Otsikon ajatus on mietityttänyt minua kovastikin viime aikoina. Onkohan oikeasti niin, että niiden kanssa, joilla menee mukavasti on helpompi olla tekemisissä? Iloisia asioita on helpompi jakaa ja riemuita niistä yhdessä. Jos vielä ollaan samassa elämäntilanteessa, voidaan yhdessä ihastella esimerkiksi jälkeläisten kehitystä, päivitellä lapsiperheen arjen raskautta tai tehdä häävalmisteluita ja vertailla kihlasormuksia. Sen sijaan ero puolisosta, vastentahtoinen sinkkuus, läheisen itsemurha tai vaikka kohtukuolema ovatkin vaikeampia asioita. Ei oikein tiedä, mitä tällaiselle menetyksen kokeneelle sanoisi tai miten sellaisen seurassa olisi. Asiaa voi tietysti pahentaa vielä se, että menetyksen kokenut ei välttämättä ole itse ystävyyssuhteessa huonoina aikoina kovin aktiivinen ja sanomisissaan jopa negatiivinen. Sehän on omiaan ruokkimaan yksinäisyyskierrettä.
Ammennan toki tunnelmia omista viime vuosien kokemuksistani, sillä koen, että ihmisten joko arkailleen tai olleen jostain muusta syystä ottamatta yhteyttä.Tämä ei kuitenkaan ole mikään haukku ystäviäni kohtaan, sillä tiedän itsekin väistelleeni hankalissa elämäntilanteissa olleita. Voi olla, että esimerkksi kuoleman kohdatessa tuttavaa, rakkaimpansa menettäneeseen ollaan kyllä yhteydessä, mutta sitten se yhteydenpito hiipuu. Kuitenkin eniten varmasti moni kaipaisi sitä tukea sitten niinä tulevina kuukausina.
Mikä on teidän kokemuksenne aiheesta? Haluaisin kuulla tarinoitanne. Sekä surullisia että onnellisia, joista ottaa vaikka omassa elämässään mallia.
Mukavaa maanantain jatkoa!
16 kommenttia:
Masentuneen ystävänä on vaikea olla. Kun ei tiedä miten auttaisi, ei ymmärrä toisen olotilaa ja kun jotain piristävää ehdottaa, voi olla, ettei toinen jaksakaan ryhtyä mihinkään. Huomaan sensuroivan hänen seurassaan puheitani, en kerro kaikista omista mukavista jutuistani, pelkään sen masentavan toista taas enemmän, koska omien sanojensa mukaan hänellä ei iloa elämässään juuri ole. Olen joutunut ottamaan etäisyyttä, kuten myös ystäväni on välillä olonsa takia tehnyt. Etäisyyden ottaminen ei tarkoita, etten välittäisi ystävästäni. En vaan koe olevani välttämättä avuksi, ja tapaamisemme saavat omanikin mieleni matalaksi. Suren myös sitä, ettemme voi enää pitää hauskaa yhdessä, käydä reissuilla ja baarissa, yms. koska ystäväni on kehittänyt itselleen sääntöjä, jotka rajoittavat hänen elämäänsä.
Toivottavasti en ole omalta osaltani tuonut sellaista oloa sulle Tilda. Jos yhteydenpito on ollut hiukan hiljaista viime aikoina niin niin se on ollut meidän huushollissa joka suuntaan viime kuukaudet. Vauva, remontti ja muutto samaan rysäykseen on sellainen kombinaatio, että pikkutunneille menee harva se päivä että tulee edes ihan arkiaskareet hoidettua. Mutta tokihan ystäville pitäisi aina olla aikaa. Olet kyllä ollut usein mielessä. Soittelen sulle lähipäivinä :)
Lisäyksenä vielä kysymys: Tuntuuko sinun raskaalta kohdata vauvaperheitä kokemasi kohtukuoleman takia? Eli tapaisitko vauvallisia ystäviäsi mieluummin kahden kesken vai koko perheen voimin? Itse ainakin ymmärrän jos et jaksa vauvahässäkkää juuri nyt, mutta mielelläni esittelisin sulle uuden perheenjäsenemme ellei se tunnu susta liian raskaalta emotionaalisesti kaiken kokemasi jälkeen.
anonyymi: Voi surku! Ystäväsi tilanne kuulostaa kyllä siltä, että hänen olisi hyvä saada ammattiauttajan apua. Ymmärrän sekä sinua että ystävääsi. Tietenkään toisen masennukseen ei tarvitse eikä missään nimessä pidä ajautua eikä toisen huolia voi ottaa kannettavakseen. Vaikea tilanne. Hyvä ettet ole luovuttanut vielä hänen suhteensa.
Kerttuli: Voi ei! En nyt tarkoittanut tällä postauksellani ainakaan sinua; teillähän on ihan mieletön rumba menossa! Toivottavasti pikku hiljaa kämppä on asuttavassa kunnossa! On mukavaa, että ylipäätään jaksat lepohetkinäsi jonkin ajatuksen tänne blogiin jättää :)
Tämä mun pohdintani taustoittuu toki viime syksyn pahimmille masisjaksoille, jolloin koin kyllä yksinäisyyttä asian suhteen, mutta tänään asia pohdituttaa ylipäätään yleisemmällä tasolla.
Useimmat ihmiset joutuvat kokemaan elämässään erinäisiä asioita ja vaiheita, ja se ei ole tietenkään kenenkään vika - ei niiden, joita jokin epäonni kohtaa tai niiden, jotka siltä siinä tilanteessa välttyvät. On myös luonnollista, että elämäntilanteet yhdistävät ja erottavat ihmisiä. Tämä on vain vallitseva tila ja samalla mysteeri. On myös ymmärrettävää, että kolhuja kokeneet jonkin aikaa tuntevat negatiivisia tunteita tapahtunutta kohtaan. Toivottavasti vain suurin osa jotakin hankaluutta elämässään kohtaavista jollakin tapaa selvityvät tilanteista eivätkä jää niiden vangiksi.
Pari kertaa olen vuoden aikana saanut sätkyn, kun olen saanut kuulla vauvauutisista vähänä epätoivotulla tavalla, mutta ei mulla ole mitään pieniä vastaan; ihaniahan he ovat! Tapaisin mielelläni teidän uuden perheenjäsenen :) Ehkä ehditään näkemään meidän Lontoon matkan jälkeen; tulkaa testaamaan Lampoa meille tai jos kotinne on maaliskuussa asuttavassa kunossa niin voidaan piipahtaa sielläkin :)
Kun olen tullut vanhemmaksi on tullut helpommaksi kohdata vaikeassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä On jotenkin helpompi mennä kohti kuin nuorempana. Vaikka en itse asiassa ole kovin eksrovertti ihminen.
Vakkari
Kyllä se varmaan on niin, ainakin välillä ja jos ihminen on vähän etäisempi. Itselle vaikeinta on varsinkin silloin ollut tietää, kuinka paljon ihminen haluaa juuri minun kanssani asiasta puhua ja kuinka paljon minun sanani voisivat tuoda lohtua(= ts. onko niitä turha sanoa). Sitten ehkä pelkää sellaista, että jos puhuu aiheesta jotain niin möläyttääkö jotain sellaista että pahoittaa toisen mielen. Tästä esimerkkinä kun tiedustelin isänsä äskettäin menettäneeltä serkultani, viettivätkö he ensimmäisen isänpäivän menehtynyttä muistellen.
Toisaalta jos jaksaa ja välittää toisesta huomaa kyllä, että sillä pienellä lohdullakin on vaikutus. Tuttuni on ollut vaikeassa tilanteessa ja koen, että olen voinut jo vain pelkästään kuuntelemalla. Ja toisaalta myös ihan pelkät "kaikki hyvin?"- tekstaritkin auttavat toista. Itseäkin sellaiset ovat lohduttaneet, kun on ollut rankkaa. Pitäisi vaan pitää se mielessä. :)
Kiva kun kirjoittelit välillä tällaisestakin aiheesta ja onnea muuten perjantain iloisista uutisista! Kivaa alkavaa kuuta sinulle Tilda :)
Hyvä kysymys. Läheisimpieni kanssa raskaatkaan ajat ja asiat eivät ole vaikeuttaneet yhteydenpitoa - olen mielestäni osannut ja jaksanut olla tukena, ja saanut tukea itse. Mutta muistan, että silloin kun parisuhteeni veteli viimeisiään, en halunnut liikkua pariskuntana - teeskentely tuntui raskaalta. Tämä taas aiheutti osittain turhaakin huolta, kun minusta "ei kuulunut".
Vaikeimmaksi olen kokenut ns negatiivisen ystävän. Joka ei ole masentunut eikä kokenut mitään valtavaa menetystä. Mutta valitusvirsi jatkuu vuosi toisensa jälkeen. Kun yksi tällainen lopetti muinoin yhteydenpitonsa (syystä jota edelleenkään en tiedä) lyömällä luurin korvaan, huomasin olevani helpottunut, kun hänestä ei enää kuulunut mitään. Tajusin miten paljon voimia tämä ystävyys oli vienyt, kun yritin aina olla suututtamatta häntä tai toisaalta yritin keksiä positiivisia juttuja kun hän valitti kaikesta.
"Tällä kertaa anonyyminä"
On helpompaa olla sellaisen ystävä, jolla menee hyvin, mutta toisaalta usein koen, että ystävällä, jolla on meneillään nousukausi, ei ole aikaa minulle (uudelta työltään, ystäväpiiriltään, puolisoltaan, perheenlisäykseltään, taloltaan). Helpointa on olla sellaisen ystävä, jonka elämä etenee vakiintuneita uria.
Olen itse kokenut kausia, jolloin olen ollut masentunut, syrjäänvetäytyvä ja yksinäinen. Luulen, että nämä kokemukset auttavat suhtautumaan masentuneeseen ystävään. En hirveästi varo, koska luulen tietäväni, että vaikeiden asioiden kiertely ei ole ratkaisu, vaikka en niistä tietysti pakotakaan keskustelemaan. Tärkeintä on minusta kuunnella, ottaa yhteyttä, antaa ystävälle jotain, mihin tarttua.
Pauliina
Mukava kuulla :) Olette oikein tervetulleita tupatarkastusta tekemään kunhan saadaan tämä muuton jälkeinen sekamelska aisoihin. Siihen voi tovi mennä mutta eiköhän tämä huusholli jo maaliskuussa ihmisasumusta muistuta! :)
Riippuu pitkälti toisesta ihmisestäkin. Minulla on muutamia ystäviä, jotka vievät epäonnen hetkellä emotionaalisesti minulta kaiken, minkä heille suostuu vain antamaan. Jos on murheita, niissä tukeminen aiheuttaa ihmisen täyden nojautumisen apuuni. Valtaosa tapaamisista ja yhteydenotoista on tämän toisen huolten vatvomista. Silloin tulee sellainen olo, että apua, eikö tämä koskaan lopu ja miten voin sanoa tässä tilassa olevalle ihmiselle, etten nyt olekaan enää tukena, kun en jaksa itsekään? Silloin tulee helposti väisteltyä näitä ihmisiä huonoina aikoina niin, ettei ainakaan jatkuvasti olisi yhteyksissä. Siitä taas tulee huono omatunto, että olenpas minä kurja ystävä. Toisaalta tähän vaikuttaa varmaan se omakin luonne, yleensä minä avaudun ystävilleni yhdestä harminaiheesta kerran, koska en koe ikävää mieltä tuottavan asian vatvomisen kymmeniä kertoja tuovan mitään uutta tai tekevän mitään positiivista kellekään. Isommat traumat sitten erikseen, mutta en minä niitäkään tahdo vehdata edestakaisin kuukausitolkulla.
Sama pätee toisaalta myös iloon. Jos toinen tahtoo uuden kullan tavattuaan vatvoa viikkotolkulla tämän hymyn ihanuutta, en jaksa myötäelää, kun ensimmäisellä kerralla jo ymmärsin miten ihanasta tapauksesta onkaan kyse. Toisen ilon seuraaminen on ihanaa ja se tuo hyvää virtaa itsellekin, mutta osallistuva iloitseminen pitkiä aikoja kerrallaan on lopulta yhtä puuduttavaa ja kuluttavaa kuin se loputtomassa murheen suossa tarpominenkin. Ehkä oleellisinta on se, että jos näissä tilanteissa häviää kokonaan vastavuoroisuus, ei se suhde tunnu enää antavan mitään (ja usein tuntuu vievän kaiken).
Ihan mielelläni olen läheisteni ja rakkaideni kanssa yhteyksissä ja vietän aikaa heidän kanssaan, olipa meneillään surua, iloa tai tasaista arkea. Mutta sitä jatkuvaa uppoutumista ja rypemistä missä tahansa tunteessa en vaan jaksa, jos minun oletetaan osallistuvan siihen aktiivisesti. Koen luontevammaksi olla tukena, koettaa keksiä pientä kivaa toiselle piristykseksi ja osoittaa sanoillani ja teoillani, että olen lähellä, olipa kyse mistä tahansa. Toisaalta toivoisin, että toiset ihmiset myös muistaisivat lähimmäistensä rajallisuuden, eivätkä kippaisi kaikkia huoliaan kerta toisensa jälkeen toisen niskaan, vaan muistaisivat välillä kysyä, miten se toinenkin ihminen voi.
Masentuneena ystävänä olo ei ole sen helpompaa kuin masentuneen ystävänä olo. Yhteydenpito ystäviin jää herkästi, kun ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa ja alkaa vain häpeillä omaa pahaa oloaan ja pelkää tartuttavansa sitä muihinkin. Itse olisin pahimmissa masennusvaiheissa kaivannut tekemistä ja olemista ystävien kanssa, mutta juuri silloin ihmiset herkästi ottavat etäisyyttä eikä itsellä ole voimiakaan ottaa yhteyttä, kun muutenkin kokee vain aiheuttavansa muille harmia.
Toisaalta olen itsekin joutunut ottamaan etäisyyttä, kun äskettäin syömishäiriöön sairastunut kaverini alkoi tukeutua minuun kuin ammattiauttajaan. Kun on itse sairastanut aikanaan vuosia anoreksiaa, ainakaan oma mielenterveyteni ei kestänyt kuunnella päivästä toiseen kalorien laskua ja ahdistuksen purkamista. Kun aloin itse vuosia parantumiseni jälkeen oireilla uudestaan ja laihtua kaverin käytöksen vuoksi, oli pakko vähentää yhteydenpitoa, vaikka yritin edelleen kuunnella ja olla tukena sen verran kuin pystyin.
Komppaan Annista siinä, että kukaan ei voi rajattomasti tukea ja lainata omia voimavarojaan. Ystävien pitäisi ehdottomasti pitää toisistaan huolta, mutta siitä ei ole hyötyä kenellekään, että auttajakin uupuu tai masentuu liian suuren taakan alla. On varmaan aika paljon ihmisestä kiinni, osaako tukea tarvitseva ystävä ottaa huomioon myös tukena olevat ystävänsä niin, ettei nojaudu täysin yhteen ihmiseen ja uuvuta häntä siinä samassa. Itse olen yrittänyt myös ohjata ammattiapua tarvitsevia ystäviäni hakemaan apua terveydenhoidosta yms. Terapeuteilla on koulutus vastoinkäymisiä kokeneiden kohtaamiseen ja heille maksetaan siitä, ystävä ei voi olla samalla tavalla jatkuvan avautumisen kohteena uupumatta itsekin.
Hei!
Olen seuraillu tätä blogia jonkin verran. Tähän on sanottavaa.
Menetin nimittäin äitini pitkäaikaisen sairauden takia. Opiskelen itse 600 km päässä kotoa. Koen, että minulla on paljon ystäviä ja saan purkaa asiaa rauhassa sekä naamatusten että kirjoittamalla. Odotan kuitenkin sitä päivää, milloin aurinko alkaa pilkistämään pilven raosta. Ehkä joskus. Ja tukiverkosto on aika sama, mitä iloisina aikoina, toki olen löytänyt yllättäviä ihmisiäkin mukaan matkalle. Koulussanikin annetaan tilaa surulle. Hyvissä käsissä.
Tsemppiä sinulle. Ja ihana tyyli!
T. "Ihan-kohta-24-v"
Oman kokemukseni mukaan osa ystävistä on vaikeassakin elämäntilanteessa pystynyt puhumaan muustakin kuin omasta asiastaan (ts. jonkinlainen vastavuoroisuus ja huumori on säilynyt), toiset taas ovat vajonneet omaan napaan, olleet jopa katkeria ja kateellisia muille, joita sama asia ei henkilökohtaisesti ole koskettanut.. Siinä on ollut suurin ero, kuinka vaikeiden asioiden kanssa jaksaa myötäelää.
Jokainen meistä kohtaa kaikenlaista elämän varrella, mutta jollain tapaa kuitenkin voi valita, onko itse ystävyyssuhteessa voimavara (puolin ja toisin, vuorotellen) vai voimavaras.
Tällä en tarkoita mitenkään sinua. Jokaisella meillä on kuitenkin oikeus elämänvaiheisiinsa, surra silloin kun on surua ja iloita, kun on sen aika :)
Valoisaa kevättä sinulle.
Puhuttava aihe. Eräs ystäväni joutui kriisiin, kun hänen miehensä jäi kiinni pettämisestä, ja tukeutui minuun todella kovasti koska tiesin minun kokeneen saman. Jatkuva vatvominen ja ennen kaikkea ystäväni naiivi ja sinisilmäinen suhtautuminen asiaan ("ei se varmaan viimeisen viikon sisään enää ole...") veivät voimani ja saivat valitettavasti minut myös näkemään ystäväni eri tavalla. Kriisitilanteessa analyyttisestä ja itsenäisestä naisesta kuoriutuikin säälittävä perässä roikkuja ja periksi antaja, ja jo itseäni suojellakseni jouduin ottamaan itse hengähdystaukoja sekä tilanteeseen että ihmiseen, vaikka soimasinkin siitä itseäni kovasti.
Nyt pariskunta suunnittelee paikkoa jälkikasvua yrittämällä, ja en oikeasti kykene enää olemaan missään tekemisissä.
T. Katja
Mielenkiintoinen pohdinnan aihe.
Olen itse ollut todella raskas ystävä usean vuoden takaisen suuren surun, siitä johtuneen avioeron ja oman sairastelun vuoksi. Ymmärrän jollain tasolla ystäviäni, jotka ikään kuin jättivät minut eron jälkeen oman onneni nojaan. Osa heistä oli ystävystynyt entisen mieheni kanssa, ja he päättivät valita hänen puolensa. Se tuntui suunnattoman kurjalta, mutta ymmärrän kyllä olleeni osasyyllinen. Mies kun ei kaatanut huonon olon painolastiaan yhteisten ystäviemme niskaan.
Toisaalta ero kyllä näytti, ketkä ovat todellisia ystäviä - ehkä kaikille ei myöskään tullut purettua kurjaa oloaan. Verrattuna noin kymmenen vuoden takaiseen sairasteluuni ja asunto-ongelmiin pystyin onneksi tällä kerralla muutenkin hiukan säätelemään sitä, mitä jaan kavereille. Toisaalta töissä tuli puhuttua ongelmistaan laajemmin kuin ehkä olisi pitänyt. Kriisistä selviämiseen auttoi kuitenkin se, että kuuntelijoiden joukko oli suuri: saman asian halusi kertoa kymmeniä kertoja, koska vain sen vatkaaminen tuntui auttavan, mutta onneksi asiaa ei tarvinnut kertoa aina vain samalle kuulijakunnalle.
Tietysti on helpointa olla ystävä sellaisen henkilön kanssa, joka elää samankaltaista elämää. Tällä erää paras ystäväni on samassa ammatissa kuin minä ja muutenkin samassa elämäntilanteessa: sinkku, kantakaupungissa asuva kulttuuria ja liikunta harrastava nuori nainen. Kyllä se yhdistää. Toisaalta ajattelisin, että meidän ystävyytemme perustuu nimenomaan sille, että kestämme toistemme masennuksia, kiukutteluja, tunteenpurkauksia ehkä paremmin kuin entisten ystävieni kanssa. Olemme luonteeltamme molemmat sellaisia jankkaajia, että puhumme samoista asioista harva se kerta, hyvä jos ei samoin sanoin. Kumpaakaan se ei tunnu häiritsevän, päinvastoin.
Toivon todella, että tämä ystävyys kestää kaiken tulevan, sillä edelliset ystävyyteni eivät täysin ole kestäneet, vaikka on minulla monia kavereita jäljellä aina alakouluajoilta saakka. Jokin vain on matkan varrella aina höllentänyt ystävyyttä, emmekä ainakaan samalla intensiteetillä ole pystyneet olemaan enää ystäviä kuin joskus ennen.
Monesti hankalat ajat paljastavat ystävyyssuhteiden perustan ja voivat myös muuttaa sitä. On sellaisia ystäviä joiden kanssa iso osa ystävyyttä on voinut olla sama elämäntilanne ja samat harrastukset. Sitten on sellaisia, joiden kanssa ulkonaisesti on vähemmän yhteistä mutta henkisesti paljonkin. Ensimmäisen kategorian ystävyydet monesti kärsivät siitä, että elämäntilanne muuttuu mutta myös siitä jos vaikka masentuu ja ei huvitakaan enää zumbailu yhdessä tai kahviloissa käyminen. Eikä ole sitten välttämättä enää mitään keskusteltavaa kun omat ajatukset pyörivät siinä että miksi aamulla nousisin ylös. Mutta sellaiset ystävät joiden kanssa on voinut jakaa ajatuksiaan elämäntilanteesta riippumatta pysyvät monesti mukana. Itse olin viime vuonna masentunut, ja eristäydyin kyllä itsekin monista ihmisistä, yhdeydenotot saattoivat jopa ahdistaa koska koin että en ole se iloinen ihminen jona he minut tunsivat.
Lähetä kommentti