Margaret Atwood: Herran tarhurit

Morjens!

Tällä kertaa meni sitten kolmisen viikkoa ennen kuin vuosittainen kouluperäinen basillihyöky sai otteen allekirjoittaneesta. No, nyt on nukuttu kellon ympäri ja vähän enemmänkin. Talo on hiljainen, sillä mies lähti kuvailemaan syyssateisia häitä. Taidan hyödyntää tämän rauhaisan flunssaisen hetken kirjoittamalla uusimmasta lukukokemuksestani.

Margaret Atwood on kai niitä kirjailijoita, joiden suhteen on noloa paljastaa olevansa noviisi. Kyseinen kanadalainen kirjailijatar on ollut ehdolla lukuisten kirjallisuuspalkintojen saajaksi ja keikkunut usein  muun muassa Nobel-veikkauslistojen kärjessä. Oma mielikuvani Atwoodista on rajoittunut käsitykseen, että hän on jonkinlainen feministi ja että erityisesti kirja Orjattaresi on kauhukuva naisten tulevaisuudesta miesten armoilla.

Tulevaisuuden kauhuskenaarioita Atwood kuvaa myös uusimmassa vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessaan Herran tarhurit (alunperin The Year of The Flood). Kyseinen kirja luo silmien eteen dystofisen kuvan maailman lähitulevaisuudesta. Tällöin ihmiskunta on lähes tuhoutunut "vedettömän tulvan" eli tiedemiesten muokkaaman viruspandemian seurauksena. Yksittäiset jäljelle jääneet yksilöt elävät raunoituvien kaupunkien laitamilla sekä peläten että toivoen kohtaavansa muita henkiin jääneitä lajitovereitaan. Atwood itse on kutsunut teostensa näkökulmaa "spekulatiiviseksi fiktioksi" scifin sijaan, sillä romaaneissa kuvatut tapahtumaketjut ovat hänen mukaansa jo toteutumassa tai mahdollisia loogisia tapahtumaketjuja. Herran tarhureita voidaankin tarkastella ekokriittisenä puheenvuorona ihmiskunnan ja ekosysteemin todennäköisimmästä tulevaisuudesta, jos meno jatkuu ennallaan.

Atwoodin teoksen suomenkielinen nimi viittaa kirjassa jo ennen viruspandemian aikaisia tapahtumia esiintyvään fundanmentaaliseen viherkristittyjen uskonlahkoon, jonka opetuksessa usko perinteisiin raamatullisiin totuuksiin yhdistyy ympäristönsuojelun ja linkolalaisen luonnonvalinnan periaatteisiin. Herran tarhurit elävät "lopun aikoina" opeilleen uskollisina: minkään toisen luodun lihaa ei syödä, kaikki kierrätetään ja pyritään omavaraisuuteen. Resuinen lahko asuu johtajansa Aatami Ensimmäisen johdolla hylätyissä ja vallatuissa rakennuksissa. Lahkolaiset uskovat, että jonakin päivänä nk. "vedetön tulva" pyyhkii pois maan päältä itsensä luomakunnan kruunuksi ylentäneen ja ylpistyneen homo sapiensin. Tuohon Jumalan sallimaan koettelemukseen tarhurit pyrkivät varautumaan kokoamalla "Ararateja" eli Nooan arkkiin symbolisesti viittaavia ruokavarastoja.

Kontrastina Herran tarhureiden askeettisuudelle Atwood kuvaa heitä ympäröivää moraalitonta yhteiskuntaa. Maailmassa ovat saaneet vallan korporaatiot, jotka hallitsevat joka alalle lonkeronsa ulottavia suuryhtiöitä. Käytännössä valtioiden merkitys on haalistunut, sillä korporaatiot vastaavat myös yleisestä turvallisuudesta. Koko maailma on siis noiden kasvottomien klikkien mielivallan alla. Korporaatiot eivät kuitenkaan harrasta uhkailua, sillä ne ne tarvitsevat edelleen kuluttajien luottamusta - eli rahoja. Markkinatalous ja kerskakulutus siis jylläävät myös noina "lopun aikoina".

Atwood tuo yhteiskunnan moraalisen rappion esille monin tavoin - köyhä kerjäläinen voi väärässä paikassa nukuttuaan päätyä jäteöljyksi, Salaburger-hampurilaisissa käytetään taas niin unohdettujen ihmisten kuin esimerkiksi vaikka rottien lihaa. Ylenpalttinen seksin kysyntä on ajanut puolestaan monet köyhät naiset  seksibisneksen halpatyövoimaksi ja luksusravintolat kilpailevat puolestaan siitä, kuka pystyy tarjoamaan kattavimmin uhanlaisten eläinten lihaa.

Atwoodin romaanin kertojaääninä vuorottelevat kaksi naista, Toby ja Ren, joilla molemmilla on tarhuritausta. Vuorottelevia aikatasoja on myös kaksi - ennen ja jälkeen tulvan. Atwood selvittää, miksi Toby ja Ren päätyivät uskonlahkoon ja kuvaa intensiivisesti myös näiden, erityisesti Tobyn pohdintoja tarhureista ja uskonnosta. Ihmisen suhde uskontoon onkin eräs kirjan keskeisistä teemoista - Herran tarhurit tuo esille uskonnon nurjia puolia kuten valtataistelua ja tekopyhyyttä sekä kuvaa tyhjyyden tunnetta, kun hyväksi ja todeksi kuviteltu ei olekaan sitä, miltä ensin näytti. Toisaalta vaikka vain tavaksi omaksuttu uskonto voi hädän hetkelläkin antaa turvaa ja mielenrauhaa ja johtaa moniin hyviin tekoihin.

Mielestäni Herran tarhurit oli toimiva kokonaisuus niin henkilökuviltaan, rakenteeltaan kuin juoneltaankin. Erityisesti nautin kuitenkin Atwoodin rikkaasta ja omaperäisestä ilmaisusta. Osa kunniasta kuuluu varmasti kirjan suomentajalle,  Kristiina Drews´lle, jonka uudissanat ovat mitä hupaisimpia - vai miltä kuulostavat esimerkiksi lempas (geeniteknologialla aikaansaatu lampaan ja leijonan risteytys, joka on eräälle Jehovan sudet-nimiselle lahkolle pyhä eläin),  bioletti (naisten uusi villitys eli lampaanturkki, jota käytetään hiusistutteina) tai rahvaala (yhteiskunnan alempien sosiaaliluokkien asuinalue)? Atwoodin kirjan aihe on synkkä, mutta huomasin naureskelevani kirjaa lukiessa ääneen useampaan otteeseen. Kirjan persoonallista otetta korostivat vielä lukujen alkuun ripotellut otteet Aatami Ensimmäisen saarnoista ja niiden jälkeen yhdessä veisatut virret. Atwoodin kertoo kirjan lopussa, että noihin virsiin on tehty sävellyksetkin, jotka löytyvät osoitteesta www.yearoftheflood.com. Niitä saa kuulema vapaasti käyttää yksityisiin kotihartauksiin tai ympäristöasioiden edistämiseen.

Eipä siis muuta kuin veisailemaan!

Mitä sinä pidit Herran tarhureista tai Atwoodin muista teoksista?

kuvalähteet: 1 ja 2