Siperia opettaa - ensi havaintoja työn ja perheellisyyden yhdistämisestä

Tervehdys!

Yksi viikko ansioäidin arkea on nyt takana, ja ja ja...  Pää vähän pätkii. :D

Joka tapauksessa: selvitty on, mutta ekstroja ei olisi millään jaksanut (kuten tämän blogin päivittämistä työn ohessa).

Yllättävintä tässä muutoksessa oli se, kuinka mukavaa on viettää aikaa välillä vähän aikuisemmassakin seurassa. Teini-ikäisten ja nuorten seurassa oli myös mukavaa. Summa summarum - kodin ulkopuoliset ihmiskontaktit taitavat olla ylipäätään ihan mukavia ;)

Itse työkin maistui. Oppitunnit lähtoivät liikkeelle ihan hyvin. Töihin paluun pelastus lienee lähes kymmenen vuoden työkokemukseni (lue myös valmiita tunti-ideoita täynnä olevat mapit ja muistitikut). Olisi täysin eri asia aloittaa nyt nollasta, vaikka uusi ops tuottaakin hommaa paikoin.

Erityistä oli myös se, että parin ympäripyöreän päivän jälkeen sain hoidettua vaadittavat työt koululla kahdeksassa tunnissa eikä hommia tarvinnut tuoda kotiin. Tämä on minulle uutta, sillä useina aiempina vuosina saatoin lähteä tuntien jälkeen kotiin ja tehdä tulevia tuntisuunnitelmia sitten sieltä käsin pitkin iltaa. Nyt se ei yksin kertaisesti onnistuisi ja töistä vapaat illat ovat tuntuneet melko mukavilta, vaikka ne ovatkin kuluneet poikkeuksetta sohvalla maaten. Toki uusi rytmi tuskin on vakio, sillä koeviikojen tahi ylppäreiden paukahtaessa työt on jälleen pakko tuoda kotiakin. Onneni onkin se, että äitiyslomani alkaa ennen ensimmäistä koeviikkoja tai yo-rumbaa. Joskus ne toki ovat edessä, mutta eivät tällä erää.

Kamalinta oli puolestaan jättää itkevä taapero hoitoon. Eka päivä meni hyvin, mutta itku alkoi muina päivinä heti, kun autossa kertoi. että hoitoon ollaan menossa. Samaten Alvaria noudettaessa poika purskahti aina uudestaan itkuun, vaikka muuten hoidossa oli kuulema ollut hyviäkin hetkiä. Ruoka ja päiväunet olivat maistuneet.

Pientä reagointia on ollut viime päivinä muutenkin. Yhtenä yönä isin oli mentävä pojan huoneeseen nukkumaan, sillä hän ei meinannut itkultaan rauhoittua lainkaan. Nyt viikonloppuna kiukuttelua on ollut tavallista enemmän. Oletettavasti nämä ovat luonnollisia reaktioita uuden edessä, mutta kurjiltahan ne äidistä tuntuvat. :(

Seuraava viikko häämöttää jo nurkan takana. Silloin olen suurimman osa ajasta pojan yksinhuoltaja mieheni työmatkan takia. Lisähaastetta on siis tiedossa. Kaiken lisäksi viikon varrella käyn uudemman kerran neuvolalääkärillä näyttämässä jalkojani. Kohjut pahenevat viikko viikolta, vaikka selvästi uudet lääkinnälliset hoitosukat helppaavat paljon. Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi visiittini työelämään muodostuu. Hiemna ristiriitainen on fiilis, sillä tykästyin jälleen työhöni, mutta toisaalta oma vointi ja jaksaminen arveluttavat.

Päivä kerrallaan siis, kun muutakaan ei voi!

Ps. tiedättekös, mistä kuva on? Otsikosta huolimatta ei ainakaan Siperiassa ;)