Olette ehkä huomanneet, etten ole vielä ihan hirveästi raskaudestani blogissa puhunut. Toki uusintakierroksella ei ehkä ole enää niin tohkeissaan kuin ensiodottajana, mutta on vaiteliaisuuteen muitakin syitä.
Paha peikko - se on taas täällä. Lapsettomuudesta kärsivälle se saattaa tarkoittaa kuukautisten alkamista. Toistuvista alkuraskauden keskenmenoista kärsivälle raskauden ensimmäiset viikot voivat olla yhtä helvettiä. Omalla kohdallani eniten huolta on kuitenkin aiheuttanut yhä pidemmälle etenevä raskaus. Kun raskauden 18. viikko on lähestynyt, olen ollut suunniltani. Se on nimittäin ajankohta, jolloin ensimmäinen pienemme kuoli.
En mahtanut taaskaan mitään sille, että kuluneet viikot ovat menneet jälleen kerran vähän levottomammin. Huonoja fiiliksiä, ahdistavia ajatuksia. Tällä kertaa olen tosin osannut ottaa ne hieman armeliaammin vastaan. Ymmärrän, että ne ovat luonnollisia kokemusteni valossa. Annan niiden tulla, mutta yritän olla jäämättä niihin koukkuun.
Edellinen raskaus Alvaria odottaessani oli huomattavasti vaikeampi. Tällöin minullahan ei ollut kuin 100 % huonoja kokemuksia raskauksista, nyt tuo prosentti on sentään jo puolittunut! Uskon jo, että kehoni voi kantaa loppuun asti pienen ihmisen.
En kuitenkaan olisi todellakaan selvinnyt Alvarin odotuksesta ilman ulkopuolista tukea. Meinasin kuvainnollisesti kävellä pitkin seiniä; ajatukset olivat jo ihan irrationaalisia. Avun toi terapia ja mielialalääkitys, joista jälkimmäistä vastustin tovin juuri noiden irrationaalisten pelkojen vuoksi. Pelkäsin sen aiheuttavan jotakin harmia sikiölle. Onneksi suostuin, sillä ero olossani oli huomattava. Tällä kertaa en edes kyseenalaistanut asiaa, vaan pieni pilleri on mennyt raskausvitamiinin ohella suuhun aamuisin.
En yleensä puhu näin henkilökohtaisista asioista. Nämä raskausasiat ovat ilmeinen poikkeus. Elämä vain meni osaltani niin, että olen kokenut tarpeelliseksi raottaa ajatusteni ja elämäni verhoa tältä osin. Ajattelen kai, että joku samantapaiseen tilanteeseen joutunut saattaa eksyä blogiini ja voisi saada kirjoituksistani edes vähän rohkaisua. Apua saa, kunhan sitä ymmärtää pyytää!
Mukavaa viikonloppua kaikille :)
9 kommenttia:
*Halaus*
En pysty edes kuvitella, mitä olet joutunut käymään läpi -ja edelleen joudut, tavalla tai toisella.
Mutta ihana kuulla, että olet löytänyt toimivia keinoja helpottaa oloasi.
Ja mikä parasta: pikkuinen se mennä porskuttaa ja kasvaa kohdussasi. 😍
Hienoa että avaat tätäkin puolta, aihe on kuitenkin tärkeä.
Kiitos jakaisesta. On tärkeää puhua vaikeistakin kokemuksista. Jakamisesta moni saa apua omaan kamppailuunsa.
Voi kun ihmiset useammin avaisivat niitä vaikeampiakin ajatuksiaan! Kertoisivat, miltä ihan oikeasti tuntuu. Monen kuoren alla kuplii monenmoista surua ja pelkoa, jota ei uskalla päästää ulos. Vaan kun usein niiden vaikeiden tuntemusten jakaminen helpottaa, ja kohtalotovereille vertaistuen löytyminen kaikessa ikävyydessäänkin voi tuntua helpottavalta: minä en ole ainut.
Pelkojen selättäminen ei ole helppoa, mutta ne on vaan pakko koittaa sysätä taka-alalle. Vaikka sitten terapian ja lääkkeiden avulla, mielen tasapaino ja hengähdys ikävistä ja kuluttavista ajatuskierteistä on tärkeintä. Hurjasti onnea ja iloa ja hyviä vointeja raskauteesi!:)
<3 Kyllä kaikki menee hyvin <3
Minustakin on hyvä, että avaat tätä puolta elämästäsi. Mielialalääkkeisiin liittyy minusta turhia pelkoja ja usein terapian ja muun avun rinnalle tarvitaan myös niitä.
anonyymi1: <3 Kiitos lämpimistä sanoistasi. Toivon näin pikkuisen kohdalla olevan. Aika vähän tuntuu vielä potkuja, kun eletään näitä "haamuviikkoja", mutta jotakin viitteitä sain taas tänään siitä, että masussa on yhä elämää :)
anonyymi2: Kiitos. En ole (mieliala)lääkkeiden suurkulutuksen kannattaja, mutta välillä tarve voi olla ihan oikea. Pelkkä lääke ei mielestäni ole ratkaisu vaan hyvä hoitosuhde.
anonyymi3: <3 Kiitos itsellesi sanoistasi.
Maria: niinpä! Itse olen ottanut tuttavapiirissäni aika avoimen suhtautumisen näihin vastoinkäymisiini. Puhuminen on auttanut ja osalle olen samalla maininnut näistä apukeinoistakin. Tähän blogissa avautumiseen en olisi kyennyt vielä edellisne raskauden aikana, mutta nyt, kun asiaan on saanut taas kerran vähän etäisyyttä, mieleni muuttui. Olen saanut itse vertaistukea, joten miksi en anna sitä taas vähän muillekin. iloa sinunkin kevääseesi!
Celia: Kiitos <3
Karkkis: Kuten sanoit, ihmiskontakti on tärkein. Tässä raskaudessa en ole tarvinnut toistaiseksi terapiaa, mutta toki tuo lääkärikontakti on olemassa. Itse lääkitystä en olisi aloittanut ilman jutteluseuraa. Kiitos tsempistä, Karkkis!
Kiitos kauniista ja rohkeasta tekstistä. Hyvä, kun olet saanut apua ja osaat katsoa asioita ehkä etäältä tai ainakin uudesta näkökulmasta. Jos pystyt, voitko avata, mitä kautta ja mistä lopulta sait apua? Itse olen tilanteessa, jossa pienten lasten äitinä olen ajautunut jonkinlaiseen loppuunpalamiseen. Välillä on tunne juuri tuosta, että kävelen pitkin seiniä, etten ahdistukselta pysty rauhoittumaan vaan olen koko ajan jonkinlaisessa ylikierrostilassa. No, tässä on muitakin syitä kuin pienten lasten hoitamisen tuottama työmäärä, mutta se on tällä hetkellä päätyöni, joten neuvola on ensimmäinen paikka josta apua pitäisi hakea. Mutta meidän neuvola toimii, kun käy mittauttamassa lapsensa, mitään muuta sieltä ei ole tarjolla. Olen avannut vähän ongelmiani harvoilla käynneillä, mutta vastaus on aina taivastelua ja voivottelua, ei mitään konkreettista apua. Minne sinut ohjattiin ja järjestyikö asiat helposti, vai jouduitko itse etsimään kanavat, joista apua hakea?
anonyymi4: Kiitos viestistäsi. Sain itse apua alunperin siinä vaiheessa, kun jouduin synnyttämään kuolleen pienen. Apu tuli alunperin Tyksin kriisipoliklinikalta, jonka kautta löytyivät muutkin kontaktit. Minulla oli siten olemassa kontaktit, kun Alvaria odottaessa tulivat vastaan nuo kriisiviikot. Neuvolassa on toki juteltu taustoistani ja noista kontakteista, mutta sitä kautta en varsinaisesti ole hakenut apua.
Neuvolan kyllä pitäisi olla se taho, josta ohjataan eteenpäin, jos apua kaipaa! Pitäisikö sinun sanoa suoraan, että tarvitset jutteluseuraa? Joskus on oltava vähän ponteva, että oma ääni oikeasti kuuluu (mikä on toki sääli, sillä kaikillahan tuollaisia voimavaroja ei välttämättä ole). En ole täysin perillä neuvolasysteemistä, mutta eikö perheneuvola ole mm. sellainen taho, josta pitäisi saada konkreettista tukea vaikeissa tilanteisa? Oman kunnan terveyskeskukseenkin voi toki soittaa ja kysellä kunnan mielenterveyspalveluista. Toivottavasti saat vastauksen. Älä jää yksin odottelemaan, ettei tilanne pahene. Voimia ja valoa kesääsi <3
Lähetä kommentti