16-vuotiaana idealistina pyysin vanhemmiltani joululahjaksi Lennonin parhaita. Kun joulupukki sitten toi kummallisen kopion suoraan Mustanmäen torilta, kannessa oli sentään Johnin naama, mutta äänenlaatu ei ollut kaikkein tasaisinta. Lennonin parhaat soivat silti sentään paremmin stereoissani kuin esimerkiksi lahden takaa haettu Evita-soundtrack, joka alkoi pomppia ikävästi jossakin Another Suitcase in Another Hall´n kohdilla.
Mutta John, hän se lauloi kaikesta hienosta. Olin 15-vuotiaan pakollisessa Beatles-vaiheessa ollut kyllä enemmän Paul-tyttöjä ja edelleenkin Something-videon kohdilla huomaan vaivihkaa huokailevani tähtisilmän ja Lindan idyllin perään (taitavat olla minulle sellainen kuninkaallisten korvike, kun en mikään rojalisti ole). John ja Yoko Ono olivat taas vähän sellaisia kummallisia symbioottisia hiippailijoita, jotka lauloivat kyllä rakkaudesta, mutta toisaalta riitelivät ihan hirveästi. George oli kyllä komea, mutta nukkemainen Pattie Boyd oli taas julma petturi, joka lähti miehensä parhaan kaverin matkaan. Ringo nyt ei vain ollut makuuni, vaikka kuulema hauska veikko olikin.
16-vuotiaana lukiolaisena kuitenkin aistin, että Lennonin musiikissa oli kummallista voimaa. Kun John lauloi Power to the People tai Imagine, niin ei voinut kuin uskoa parempaan tulevaisuuteen ja yhdessä vaikuttamiseen. Ja tietysti hieman myöhemmin Tarja Haloseen Suomen tulevana presidenttinä. Lauloihan Johnkin että "Woman is the Nigger of the World". Asia piti korjata!
Vaikken ehkä olekaan enää niin idealisti kuin lukioikäisenä, huomasin pari viikkoa sitten, että Lennonin tuotanto puhuttelee minua yhä. Ja vaikka tähtisilmä ja Linda ovat edelleen niin ihania, niin Johnin ja Yokon rakkaustarinassa on omat idylliset puolensa. Ja hei, Lennonhan on omistanut soolouransa ehkä parhaan kappaleen meille kaikille naisille :)
Ps. Ilta-Sanomien liiteenä myydään ihan huippua The Beatles-liitettä. Ostin sellaisen perjantaina ja mielenkiintoista lukemista on riittänyt useammalle päivälle!
2 kommenttia:
No ei kai sen Pattie Boydin tarvinnut Georgen jatkuvaa avointa pettämistä (myös Ringon vaimon kanssa)katsella loppuelämäänsä. Sama homma tosin jatkui Claptoninkin kanssa, ei saanut tyttö parhaita aviomiehiä.
Eli pata kattilaa soimasi, sama peli sitten molemmilla! Voi voi, nyt laski Harrisoninkin pisteet. Pitäisi varmaan lukea enemmän noita elämänkertoja, niin tieto lisäisi tuskaa ;)
Lähetä kommentti