keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Millainen opinto-ohjaus on toimivaa?


Olipa kerran tyttö, joka ei oikein tiennyt, mitä tehdä isona. Hän meni epäröiden opinahjonsa opinto-ohjaajan juttusille ja selitti olevansa kiinnostunut ehkä kielistä ja kulttuurista.

- Jaahah, sanoi opo vetäisten kasasta valintaoppaan esille. Tuo rautainen ammattilainen mittaili hetken kirjan kantta, nuolaisi sitten etusormeaan ja iski sen satunnaisesti kirjan sopivaan rakoon.

- Katotaas tuosta. Kuule, sinusta tulee selvästikin egyptologi. Siis  e-gyp-to-logi! Miltäs kuulostaa?

- Ai jaa? Mikähän sen on?

Vuosien varrella olen kuullut monenlaisia tarinoita ikäpolveni koulutiellään kohtaamista opinto-ohjaajista.  Osa niistä, kuten tuo edellinen kuvaus, saattaa hyvinkin olla matkalla muuttunutta urbaania legendaa. Monenlaista opoa ja ohjaustyyliä on kuitenkin tullut vastaan. Kenen opon oli ihana Leelia, jonka lepotuolissa saattoi itkeä juntteja poikaystäviä, jonkun toisen kohdalla opon pullapitko ja kahvitarjoilu olivat kuulema hyvä syy vältellä oppitunteja vähän useamminkin. Kolmansien opo antoi puolestaan puutarhanhoito-ohjeita  - siis muulloinkin, kun puutarha-alan oppilaitoksia läpikäydessä.


Olen itse vasta kasvamassa kyseiseen ammattiin. En ole pitänyt vielä yhtäkään ns. ohjauskeskustelua, vaikka toki opettajana ohjauksen sinänsä pitäisi olla tuttua puuhaa. Silti perhosia lentelee vatsassa, kun mietin tulevia ohjauskeskusteluiden videointeja...

Vaikka hassuille opokokemuksille on helppo naureskella, suhtaudun koulutukseeni vakavuudella ja kunnianhimoisesti. Opinto-ohjaajalla, niinkuin toki kellä tahansa opettajalla, voi olla yllättävän suuri merkitys nuoren itsetuntemuksen ja itsetunnon muotoutumisessa. Vaikkei opo ehkä olekaan varsinainen inspiraation lähde nuoren tulevalle ura- tai koulutushaaveelle, voi hän ohjaustilanteessa toimia joko ohjattavaa ja hänen haaveitaan kohtaan voimaannuttavasti tai lannistavasti. Liekki voi sammua ennen kuin se edes kunnolla ehti syttyä.


Paljastan tässä vaiheessa, että olen jo pidemmän aikaa miettinyt postauksen laatimista hyvistä ja huonoista opokokemuksista. Koen, että ehkä nyt, opintoja puoli vuotta suoritettuani, olisin valmis käymään uusin silmin läpi muiden kokemuksia opinto-ohjauksesta.  Blogiani pidemmän aikaa seuranneet muistanevat, että tein muutama vuosi sitten postauksen koskien hyviä ja huonoja kokemuksia lukion historian opetuksesta. Kokemuksienne jakamisesta oli minulle tuolloin valtavasti apua ja rohkaisua. Haluaisinkin kysyä teiltä nyt vastaavasti opokokemuksistanne.


Kertokaapa siis omia kokemuksianne opinto-ohjauksesta. Millainen opon toiminta on mielestänne ollut hyvää ohjausta? Entä millaisia ohjauskeinoja kyseinen opo tuolloin käytti ja miten hän suhtautui ohjattaviin? Millainen ohjaus ei puolestaan toiminut tai jätti pahan maun suuhun? Kommentointia ei siis haittaa, vaikket olisi opettaja tai opo. Jokainen on oman elämänsä asiantuntija. Jos jokin kokemus on vahvistanut tai lannistanut sinua, se on vaikuttanut todennäköisesti myös minäkuvaasi sekä valintoihisi ja on siksi arvokas jaettavaksi.

Mukavaa illanjatkoa!

Ps. Sivupalkissa on pieni kysely taustoistanne

31 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lukiossa opo oli jäänyt jollekin äitiyslomalle tms. ja jättänyt merkitsemättä opokurssit suoritetuiksi. Siinä sitten kiireellä yritin häntä tavoitella, kun lakin saanti meinasi jäädä tuosta puuttuvasta pakollisesta kurssimerkinnästä kiinni. Eli niin hyvin hoiti opo hommansa, meinasi aiheuttaa kaikille peruuntuneeet yo-juhlat. Muutenkin aivan turha tapaus...

mur kirjoitti...

Lukion Opon tapasin ehkä kerran. Korjaus! Kahdesti! Ensimmäinen oli pakollinen "mikä minusta tulee isona" -keskustelu josta en saanut kyllä mitään irti. Itse en ainakaan tiennyt lukiossa (saati vieläkään) että mitä tahtoisin tehdä työkseni, eikä minulla ollut mitään käsitystä että mitä voisin tehdä. Lukioni ohjasi pelkästään jatko-opiskelemaan yliopistoon, mutta en kokenut sitä omakseni.
Toinen kohtaaminen Opon kanssa oli kun pyysin opiskelua vältelläkseni että saan osallistua myös retkelle TTY:n maailmaan, vaikka se oli tarkoitettu ainoastaan pitkän matematiikan lukijoille.
Epäilen että Opo antoi luvan vain jotta pääsi minusta eroon. Koska olinhan hankala tapaus joka ei tahtonut yliopistoon.

Olisin kaivannut jotain tarkempaa esittelyä opinnoista ja siitä mihin niistä käytännössä valmistuu. Pelkkä opinto-opas kun ei paljoa auta.

Anonyymi kirjoitti...

Opoilla sekä yläasteella että lukiossa tuntui olevan sellainen ajatusmaailma, että raha on kaikki kaikessa. Niinpä he suorastaan painostivat hakeutumaan sellaisille aloille, joilla pääsee tekemään rahaa. Minua kiinnosti kaksi alaa, ja niistä valitsin sen, jolla ei todellakaan pääse rikastumaan. Monistakin syistä tavoitteenani oli, etten päätyisi uraputkeen vaan että voisin tehdä mielekästä osa-aikatyötä mahdollisesti jopa kotoa käsin. Tavoitteeni on toteutunut.

Mielestäni opojen pitäisi ottaa paremmin huomioon oppilaan oma arvomaailma ja tavoitteet eikä vain syöttää oppilaille oman arvomaailmansa mukaisia tavoitteita.

-Köyhä, onnellinen humanisti

Sara kirjoitti...

Itsellani on hieman huonot muistot ylaasteen opostani. Olin loytanyt itseani kiinnostavan erikoislukion, mutta opon mielesta se ei ollut hyva ajatus ollenkaan. Ei han tuota lukiota tuntenut, tai ottanut selvaa, mutta tyrmasi ajatukseni samantien. Onneksi en hanta kuunnellut ja paadyin juuri tuohon lukioon, mika oli yksi parhaista paatoksistani. Muistaakseni han ei myoskaan ollut kovin tukeva muidenkaan oppilaiden kohdalla. Jatkuvasti yritti lobata oppilaita oman kaupungin lukioon tai ammattikouluun, jotta pysyisimme samalla paikkakunnalla.

Anonyymi kirjoitti...

Mun kokema opinto-ohjaus on ollut aina tosi surkeaa :D Näin myös yliopistossa (jossa sitä ei ollut ollenkaan), lukiossa ja peruskoulussa.

Mä olin ysin oppilas peruskoulussa, joten opoa ei paljon kiinnostanut mun kysymykset, koska ei tarvinnut huolehtia jatko-opintopaikasta.

Sitten lukiossa ei oikein saanut mitään tietoa eri vaihtoehdoista. Mä luulin aina, että yliopistossa voi lukea samoja aineita kuin lukiossa. Kai ne lukiossa ajatteli, että kun tuo haluaa mennä lukeen hissaa, niin mitä muuta sitä kannattaa sitten neuvoa.

Näin jälkiviisaana ajattelen seuraavaa:

Olisin halunnut tietää historiaa lukevien työtilanteesta. Olisin halunnut tietää, mitä kaikkea muuta voi yliopistossa lukea kuin vain lukion aineita. Esim. yliopistossahan on lukuisia eri linjoja liittyen biologiaan. Koskaan en esim. kuullut, että yliopistossa voisi lukea fonetiikkaa, erityisopetusta jne.

Jos tietäisin sen kaiken mitä tiedän nyt, minusta tulisi puheterapeutti :D Tosin se vaatisi viisi kuusi vuotta opiskelua, johon ei nyt ole mahdollisuutta. Olen ihan tyytyväinen erityisopettaja.

Ja en tiedä, pitäisikö opinto-ohjausta ajatella saman periaatteen mukaan kuin erityisopetusta:

Tasa-arvoa on se, että kaikki saavat opetusta oman tarpeensa mukaan, ei välttämättä yhtä paljon.

Näin ajatellen mä sain ihan tarpeeksi opinto-ohjausta, varsinkin peruskoulussa.

Ja nykyään kun tätä asiaa katsoo erityispettajan näkökulmasta istuen oppilashuoltoryhmässä, niin todellakin tärkeää opinto-ohjaus on niille, jotka ovat syrjäytymisuhan alla. Ja pakko oponkin on vähäisiä tunteja jotenkin priorisoida.

t. Salla äitiysvapaalta

Elina kirjoitti...

Opolta toivoisi kykyä kuunnella ja keskustella, ottaa selvää, mikä jossain tietyssä ammatissa oppilasta kiehtoo, ja tarjota ajatuksia lähisuuntaisista aloista. Itselläni oli aika etäiset, ei ollenkaan paneutuvat opot sekä yläasteella että lukiossa. Jännältä kyllä tuntuu, ettei kukaan tarjonnut missään vaiheessa kirjoittamisesta, yleissivistyksestä ja politiikasta kiinnostuneelle tytölle toimittajan uraa vaihtoehtona. Arvelin itse lukioaikana suuntaavani tutkijaksi, mutta olisin ehkä välttänyt joitain sivupolkuja, jos joku ulkopuolinen olisi silloin vääntänyt minulle rautalangasta että se todellakin vaatii kärsivällisempää luonnetta kuin luonto minulle on suonut.

Anonyymi kirjoitti...

Minä en voi sanoa opoista omakohtaisesti mitään, koska olen niin vanha, ettei omana aikanani ollut missään vaiheessa mitään ammatinvalintaohjausta. Ihan vain itse itsellemme ammatti keksittiin! (Ei meidän koulussa kyllä hyysätty muutenkaan. Muistan esim. miten oppikoulun eka luokalla yksi luokkatoveri erehtyi ilmoittamaan opettajalle, että on unohtanut tehdä läksyn. Opettajan pöyristynyt halveksunta ei jäänyt kenellekään epäselväksi, kun hän totesi, että mitä ihmetta asia hänelle kuuluu. Ihan vapaasti voi olla tekemättä läksyjä, jos haluaa olla oppimatta, mutta älköön kukaan tulko hukkaamaan hänen aikaansa moisilla ilmoituksilla.)

Anonyymi kirjoitti...

Voi, valitettavan huonoja kokemuksia opoista kommentoijilla!

Itselläni oli surkea opo yläasteella. Olin hyvä oppilas, joten jatkon suhteen kysymys oli "tuleeko sinusta juristi vai lääkäri", tällä päätöksellä ratkeaisi kätevästi myös lukiossa tehtävät ainevalinnat... Sotkua siitä seurasi!

Lukiossa opo oli ehkä vähän parempi. Kovin hyvin hän ei esitellyt eri mahdollisuuksia, mutta hänellä oli joitain elämänviisauksia, jotka muistan edelleen. "Jätä rakkain asia harrastukseksi, älä tee siitä ammattia" oli yksi näistä. Muistan hänen myös kehottaneen minua keskittymään alan valintaan enemmän kuin siihen mihin kaupunkiin haluan muuttaa :) Tätä en ehkä täysin kuunnellut, sillä Turun vetovoimaa ei voinut vastustaa. Päädyin opiskelemaan kuitenkin alaa, jota en vaihtaisi mihinkään muuhun, vaikkei työllistyminen olekaan helppoa. Hienoa minusta oli se, että hyvillekin oppilaille esiteltiin ammattikorkeakouluja hyvänä vaihtoehtona ja taisipa hän painostaa kaikki hakemaankin ainakin yhteen amk:hon.

Mutta kuten joku toinenkin kommentoija totesi, tieto yliopiston monista mahdollisuuksista ja niiden mahdollisuuksien konkretisoiminen olisi ollut tervetullutta. Etenkin nuorelle, jonka lähipiirissä ei ole korkeakoulutettuja ja jonka tiedoissa suunnilleen ainoita ammatteja tuosta maailmasta oli juuri lääkäri, juristi, opettaja, tutkija...

kylyma kirjoitti...

Eipä ole minullakaan erityisen hyviä muistoja opoistani. Yläastella käytettiin tunti tai kaksi sihen, että jokainen vuorollaan kävi kirjoittamassa taululle jonkun ammatin tms. Ei sentään tarvinnut kopioida vihkoon.

Muuten opotunnit olivat lähinnä yleistä lätinää, koulun tiedotteita ja saarnoja siitä, kuinka tunneilla käyttäydytään. Ysillä tyyppi kyllä jaksoi muistuttaa, että ratkaisuja täytyy pohtia huolella. Se siitä, olisin osannut päätellä sen ihan itsekin. Kahden kesken en ikinä päässyt juttelemaan.

Lukiossa toiminta oli vieläkin turhauttavampaa. Vartin keskustelu, jossa ehdin sanoa, etten oikein tiedä tulevaisuudestani. Vastauksena: "Mieti vaan tarkkaan."

Kokemukseni ovat vuosilta 2000-2006 ja eläkeiän partaalla keikkuvilta opoilta. Toivoisin, että nuorempi polvi keksii/ on keksinyt jotain uutta. Joskus olen keskustellut opoksi kouluttautuvan ihmisen kanssa hänen motiiveistaan, jotka jountuivat juurikin heikoista kokemuksista.

Jonna kirjoitti...

Itselläni on sekä yläasteen että lukion opoista ikävä kyllä vain huonoja kokemuksia.

En ollut yläasteella hyvä oppilas, joten opo yritti kovasti suostutella minua hakemaan lukion sijaan ammattikouluun. Halusin kuitenkin nimenomaan lukioon sillä mikään ammattikoulun linjoista ei tuntunut omalta tai edes kiinnostavalta.
Pääsin rimaa hipoen lukioon ja arvosanatkin lähtivät nousuun. Eivät kuitenkaan niin paljon, että en olisi joutunut lukion opon kanssa väittelyyn päätöksestäni hakea opiskelemaan oikeustieteelliseen.
Opo oli sitä mieltä, että oikis on "ikäluokkansa kermalle, eikä sinne hakemiseen kannata tuhlata aikaa, jos realistisia mahdollisuuksia ei ole"

Kun hyväksymiskirje Helsinigin oikikseen tipahti postilaatikosta, teki hetken aikaa mieli lähettää siitä molemmille opoille kopio;)


Varsinkin lukion opoltani olisin toivonut edes vähäistä kannutusta täydellisen tyrmäyksen sijaan.Onneksi olin kuitenkin liian itsepäinen kuuntelemaan häntä ja viimeksi tänään töissä syyteluonnosta hahmotellessani mietin, miten oikealla alalla olenkaan:)

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi: Harmillinen juttu, ei voi muuta sanoa!

Mur: "Itse en ainakaan tiennyt lukiossa (saati vieläkään) että mitä tahtoisin tehdä työkseni, eikä minulla ollut mitään käsitystä että mitä voisin tehdä. Lukioni ohjasi pelkästään jatko-opiskelemaan yliopistoon, mutta en kokenut sitä omakseni."

Tässä ollaan asioiden ytimessä. Eikö opinto-ohjauksen pitäisi lähteä liikkeelle oppilaan itsetuneumuksen syventämisestä? Mitä minä olen? Mitkä ovat minun vahvuuteni ja kehittämisen kohteeni? Mikä on minulle luontevaa, mikä kohdallani haastavaa? Ohjauksen pitäisi lähteä liikkeelle edellä mainituista kysymyksistä ja peilata niitä suhteessa eri ammattien vaatimuksiin ja käytäntöihin.

Köyhä, mutta onnellinen humanisti: Kiitos tästä kommentista! Ohjausalan nykyajattelun mukaisesti ohjauksessa tulisikin juuri vahvistaa käsitystä ohjattavan minuudesta eli siitä kuka minä olen, mitä minä haluan ja miten sen saavuttaisin. Uran luominen on vain yksi osa ihmisen elämänkenttää, johon kuuluvat myös oma arvomaailma ja identiteetti. Tulevaisuuden tavoitteiden tulisi olla maailmankuvan kanssa sopusoinnussa. Tärkeintähän on ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi?

Sara: Mielenkiintoista! Esille nostamasi asia kuvaa hyvin sitä yhteiskunnan (ja aluepolitiikan) ja ohjettavan henkilökohtaisten toiveiden ristiriitaa, joka jokaisen ohjaajan on hyvä tiedostaa. On varmasti tärkeää, että oman alueen lukio pysyy pystyssä, mutta vielä tärkeämpää on, että ohjattava tekee omalta kannaltaan relevantteja valintoja ja päätöksiä.

Turun Tilda kirjoitti...

Salla: Nykytilannehan on sellainen, että perus- ja toisella asteella opinto-ohjaus on lakisääteistä, mutta korkeaasteelle ohjausta ei oel samalla tavoin, todellisesta tarpeesta huolimatta, määritelty. Vaikka meidän koulutusohjelmassamme ja alan kirjallisuudessa toitotetaankin ohjauksen puolesta, pelkään pahoin, että sen on ensimmäisiä säästön kohteita monessa instanssissa.

Minulla on samanlaisia kokemuksia peruskoulun opinto-ohjauksesta - ilmeisesti ysin tytöt hoidettiin siihen aikaan yleisesti mainitsemallasi metodilla!

Ammattitietous nousee esille tässäkin kommentissa - ilmeisesti lukioikäisillä on hyvin ylimalkainen kuva, mitä yliopistoissa voi opiskella ja mihin opetus myös painottuu - onhan se nyt moneen kertaan todettu ja koettu, että yliopiston perustehtävä on tutkimus ja muu tehdään siinä sivussa (ei ole ehkä yleistettävissä kaikkiin aloihin, mutta useisiin silti). Kuitenkin tämä saa monet pettymään.


Tasa-arvoa on se, että kaikki saavat opetusta oman tarpeensa mukaan, ei välttämättä yhtä paljon.

Näin ajatellen mä sain ihan tarpeeksi opinto-ohjausta, varsinkin peruskoulussa.

"Ja en tiedä, pitäisikö opinto-ohjausta ajatella saman periaatteen mukaan kuin erityisopetusta:

Tasa-arvoa on se, että kaikki saavat opetusta oman tarpeensa mukaan, ei välttämättä yhtä paljon.

Näin ajatellen mä sain ihan tarpeeksi opinto-ohjausta, varsinkin peruskoulussa.

Ja nykyään kun tätä asiaa katsoo erityispettajan näkökulmasta istuen oppilashuoltoryhmässä, niin todellakin tärkeää opinto-ohjaus on niille, jotka ovat syrjäytymisuhan alla. Ja pakko oponkin on vähäisiä tunteja jotenkin priorisoida."

Erinomaisia ajatuksia. Itse asiassa juuri noin ajatellaan opinto-ohjauksessakin. on hyvä, että resursseja priorisoidaan niiden hyväksi, jotka ovat esim. syrjäytymsuhan alla. SIlti opinto-ohjauksen tavoitteena on harjoittaa esim. ohjattavien metataitoja, esim. reflektointi ja päätöksentekotaitoja sekä kehittää itsetuntemusta. Kyllä ohjauskeskusteluja pitäisi suoda siis myös ysin tytöille.

Elina: "Opolta toivoisi kykyä kuunnella ja keskustella, ottaa selvää, mikä jossain tietyssä ammatissa oppilasta kiehtoo, ja tarjota ajatuksia lähisuuntaisista aloista."

Lukemani mukaan opolla tulisi olla mahdollisuuksien tajua. Lähtökohtana tulisi olla oppilaan omat kiinnostukset, mutta juuri opon hommaa on "tajunnan laajntaminen" - siis laillisilla aineilla ;)

"Itselläni oli aika etäiset, ei ollenkaan paneutuvat opot sekä yläasteella että lukiossa. "Jännältä kyllä tuntuu, ettei kukaan tarjonnut missään vaiheessa kirjoittamisesta, yleissivistyksestä ja politiikasta kiinnostuneelle tytölle toimittajan uraa vaihtoehtona."

Se, mitä kirjoitit tutkijan ja toimittajan hommista, osui ja upposi. jälleen kerran katson, että ohjauksen thetävänä tulisi olla ohajttavan itsetuntemuksen lisääminen...

Kristiina kirjoitti...

Yläasteen oposta en muista muuta kuin, että hän hehkutti metsänkoneenkuljettajien ammattia, koska heillä on hyvät penkit ja ilmastointi koneissaan! ;)

Lukiossa opomme pukeutui nahkaan ja oli jotenkin kovan ja kylmän tuntuinen muutenkin. Itselleni ei ollut ollenkaan selvää mitä työtä haluaisin tehdä tai mitä opiskella lukion jälkeen.. Saatoin keskustelussa mutista jotain liiketaloudesta ja sain sitä alaa käsitteleviä oppaita.

Lukion jälkeen päädyin vuodeksi ammattikouluun, missä oli ihanan kannustava opo. Hän muisti nimeni ensitapaamisesta lähtien, mitä ihmettelin kovasti.

Nyt opiskelen ammattikorkeakoulussa, missä on muuten mukava opo, mutta hän on niin kiireinen, ettei vastaa sähköposteihin. Juuri valmistumassa olevat ovat ilmeisesti prioriteettilistalla ykkösiä ja me muut emme. Jos olisi kysyttävää, niin häntä ei saa kiinni... Johtuu tosin varmaan olosuhteista: työ-, ja oppilasmäärästä. :/

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi2: Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että monessa kohtaa suomalaisessa koululaitoksessa on menty jopa hyysäyksen puolelle. Opinto-ohjausta en kuitenkaan laske näihin piirteisiin.

Maailma on muuttunut oppikouluajoista. Ennen moni pääsi hyvällä asenteella ja ahkeruudella (ja ihan vain vallinneen kysynnän takia) töihin ilman mitään kansakoulun jälkeistä koulutusta. Ylioppilaita taas valmistui huomattavasti vähemmän, ja mahdollisuudet työllistyä esim. korkeakouluopibntojen jälkeen olivat paremmat kuin nykypäivän nuorilla.

Nykyinen koulutusyhteiskunta pistää nuoret koville niin elämänhallinantaitojen kuin uravalinnan suhteen. Uria voi olla elämän aikana monta ja ammattitaitoa on pidettä yllä. Ammattia voi joutua vaihtamaan ja pätkätyöläisyys on lisääntynyt. On siis sekä valtiovallan että yksilöiden etu, että miestä ja naista autetaan mäessä ;)

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi3: Heh, heh, mitä täsmämallintamista! Ehkäpä yläkoulun ja lukion opot kera rehtorin olivat jonkin kosteahkon koulutusillan päätteeksi keksineet kyseisen idean lukion kurssitarjottimen laatimisen helpottamiseksi ;)

"Jätä rakkain asia harrastukseksi, älä tee siitä ammattia" - lausahdus on ihan hyvä lisäksellä "jollet ole ihan varma siitä, mitä teet".

Kiva, että sinulla on toisaalta positiivisiakin muistojan opoista. Laajemman ammattitietouden jakaminen korostuu kuitenkin sinunkin komemntissasi. Eikä lukionryhmätunneilla oikeasti ole mahdolisuutta käydä aloja tarkemmin läpi?

Kylymä: Täytyy tunnustaa, että motivaattoreissani hakeutua opoksi on aidon kiinnostuksen ohella mukana myös tuo mainitsemasi syy. Aika turhauttavia kokemuksia sinulla on kyllä ollut.

Turun Tilda kirjoitti...

Jonna: Sinulla on ollut ikäviä kokemuksia! Sekä yläkoulun että lukion opettajana toimineena jatko-opintosuositusten nyrkkisääntönä usein on, että alle seitsemän keskiarvolla kannattaa harkita vakavasti sitä, hakeeko lukioon. Usein esseemuotoisten vastausten, kielten tai matkian opiskelu voi osoittautua muuten ylitsepääsemättömän vaikeaksi. tältä pohjalta en siis olisi aivan varma siitä, kuinka toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa, kuullostaa ylipäätään eettisesti haastavalta. Toisaalta lähtökohtana on oltava ohjattavan oma halu ja toiveet. Jos ysiluokkalaiselle on realistisesti (haaveita tallomatta) kerrottu eri vaihtoehtojen vaatimukset ja opiskelun laadusta, on päätös jätettävä hakijalle itselleen.

Onneksi sinä pidit unelmistasi kiinni!

Turun Tilda kirjoitti...

Kristiina: Mikä muisto yläkouluvuosilta! :D Sinulla on selvästi sekä positiivisia että huonompia muistoja - kiva, että kommenttiboksista löytyi tälläinen tarina, jossa puntit ovat menneet melko tasan :)

Anonyymi kirjoitti...

Lähdin oikein muistelemaan yläasteen ja lukion opotunteja. Ja tulos on, että en kyllä muista niistä oikein mitään! Tai no joo, sentään jotain. Yläasteen opomme oli vanhempi herrahenkilö, jonka legendaarinen tokaisu oli "fiksut pärjää aina". Olen varma, että se on jäänyt jokaikiselle oppilaalle kautta vuosien päähän (täällä Turussa!). Eihän tuossa lausahduksessa mitään vikaa ole, mutta se jäi kyllä tapaamisten ainoaksi anniksi.
Lukiossa opomme oli sama kuin englannin opettajamme. Lähellä eläkeikää oleva naisopettaja. Muistan kyllä, että selailimme yhteishakuoppaiden ryppyisiä sivuja. Mutta en muista mitään syvällisempiä pohdintoja, vahvuuksien ja haaveiden läpikäyntiä tms. Enkä tosiaan oikein osannut miettiä minne hakea. Kaupallisiin opintoihin jatkoin, kun en muutakaan keksinyt.
Sinusta tulee ihan mahtava opo. Sinusta huokuu aivan erilainen, innostunut asenne kuin näistä minun opoistani. Ja se on jo paljon se! Ja nuoruuskin on voimaa. Uskon, että nuorempi opo pääsee helpommin oppilaiden ajatuksiin kiinni. Hyvällä opolla voi parhaassa tapauksessa olla tosi merkittävä positiivinen vaikutus monen oppilaan tulevaisuuteen. Nyt kolmikymppisenä jo uskon niin, mutta en usko, että olin samaa mieltä silloin nuorempana :)

Anonyymi kirjoitti...

Kovin hyviä muistikuvia opon tapaamisista ei ole täälläkään. Valitettavasti.
Varsinaiset opon tunnit olivat ihan ok (lukiossa). Meillä oli mielenkiintoisia esittelyjä eri aloista alan opiskelijoiden pitäminä. Ne koin hyviksi. Samoin haun käytännöt selvitettiin mielestäni hyvin ja perusteellisesti.

Kuitenkin. Yläkoulussa en muistaakseni tavannut opoa kahdenkesken lainkaan. Lukiossa taas tapaaminen rajoittui yhteen ainoaan kertaan. Tuon pienen hetken aikana opo kyseenalaisti valintani sillä perusteella, että kyseisessä kaupungissa hänen mielestään humanistit ja luonnontieteilijät eivät tule keskenään toimeen lainkaan ja kaupungista valmistuvat oman alani henkilöt ovat ylimielisiä. Valitsin kyseisen kaupungin tästäkin huolimatta.

Varsinaista ammatinvalinnan ohjausta en muista saaneeni oikein koskaan. Olisin kyllä ehdottomasti kaivannut sitä lukiossa ja sen jälkeenkin. Ehkä juuri omien toiveiden tunnistamista, omien vahvuuksien ja heikkouksien löytämistä. Ja myös tietoa niistä lähiammatteista, kuten joku täällä kirjoittikin.

Anonyymi kirjoitti...

Meillä opo meni perinteisen kaavan mukaan ja suositteli kaikille, jotka vähänkin pärjäävät koulussa, yliopisto-opintoja.

Näin postopiskelijana ja jo työelämässä olevana hämmästyttää, kuinka kaukana opot varsinaisesta työelämästä ovat. Eihän se opiskelu ole se, mihin tähdätään, vaan ammatti ja työ, jota pidemmän aikaa olisi tarkoitus tehdä. Mielestäni opot voisivat paneutua tähän; haastaa oppilaat miettimään omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja vertailemalla niitä ammatteihin ja konkreettiseen työhön.

Vrt. monesti opinnot ovat jotain ihan muuta mitä sitten työkseen tekee...

Anonyymi kirjoitti...

Mahtavaa, että kyselet ihmisiltä kokemuksia laajentaaksesi näkökulmaasi :). Itse muistan että olen keskustellut vain kerran opon kanssa lukiossa ja keskustelusta ei ollut juurikaan hyötyä. En ollut ysin tyttö, vaan 9,7 keskiarvon tyttö. Että numeroista ei voinut päätellä oikein muuta kuin että ei ehkä liikunta ole minun juttuni. Opo suositteli joko Jyväskylän ammattikorkeakoulua tai yliopistoa sen kummemmin ottamatta kantaa alaan. Ilmeisesti koska olimme Äänekoskella, Jyväskylä oli ainoa opon mieleen tuleva opiskelupaikka. Lähdin opiskelemaan Tampereelle, ja jälkikäteen vasta ymmärsin, että sekin oli tavallaan virhe: Olisi ollut todella tarpeen jonkun kertoa minulle siinä vaiheessa, että suomalaisissa yliopistoissa on oikeasti tasoeroja, ja että jos rahkeet riittävät kannattaa ottaa selvää että missä on itseä kiinnostavan alan paras opetus Suomessa. Tai mikä estää hakemasta ulkomaillekaan opiskelemaan. Parhaita opiskelijoita voi kannustaa asettamaan riman tarpeeksi korkealle, itse en sitä osannut asettaa.

Toinen asia, mitä mietin opiskeluaikanani oli se, että moni ei lukioaineita valitessaan ymmärrä, mitä ovia itseltään sulkee. Lyhyen matikan, fysiikan ja kemian valitseminen on erityisesti monille tytöille helpompi vaihtoehto, koska niin kaveritkin tekevät ja siten saa helpommin paremmat arvosanat. Mutta valinta kostautuu kun haluaakin sitten hakea lääkikseen tai teknilliseen korkeakouluun. Kannusta ihmisiä tekemään omat valintansa vaikka ne poikkeaisivat normista :)

Sophia kirjoitti...

Turhuuksien turhuus on oma kokemukseni opoista ja niiden olemassaolosta. :/ Yläasteen opo varsinkin oli ihan täysi turhake. Tämä sanoi ysiluokan keskustelussa ivallisesti, halveksien ja yrittäen latistaa tunnelmaa minulle yli 9:n keskiarvon oppilaalle, jolla oli mm. kaikki kielet kymppiä, että "voi voi, kun ei niillä kielillä tee oikein mitään tai pääse minnekään". Jep, jep, ei pääse ei - kuinka väärässä voi joku olla, kun ei ymmärtänyt miten tärkeä kielitaito voi esim. kv. uralle tai diplomatiaan suuntaavalle olla. Onneksi tajusin asian ja opon epäpätevyyden siinä samassa keskustelussa, enkä kuunnellut moisia höpinöitä ollenkaan. Mutta joku toinen saattoi kuunnella...

Lukion opo oli mukava ja varmasti pätevä, ja on sittemmin palkittu työstään valtakunnallisestikin, mutta ei hänestä minulle hyötyä ollut. Hän oli minusta niiden ekstroverttioppilaiden kaveri, ja samalla hän unohti hiljaisemmat lukiolaiset. Olisi ihanaa, jos opo näkisi vaivaa, ja koittaisi tutustua myös muihin kuin oppilaskunnan aktiiveihin yms.

Olen varma, että sinusta tulee loistava opo!

Saara kirjoitti...

Mulla on ollut maailman paras opo yläkoulussa. Opiskeluvalintojen suhteen olen aina ollut itse aika varma, mutta opo saattoi antaa myös muunlaista tukea.

Olin tosi kiusattu yläkoulussa, siis aivan mustelmille asti hakattu, ahdisteltu ja kyyneliin asti haukuttu about joka päivä. Sain mennä aina välitunneilla opon huoneeseen juttelemaan, hänet kun usein löysi huoneestaan. Välitunnit vietin pitkälti opon seurassa viimeisellä luokalla ja hän osasi puhua kauniisti luokalle kiusaamisen lopettamiseksi. Opon tuki ja kannustus lujitti itsetuntoani, sekä luottamustani tulevaisuuteen (meillä oli mielestäni yhteinen kuraattori toisen koulun kanssa, ja siksi esim kuraattoriin en koskaan tutustunut, ei hän ollut paikalla). Ehkä juuri tämän ihanan oponkin innoittamana halusin opettajaksi kaiken kiusaamisen jälkeen, ajattelin että ehkä minustakin voi tulla samanlainen tuki jollekin nuorelle. :)

Opon kanssa olemme olleet yhteydessä paljon myös koulun päättymisen jälkeen, hän oli itselleni niin merkittävä ihminen, että kutsuimme hänet myös häihimme muutama vuosi sitten. Edelleen ollaan yhteyksissä, vaikka opokin on jo eläkkeellä. :)

Ainoanniina kirjoitti...

Sanasta opo tulee minulle aina mieleen, ikävä kyllä, sellainen ikävä kokemus, minkä minä koin yläasteella. Mitään muuta en kyllä oposta muistakaan, kuin että oli muutenkin (vai juuriko tuon asian takia) ärsyttävä. Eli olostani opon kanssa pakollisessa juttelutuokiossa (jostain syystä emme menneet yksin, vaan pareittain, outoa!) en muista mitä omia haaveitani yms. olisin puhunut, mieleeni on jäänyt vain se nerokas kommentti, jonka opo sanoi minulle: "Susta ei kannata ainakaan tulla televisiokuuluttajaa, kun sulla on toi s-vika". Oudointa kommentissa on kai se, että en ollut edes esittänyt mitään haaveita esiintymisammateista! Tunsin oloni vain loukatuksi ja nolatuksi! Vuosienkin jälkeen ajattelin joskus, että olisi pitänyt piruuttani hakeutua kyseiselle alalle! S-"vikakin" kun on vuosien saatossa kadonnut.

Anonyymi kirjoitti...

Olen tainnut olla samoissa kouluissa 11.1 klo 19.43 anonyymin kanssa. "Fiksut pärjää aina" oli suunnilleen ainut yläasteen opon ohjenuora. Hän myös kertoi meille - kieliluokalle, jonka keskiarvo oli 9 - että kannattaa mennä heti yläasteelta ammattikouluun, koska jos menee ensin lukioon ja vasta sitten amikseen, koko hommaan tuhraantuu viisi vuotta - menee siis kaksi vuotta ihan hukkaan! Luokaltamme ei mennyt lopulta kukaan amikseen.

Lukion opon - sen englanninopen - tapasin kahdesti. Eka kerta oli kahden kesken ja sinne unohdin melkein mennä. Kun tulin paikalle myöhässä, ehdin vain sanoa, että historia nyt ainakin on kiinnostava aine. Ajattelin, että olisi kiva tietää, mitä siihen liittyviä aloja tai töitä voisi olla. Opo kaivoi tietysti esiin yliopiston pääsykoeoppaan kohdasta historia. Luin sitä ja mietin, että ei tuo nyt huono olis. Toinen tapaaminen oli ryhmässä. Koska lukiossamme jumaloitiin pitkää matikka, kemiaa ja fysiikkaa opiskelevia, porukka kertoi vuorotellen hakevansa lääkikseen, oikikseen tai kauppakorkeaan. Taisin olla ainut, joka oli edes ajatellut jotain humanistista. Ja sitä myöten en juuri saanut mitään tukea.

Sophia tuolla aiemmin kertoi saaneensa varsin karua kohtelua kielitaitoon liittyvissä asioissa. Kielitaidon puuttuminen voi tosiaan yhtä hyvin sulkea ovia, kuin se puuttuva pitkä matikka. Ja toisaalta itse luin väkisin sen pitkän matikan (kun kaveritkin) ja kärsin joka hetki. Säästyneellä ajalla olisin voinut lukea lisää kieliä, mutta onneksi niitä ehti lukea yliopistossakin. Luonnontieteitä ihannoivassa ympäristössä oli ehkä hankala myöntää itselleen, että kielet ovat enemmän se juttu itselle - ja oli toisaalta myös hankalampaa saada niitä sovitettua kurssitarjottimeen, joka oli suunniteltu juuri noiden fysiikan ym. ympärille.

Tulipa tilitys. Mutta olen siis vakuuttunut siitä, että nyt opoiksi opiskelevilla on varmasti hyvin erilaiset eväät työhönsä, kuin ennen on ollut. Tuo itsetuntemuksen korostaminen kuulostaa erityisen tärkeältä ja järkevältä lähtökohdalta. Enemmän kuin kerran olen kuullut noista "patenttiratkaisuista", joissa ysin tyttö saa opolta neuvon hakeutua töihin paperitehtaaseen, koska siellä riittää töitä "aina" - paitsi ei enää nykyisin.

-Minna

Anonyymi kirjoitti...

Yläasteen opon kahdenkeskisessä keskustelussa kerroin haaveilevani lentoemännän ammatista, mutta että en näköni vuoksi (minulla oli/on silmälasit) sinne taida päästä. Opo ymmärsi minun tarkoittavan ulkonäköä... Loukkaannuin, mutta fiksuna en itä näyttänyt.

Lukion opon poika oli teknillisessä korkeakoulussa (mahtaako olla vieläkin...ikiteekkari tuntui olevan...) ja opon mielestä teekkarin lakki sopi ihan kaikille.

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi3: Kiitos mielettömän kannustavista sanoista! Mainitsemiisi seikkoihin ainakin pyrin, tietysti sosiaalisissa tilanteissa on aina haasteensa ja tieetysti voi, vaikka vahingossa, pahoittaa jonkun mielen. Pääasia on, että pitää eettiset periaatteet (toisen kunnioittamisen omana itsenään ja kannustaminen) mielessään...

anonyymi 4: Ryhmätöinä pidettävät alaesittelyt kuulostavat hyvältä työtavalta. Moni opiskelija taitaa kokea nimittäin opinto-ohjauksen oppitunnit turhina ja kaipaa nimenomaan henk. koht. ohjausta. Noin nuokin tunnit saadaan hyödylliseen käyttöön. Ylimielisyys ja ryhmien välinen taisto kuulostavat mielenkiintoisilta kyseenalaistamisperusteilta...

anonyymi 5: Samaa mieltä. Nykyinen ohjausajattelu kyllä korostaa itsetuntemusta ja kykyä itsesäätelyyn eräinä tärkeimpinä ohjauksen tavoitteina. Ilmeisesti on niin, että kun lukio-opinnoissa piilo-ops on ylioppilaskirjoitukset, niin ohjauksessa vastaava piilo-ops on ollut jatko-opintoihin selviäminen...

anonyymi 6:

Kiitos vinkeistä!

"Olisi ollut todella tarpeen jonkun kertoa minulle siinä vaiheessa, että suomalaisissa yliopistoissa on oikeasti tasoeroja, ja että jos rahkeet riittävät kannattaa ottaa selvää että missä on itseä kiinnostavan alan paras opetus Suomessa. Tai mikä estää hakemasta ulkomaillekaan opiskelemaan. Parhaita opiskelijoita voi kannustaa asettamaan riman tarpeeksi korkealle, itse en sitä osannut asettaa."

Edellä esittämäsi on todella miettimisen arvoinen pointti. Kiitos siitä. Erilaisilla oppijoilla j aopiskelijoilla on eri tarpeet ohjauksen näkökulmasta. Hyvällekin opiskelijalle on tarjottava tasokasta ohjausta!

Sophia: Kiitos kommentista. Aika vaarallisenkuuloinen keskustelunavaus opollasi on ollut... Eihän noin laajaa osaamisaluetta kuin kielitaito voi tuolla tavalla sivuuttaa!

"Hän oli minusta niiden ekstroverttioppilaiden kaveri, ja samalla hän unohti hiljaisemmat lukiolaiset. Olisi ihanaa, jos opo näkisi vaivaa, ja koittaisi tutustua myös muihin kuin oppilaskunnan aktiiveihin yms."

Ajatuksia herättävä kohta tämäkin. Kiitos!

Saara: Ihana ja rohkaiseva elämnäntarina! Tuossa on pohdittavaa varmasti kelle tahansa kouluyhteisössä työskentelevälle.

Ainoanniina: Kääk, mikä kommentti! Kyllähän nyt keneltä tahansa voi päästä sammakoita suusta, mutta sitten pitäisi osata edes pyytää anteeksi. Jos sitten tajuaa. Aina aikuisetkaan eivät valitettavasti tajua.

Anonyymi kirjoitti...

Myös minun lukioni ohjasi pelkästään jatko-opiskelemaan yliopistoon. En muista, että edes ammattikorkeista vaihtoehtona olisi puhuttu mitään (tämä oli 90-luvun puoliväliä). Opo oli mukava mies, joka näytti epärelevantteja videoita ja todennäköisesti katosi itse johonkin siksi aikaa. Summa summarum: mukavuus ei riitä :)

Kerttuli kirjoitti...

Täällä vähän jälkijunassa kommentoin, että egyptologi-tapaus ei suinkaan ole urbaania legendaa! Olet varmaankin kuullut sen minulta tai armaalta siipaltasi :) Tämä siis tapahtui eräässä Turun parhaista lukioista armon vuonna 1999 ja olin paikalla samassa pienryhmäistunnossa luokkatoverini kanssa, jota opo kehotti egyptologiksi hakeutumaan. Tyttö ei arvatenkaan ollut kovin tyytyväinen saamaansa ohjaukseen.... Valitettavasti yhteyteni häneen on katkennut enkä tiedä mille alalle hän ryhtyi, tuskin kuitenkaan egyptologiksi! :D

Ninni kirjoitti...

Yläasteella en opinto-ohjausta juuri kaivannut. Ainut vaihtoehto oli oman kaupungin lukio ja sinne meninkin. Lukiossa sen sijaan kaipasin ohjausta enemmän. En vielä abivuoden syksyllä tiennyt, että mitä haluan opiskella, joskin tiesin haluavani yliopistoon. Juttelin eri aloista opon kanssa ja hän varasi minulle ajan työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille. Siellä puhuttiin muutamasta minua kiinnostaneesta alasta, joista maantiede kiinnosti minua selkeästi eniten ja sille alalle hakeuduinkin. Muutaman opiskeluvuoden jälkeen motivaatio väheni ja nyt olen tuskaillut puuttuvaa gradua pari vuotta. Ongelmana on lukiosta (ja jo sitä aiemmin) asti ollut inhoni kirjoittamista kohtaan, joka vuosien varrella ei ole juuri muuttunut. Vaikka ala sinäänsä on kiinnostava ja uskon löytäväni mielenkiintoisia töitä tulevaisuudessa(jotka eivät pidä sisällään tutkimuksen tekemistä tai muuten pääasiassa kirjoittamista), koen melko usein epätoivoa siitä olenko väärällä alalla ja tunnen, että minun pitäisi tehdä jotain paljon käytännöllisempää. Opolta olisinkin kaivannut enemmän ohjausta siitä, mihin kiinnostavilta aloilta työllistyy. Olisin kaivannut ohjausta ja tietoa työllistymismahdollisuuksista reilusti enemmän myös yliopistossa. Nyt sitä on saanut lähinnä vanhemmilta opiskelijoilta.

Lukion opinto-ohjauksen tunneilla kävi monia lukiomme entisiä opiskelijoita kertomassa omasta alastaan ja nämä esitykset koin hyödyllisiä. Samoin opomme keräsi joka syksy sen vuoden ylioppilailta tiedon siitä mihin nämä olivat päätyneet lukion jälkeen. Opossa oli hyvää myös se, miten hän käsitteli kaikkia jatko-opiskelumahdollisuuksia tasavertaisesti. Pienen paikkakunnan lukion opiskelijoihin mahtui keskiarvoiltaan hyvin erilaisia tapauksia, vaikka suuri osa hakeutuikin korkeakouluihin.

Opomme poikkesi suuresti yhden opiskelukaverini, nykyisen tohtorikoulutettavan, oposta. Hän oli lukiossa suuren kaupungin naapurikunnassa. Osa pienemmän paikkakunnan nuorista lähti lukioon suurempaan kaupunkiin ja vastaavasti sinne tuli suuren kaupungin asukkaita, joiden keskiarvo ei riittänyt muualle. Opo ei ollut koko lukion aikana puhunut mitään yliopisto-opinnoista, koska oletti ettei kukaan sinne hakeudu.

Alien kirjoitti...

Ei kyllä kovin hyviä muistoja ole opoista, ei yläasteelta eikä lukiosta. Yläasteella menin ysillä opolle kai puhumaan tulevista valinnoista tms. Sanoin, että haluan lukioon. Seuraavaksi opo kysyi, että mikä minusta tulee isona. Kun vastasin, etten tiedä, hän äyskähti: "No miksi sitten menet lukioon?" WTF?! Jos olisin tiennyt, että minusta tulee esim. kampaaja, kosmetologi tai kokki, kai olisin sellaiselle linjalle hakenut. Mutta kun en tiennyt, halusin lukioon. Se tuntui opoa suuresti kummastuttavan.

Lukion oposta en muista kuin varsinaiset opotunnit. En varmaan ikinä käynyt henk.koht. juttelemassa yhtään mistään. Muistaakseni sellaista optiota ei edes tarjottu. Outoa. Näin jälkikäteen ajateltuna.