toivottu päivä kanssamme-postausta. Pahoittelen heti alkuun, ettei sellaista ole vielä kuulunut. Jotenkin koen, ettei päivittäinen elämämme ole ollut niin hengästyttävän erityistä, että olisin osannut siitä postailla.

 

Monesti arkemme koostuu oleilusta kotona ja kotipihalla. Ohjelmistoon ei ole kuulunut Take Away-latteja lähikahvilasta,  kivoja kierroksia kivijalkakirppareilla tai sympaattisia torireissuja. Noita edellä mainittuja täällä landella ei yksinkertaisesti ole! Leikkipuistoonkaan ei tarvitse mennä, sillä keinut, hiekkalaatikot ja jopa pulkkamäki löytyvät omasta pihasta takuuvarmalla seuralla. Siksipä näinä flunssakuukausina ei ole hirveästi houkuttanut käydä edes erilaisissa perhekerhoissa yms. Kaikista "hurjimpina päivänä" saatamme lainata iskän autoa ja ajaa mummolaan peuhaamaan ;)

Kirppariostokseni hoidan puolestaan lähinnä tori.fin, huutonetin ja facebookin kirppisryhmien kautta, ja noita paketteja sitten kipittelen noutamaan lähi-Siwasta maidonhakureissuilla. Ehkäpä kuitenkin saan vielä purkitettua yhden päivämme, jos otan sen oikein tavoitteeksi. Pelkään kuitenkin sen aiheuttavan haukottelua tässä ennestäänkin lapsiperhesuoksi muuttuneessa blogissa ;)

No, jos en mikrofilma yhtä päivää, voin yrittää hiukan kuvailla tämän viikon ohjelmistoa, sillä se on ollut ja jatkunee poikkeuksellisen mukavana.

Olen herkästi sen sorttinen ihminen, että linnoittaudun kotiini ja tajuan sitten jonkin ajan kuluttua, että olisi oikeastaan ihan kiva (lue elinehto) nähdä ihmisiä (siis muutenkin kuin pihalla, mikä toisaalta on erakoituvan ihmisen pelastus). Tajusin, että nyt, kun taas eräs tuttu on palaamassa töihin, olisi kreivin aika pyytää häntä kyläilemään. Miten piristävää olikaan puhua pari tuntia ihan vaan kaikkea maan ja taivaan väliltä!

Tällä viikolla olen myös ainakin parin aivosolun verran uhrannut ajatuksia töihin paluulle. Kävin nimittäin oman aineenopetusalani ops-keskustelutilaisuudessa, jotten putoaisi täysin kärryltä sen suhteen, mitä ammattialallani tapahtuu. Totesin, että sekin oli ihan virkistävää! Olen tähän asti elellyt täysin kotiäitiydestä nauttien, mutta ehkäpä nyt on alkanut tulla vastaan sellaisiakin päiviä, että nykyinen statukseni on alkanut tuntua jumitukselta. Silti olen ihan tyytyväinen siihen, että Alvari voi olla kotona n. 2-vuotiaaksi asti. En olisi hennonnut laittaa häntä hoitoon tätä aiemmin.

No, jotta elämämme ei olisi aivan tuota jumitusta, aloitimme tänään Alvarin kanssa muskarin. Ja hyvä niin - alku ei nimittäin ollut järin lupaava. Kun jäppinen sai tervetulolaulun yhteydessä kanteleen pikkukätösiinsä, hän ei suvainnut sitä, että se olisi pitänyt antaa seuraavalle lapselle! Loppulaulua säestikin meidän sällimme ulvonta... Nyt alkaakin todenteolla meidän Kiinan keisarimme sosiaalistaminen ;)

Tällä viikolla olisi tiedossa vielä myös mm. Alvarin ihka ensimmäinen yökyläily mummolassa, taloyhtiön naisten pikkujoulut (kun ei ehditty joulun alla), ystäväpariskunnan yökyläily pitsantekopuuhineen ja kamerakerho. Ei mun elämä kyllä aina näin vahdikasta ole! Mutta ihanaa, että edes joskus :)

 Kylläpäs tuli tarinaa tähän alkuun. Itse asiassa mun piti postailla näistä:

Tsa-daa! Tässä on Alvarin (tai oikeastaan parempi ilmaisu olisi äidin) toisen käden Me&I kokoelma. Olin ostanut merkin käytettyjä bodyja jo aiemmin ja todennut ne melko hyviksi. Viime syksynä hurahdin kuitenkin näihin housuihin.

Aluksi haaveilin löytäväni Alvarille ne kuuluisat sydänpyllyhousut. Tämän postauksen otsikko on kuitenkin siinä mielessä harhaanjohtava, että sellaisia ole tullut sopuhintaisena ja oikean kokoisena vastaan. Sen sijaan lammas-, yrmysammakko-, ankka- ja omppuhouset ovat! Nuo alarivin housut ovat 74/80 cm kokoisia ja tällä hetkellä käytössä ja nuo ylärivin pökät seuraavaaa kokoa. Omat suosikkini taitavat tällä hetkellä olla nuo punaiset housut sekä yllättäen nuo mustat pandapökät. Me&I:n haaremihousujen malli on kaiken kaikkiaan todella kiva ja kaksoiskoko takaa pitkän käyttöiän.

Ajattelin postailla jossain vaiheessa Me&I:n ja muiden vaatekutsumerkkien naistenvaatteista, mutta tässä yhteydessä voisin kysyä teidän kokemuksistanne.

Mitä mieltä olet Me&I:n vaatteiden laadusta? Oletko ostanut erityisesti lastenvaatteita vai naisten mallisotn vaatteita?

Mukavaa viikon jatkoa!

Ps. Sorry kuvien taso. Kamerat on miehellä työkäytössä...

Ajatuksia koulumaailmasta ja oppimisesta kahden ammatin risteyksessä

Tervehdys!

En ole pitkään aikaan kirjoitellut ajatuksiani koulumaailmasta, sillä asia ei ole ollut itselleni kovin ajankohtainen. Opinto-ohjauksen lopputyötä tehdessä tuli kuitenkin taas perehdyttyä koulutuksen ja oppimisen päämääriä käsittelevään kirjallisuuteen ja seurattua ajankohtaista koulukeskustelua  hieman uusin silmin.

Kuten ainakin te pitkäaikaisimmat lukijani tiedätte, olen pohjakoulutukseltani historian ja yhteiskuntaopin opettaja, ja tehnyt noita töitä ennen äitiyslomaani seitsemisen vuotta. Maisterin paperit saatuani hakeuduin melko nopeasti opinto-ohjaajan pätevyyden antaviin opintoihin Jyväskylän yliopistoon. Nuo opinnot venähtivät kahden raskauden vuoksi, mutta lopultakin nyt muutama viikko sitten nuo muodollisen opopätevyyden antavat paperit tupsahtivat postiluukusta sisään! JIHUU! Olen siis vihdoin virallisesti kelpoinen toimimaan ohjausalan tehtävissä peruskoulusta toiselle asteelle ja aina korkea-asteelle saakka.

 

Eri asia sitten on, mistä noita opon töitä voi löytää. Järkevintä olisi varmaan etsiä niitä itselleni tutuimmista ympäristöistä eli peruskoulusta ja lukiosta, joiden rakenteet ja toimintakulttuurit tunnen aineenopettajan työn kautta. Haaveilenehkä eniten siitä, että voisin toimia samanaikaisesti molemmissa ammateissa - esimerkiksi aineenopettajauus muutaman ryhmän ohjausvelvollisuudella voisi olla mukava tapa päästä ohjausammattiin kiinni. Toisaalta voisin harkita hoitovapaani lyhentämistä, jos sopiva opon vuorottelu-, sairasloma tai äitiysvapaa ilmaantuisi kohdallani. Ainahan sitä saa ainakin haaveilla... Ehkä pysyn kuitenkin koko vuoden kotona tyytyväisenä kotiäitinä :)

Toiminpa sitten jatkossa opona, aineenopettajana tahi molempina, pidän joka tapauksessa erittäin antoisana ja hedelmällisenä sitä, että sain mahdollisuuden opiskella nuo opo-opinnot. Ne ovat  laajentaneet perspektiiviäni, jolla tarkastelen suomalaista koululaitosta. Niin paljon kuin omia opetusaineitani olen aina rakastanutkin, on aineenopettajan tulokulma oppimiseen ja kouluun usein miten suppea ja oppiainekeskeinen.

Opinto-ohjaaja tarkastelee koulumaailmaa sen sijaan kokonaisvaltaisemmin. Hän pystyy työnsä (sidosryhmiensä ja ohjattaviensa kohtaamisen) kautta hahmottamaan paremmin koulutuksen ja oppimisen ajankohtaisia trendejä, ilmiöitä ja karikkoja, joita kouluyhteisössä tulisi huomioida ja ohjata kurssi uudenlaisiin tavoitteisiin. Valitettavan usein (aineen)opettajat istuvat poteroissaan (kinaamassa kenen opetusaine on tärkein) ja ovat ensi sijaisesti pitämässä kiinni olemassa olevista resursseista ja toimintatavoista. Tätä poteroitumista ei ainakaan helpota käynnissä olevat opetussuunnitelmien uudistukset, joissa toisille annetaan ja toistilta otetaan.

Eräitä keskeisimpiä lukijoitteni ohjauskokemuksia käsitelleen opolopputyöni johtopäätöksenä oli se, että kaiken koulussa tapahtuvan opetus- ja ohjaustoiminnan tavoitteena (ja nykynäkemysten mukaisesti koko kouluhan osallistuu ohjaustyöhön) tulisi olla oppilaiden ja opiskelijoiden ns. metakognitiivisten taitojen kuten esimerkiksi ajattelun, päätöksenteon, ongelmanratkaisun ja arvioinnin taitojen vahvistaminen. Näillä edellä mainituilla taidoilla on käyttöä nykymaailman sirpaloituneilla ja epävakailla työmarkkinoilla. Siellä tulevat nimittäin pärjäämään ne, joiden itsetuntemus on hyvä ja jotka kykenevät toimimaan itseohjautuvasti ja päämäärätietoisesti.  Kyse on erityisesti läpi elämän ylläpidettävistä oppimaan oppimisen taidoista, joita myös uusissa opetussuunnitelmissa peräänkuulutetaan. Oppijoiden tulevaisuuden kannalta nykyistä oppiainelähtöistä ajattelua hyödyllisempää olisikin se, että arvioinnin kohteena olisivat heidän työskentelytapansa ja oppimisprosessit.

Uudenlaisen oppimisen uranuurtajia löytyy jo opettajanhuoneista. Eräs heistä on pitkän matematiikan opettaja Pekka Peura, jonka opetusmetodeja esiteltiin 21.8. 2015 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä. Peura päätti jossain vaiheessa opetusuraansa, ettei pidä enää kokeita ja käski oppilaiden opetella asiat itse. Tällä tavoin hän onnistui eriyttämään oppimista siten, että jokainen saattoi opiskella omaan, itselle sopivaan tahtiin ja edetä kurssilla oman kunnianhimonsa mukaan. Peuran menetelmä edellytää oppilailta tietysti aktiivista ajattelua ja se saattaa aluksi olla työlästä monille passiiviseen kuunteluun tottuneille oppilaille. Opettajalle Peuran käytäntö mahdollistaa puolestaan sen, että hän voi kierrellä luokassa ja ohjata nuoria yksilöllisesti. Peura pyrkiikin kysymyksillä ymmärtämään oppijan tapaa hahmnottaa matematiikkaa ja auttaa tämän pohjalta oppilasta löytämään juuri hänelle sopivan tavan oppia.

Pekka Peura lakkasi uskomasta myös arvioinnin oikeudenmukaisuuteen, kun hän vertasi antamiaan kurssiarvosanoja ylioppilaskirjoitusten tuloksiin: niissä saattoi olla parin arvosanan heittoja kumpaankin suuntaan. Kokeet osoittautuivat huonoiksi oppimisen mittareiksi, koska Peuran mukaan ne synnyttävät stressiä ja turhaa pahoinvointia. Peuran tunneilla kokeet onkin korvattu eri tasoisilla tehtävillä. Kun opiskelija on tehnyt tietyn tasoiset tehtävät, hän pyytää opettajalta testin, jonka hän saa itse korjata ja pistettyää mallivastausten avulla. tämän jälkeen opiskelija voi siirtyä seuraavalle tasolle vaikeampiin tehtäviin

Peura siirsi lopulta myös kurssin arvioinnin opiskelijoittensa tehtäväksi. Yhteisessä keskustelussa hän ja opiskelija pohtivat oppimisen tasoa vastaavaa arvosanaa. Peuran mielestä tämän kehittää opiskelijoiden vastuunkantoa työskentelystään sekä oman osaamisen analysointitaitoa. Hyvin harvoin hän on ollut eri mieltä opiskelijoiden kanssa. Peuran opiskelijoiden menestys ylioppilaskirjoituksissa on muuten ollut valtakunnallista keskitasoa parempaa.

 

Peuran opetusmetodit kuulostavat vallan kiehtovilta ja järkeenkäyviltä opon vinkkelistä. Jos opiskelijat saadaan motivoitettua opiskelemaan hänen metodiensa mukaisesti, tuloksena saattaa olla pintaa syvempää oppimista ja metataidoissa harjaantumista. Itse olisin varmasti kaivannut tuon tapaista yksilöllisen matemaattisen hahmottamisen huomioivaa opetusta! En nimittäin suostunut oppimaan, kun kukaan ei selittänyt, miten matemattisen mallit kuten toisen asteen yhtälöt näkyvät meitä ympäröivässä reaalitodellisuudessa... :D

Mutta vaikka opo minussa innostuukin kovasti oppimisen vallankumouksesta, aineenopettajahiiri on sen sijaan kauhuissaan - en uskaltaisi millään heittäytyä täysin esimerkiksi historian opetuksessa vastaavanlaiseen itseoppimiseen. Koen ehkä, että opettamani reaaliaineet menisivät itseopiskellessa helposti alisuorittamiseksi; historiassa opiskeltavien tietojen ja taitojen hallinta sen verran hienovaraista, ettei moni keskitasoinenkaan opiskelija osaa arvioida omaa analyyttisyyden tasoaan. Sen sijaan osittainen eriyttäminen on paikallaan.  Olen pitkään tarjonnut joka kurssilla mahdollisuuden osoittaa motivoituneisuutensa ja harrastuneisuutensa lisäesseiden ja portfolioiden muodossa.

Lisäksi mielestäni historia ja yhteiskuntaoppi elävät kielessä ja kielestä. Se tarkoittaa tarinallista kerrontaa, argumentointitaitojen harjoittelua ja hyvää kirjallista ilmaisua. En oikein osaa istuttaa Peuran mallia sellaisenaan noihin konteksteihin.

Ja lopuksi, jos uudenlaista opettamista, oppimista ja ohjausta halutaan istuttaa oppilaitoksiin, opettajille on järjestettävä kunnon koulutusta ja varattava kunnon resurssit opetuksensa muuttamiseen. Satojen työtuntien materiaaleja(ja varsinkaan pinttyneitä katsantokantoja) ei muuteta hetkessä uudenlaisiksi! Lisäksi ainakin itse kaipaisin oppimaan oppimisen taitojen avaamista kunnolla myös meille opettajille - mitä se tarkoittaa kussakin oppiaineessa? Olen vuosien varrella tiedustellut useammaltakin erityisopettajalta noihin teemoihin liittyvää kirjallisuutta, mutta en ole oikein saanut selkeitä vastauksia. Toivottavasti uusien opetussuunnitelmien myötä asia korjaantuu. Toivottavasti muutos ei jää sananhelinäksi!

Millaisia ajatuksia Pekka Peuran opetusmetodit sinussa herättivät entisenä tai nykyisenä oppijana, opettajana tai ohjaajana? Miten soveltaisit Peuran metodeja reaaliaineisiin tai omiin opetusaineisiisi?

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!