lauantai 20. syyskuuta 2014

Synttäri(synnytys)laukku sekä tarinoita kivusta ja särystä

Tervehdys!

Ihan aluksi kiitoksia tuhannesti lämpimistä ja aidolla sydämellä kirjoitetuista onnitteluista! Ilmeisesti teitä on siellä olettamaani suurempi joukko, jotka ovat seuranneet raskausvaiheitani ja surupohdintojani suurella myötäelolla. Bloggaaja saattaa kokea välillä kirjoittelevansa "tyhjille seinille", vaikka siellä toisessa päässä moni lukisikin ja myötäeläisi tapahtumia. Siksi on ihanaa saada tälla tavalla konkreettinen muistutus, ettei ole täällä yksin :)

Tarkoituksena oli itse asiassa postailla jo pari päivää sitten, synttäripäivänäni, mutta kas vain, lapsivuodeaika on yllätyksiä täynnä. Alvarin rytmi on toistaiseksi ollut aamu-unipainotteinen, jolloin vanhemmatkin ovat saaneet levätä yölliset valvomiset pois. Siksi stressasimme jo etukäteen lastenneuvolan tarkastusta, jonka piti oleman synttäriaamunani klo 9:30. Voi ei, miten jaksetaan nousta ylös sängystä ;) Heh, kuulostaa varmaan tosi hupaisalta konkarivanhempien mielestä, mutta antakaa armoa vasta-aloittelijoille...

No, stressinaihe mitätöityi kyseisenä aamuyönä, kun tämä äitiliini heräsi imettämään pientään klo 4:30 ja päätti käväistä vessassa sitä ennen. Tulos oli järkyttävä lainehtiva verinen lammikko vessan lattialla, jota puoliskonikin säikähti. Loppuyö kuluikin sitten Tyksin ensiavussa ja äitiyspoliklinikalla selvittäen sitä, mistä oli oikein kysymys. Onneksi kyse oli todennäköisesti jonkin sortin jälkisupistuksesta eikä tulehdusarvot ynnä muut olleet koholla. Sitten lähdimmekin ihan "töttöröö" kohti äitiysneuvolaa ja sieltä mammapappalaan valmiille lounaalle. Tämän jälkeen kaaduimme sänkyyn ja heräsimme klo 18:00 maissa. Eli sellainen synttäripäivä :)


No, onneksi olin varautunut juhlapäivääni hyvissä ajoin. Kuten tiedätte, olen innostunut tämän kierrätyskeijuvuoden myötä huutonet- ja tori.fi-kaupoista. Synnytystä edeltävällä viikolla surffailin kyseisillä sivustoilla ja törmäsin ikihaaveeseeni jälleen kerran. Kuinkahan monta kertaa olen vuosien varrella tuonut julki haaveeni Minna Parikan Maxinesta?


Kun hinta oli kohtuullinen (n. 300 e /ovh 550e) ja raskaushormoonit hyrräsivät, tein tunneratkaisun ostoksen suhteen. Se olisi synttärilahjaitselleni! Miestä varten keksin toisen selityksen toimittaja/ mediapersoona Jenni Pääskysaaren taannoista haastattelua mukaellen. Jennin mies oli ostanut puolisolleen lapsen syntymän johdosta merkkilaukun "kivusta ja särystä" vai olikohan sanamuoto "pieni korvaus menetetyistä lantionpohjalihaksista ;)" Laukku olisi siis lahja siitä, että selviäisin synnytyksestä! Kun lopulta uskalsin vihjata asiasta miehelleni (heh, olisikohan synnytys ollut käynnissä...), hän hyväksyi asian muitta mutkitta. Itse asiassa hän oli ajatellut hankkia minulle synttärilahjaksi lahjakortin Minna Parikan verkkokauppaan :)


Älkää nyt käsittäkö väärin tätä lahjahehkutusta. Toki pikkuinen poikani on se tärkein ja todellinen synttärilahja! Mutta täytyy todeta, että kyllä synnytys aika koville otti. En aio lähteä siihen, että yksityiskohtaisesti kertoisin kaikista repeämistä ja istukoista, mutta koska oletan perätilasynnytyksen kuitenkin hieman harvinaisempana synnytysmuotona kiinnostavan, lopuksi muutama sananen siitä.

Kuten aiemmin kerroin, olin ihmetellyt ennakkosupistusteni vähyyttä raskauden loppuvaiheessakin. Kyllä niitä kuitenkin tuli sentään jonkin verran siinä 4-5 päivää ennen synnytyksen käynnistymistä, mutta jotenkin olin varautunut siihe, että yliajalle kuitenkin mennään. No, niinpä ei käynyt.

Kaksi vuorokautta ennen laskettua aikaa heräsin yöllä vessaan ja sen jälkeen aloin ihmetellä, että nyt tuntuu jotenkin oudolta, ihan kuin vessahätä olisi jatkunut. Tajusin kuitenkin, että nyt jokin muu on kyseessä. Olisivatkohan nämä jomotusaallot nyt niitä kaivattuja supistuksia? Makoilin alakerran sohvalla tunnin verran ja hämmästyin. Aaltomaiset kouristukset tuntuivat alusta asti tosi säännöllisiltä, noin 8 min välein tulevilta. Päätin herättää mieheni ihan riskillä. Hän tulisi olemaan töissä tosi väsynyt, jos kyseessä olisikin väärä hälytys... Supistukset tuntuivat kuitenkin tihentyvän ja soitin synnytysosastolle. Ystävällinen ääni totesi synnytykseni todennäköisesti alkaneen ja vielä varsin oppikirjamaisesti. Kotona voisin olla perätilasta huolimatta siihen asti, kunnes/jos lapsivesi menisi tai en enää kestäisi kipua. Varauduin siihen, että tiedossa olisi pitkä pari vuorokautta, mutta eipä aikaakaan, kun supistukset tulivatkin jo neljän minuutin välein ja muuttuivat ärhäkämmiksi. Viimeiset masukuvat kuitenkin ehdittiin ottaa makuuhuoneen tapettiseinää vasten ja supistusaalloista huolimatta äiti taisi niissä vielä ihan hymyilläkin. Sen sijaan moottoritiellä aamuruuhkassa ei hirveästi enää naurattanut. Käskin miestäni painamaan kaasua!

Sairaalassa minut tutkittiin ja koska kohdunsuu oli auki jo sellaiset 3-4 cm, minut otettiin sisään. Supistukset tulivat koko ajan tasaisina ja sain niihin sitä paljon parjattua ilokaasua aluksi. Minun oloani kyseinen ainekuitenkin helpotti, osittain varmaan siksi, että sain sen avulla hengitettyä syvään ja rauhallisesti pahimpien kouristusten aikana. Sinänsä täytyy todeta, että minusta supistukset eivät suinkaan olleet synnytyksen pahin juttu. Mielestäni ne olivat hyvin samanlaisia kuin viime kesänä pienen alkua synnyttyessäni. Tosin tuolloin synnytys tietysti käynnistettiin, mikä yleensä tekee supistukset suhteessa kivuliaimmiksi. Nyt Alvarin synnytyksessä kipujen pahennuttua, sain epiduraalin, joka helpotti hetkessä. Iltapäivän kuluessa sain niitä yhteensä kolme ja koko ajan synnytys eteni. Jossain vaiheessa sain tosin oksitosiiniakin synnytykseksen nopeuttamiseksi.

Viiden jälkeen iltapäivällä kohdunsuu oli auennut täysin ja ajattelin, että jesh, nyt ollaan voitonpuolella. Miten väärässä olinkaan! Nyt alkoi omalta osaltani synnytyksen varsinainen helvetti eli ponnistusvaihe...

Oikeastaan vaihe oli monien epämukavien juttujen sekametelisoppa. Ensinnäkin kolmas saamani epiduraaliannos ei vaikuttanutkaan kropassani tasaisesti vaan toinen jalkani lysähti täysin veltoksi ja toiselle puolelle kehoa aineella ei taas tuntunut olevan vaikutusta. Koska perätilasynnytyksessä joutuu olemaan selinmakuulla jalat telineissä koko ponnistusvaiheen, lopputulos oli se, että yhden kätilön piti koko ajan kannatella jalkaani ylhäällä, kun en itse siihen kyennyt. Toista jalkaani taas sähkötti joka *#PIIP& työnnöllä iskiashermo lanteita myöten, mikä oli ehkä kaikista kauheinta. Tämän lisäksi supistukset hiipuivat juuri sillä hetkellä, kun niitä olisi tarvittu. Perätilasynnytyksessä äiti joutuu muutenkin ponnistelemaan pitkään yksin ilman että hoitohenkilökunta voi auttaa, joten tilanne alkoikin olla kaiken kaikkiaan aika näännyttävä. Keskittymiskykyni katosi täysin aina sen hermosähkötyksen myötä, enkä olisi millään jaksanut ponnistaa 3-5 kertaa kunkin supistuksen aikana. Tupa oli myös täynnä henkilökuntaa - kaksi lääkäriä, kaksi kätilöä, opiskelijoita ynnä muita seuraamassa tätä mielenkiintoista kuriositeettitapausta, heh. Sain niin paljon ohjeita, että menin melkein sekaisin ja paniikkiin. Lopulta minun oli vain pakko pyytää ihmisiä olemaan hiljaa, että saisin hengitysrytmini normalisoitua.

Jostain kummasta tahtotila sitten lopulta löytyi, vaikka väliin mahtui muutama henkinen romahdus, jolloin vain vaikersin, etten pysty tähän. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ainakin kaksi tuntia, mutta synnytyskertomuksesta huomaisin sen kestäneen tasan tunnin. Verrattuna raivotilasynnytykseen haasteena on tietysti se, että pepun ohella on synnytettävä vielä pääkin, kun ilmeisesti tavanomaisessa synnytyksessä kätilöt voivat auttaa synnyttyjää heti, kun pää on saatu ulos.

Lopulta pikkuinen syntyi. Olin hiestä märkä ja niin uupunut, etten jaksanut reagoida siihenkään, kun pikkuinen ei ihan heti rääkäissytkään. Äidin lisäksi poikainen oli joutunut olemaan pinteessä aika kauan äidin surkeiden ponnitusyritysten takia...Hänellä oli napanuora kaulan ympärillä, mutta onneksi elvytystä ei tarvittu vaan happikaappi riitti.

Sain toki lapsen hetkeksi rinnoilleni ihmeteltäväksi, mutta tunsin oloni oudon väsähtäneeksi enkä jaksanut kiinnostua pienestä niin paljon kuin olin ennakkoon kuvitellut. Sanonta siitä, että kun lapsen saa rinnoilleen, niin unohtaa heti kaiken säryn ja kivun ei oikein pitänyt kohdallani. Hieman tästä ahdistuin, mutta syykin velttouteeni kyllä selvisi - kun lopulta sain kokoon kursimisten jälkeen luvan nousta syömään, silmissä pimeni joka ikisellä yrityksellä. Hemoglobiinini oli laskenut 87:ään ja seuraava vuorokausi kului aika tavoin sängyn pohjalla ja pyörätuolipotilaana. Mieheni olikin meistä se ensimmäinen, joka pääsi opettelemaan vaipanvaihtoa ja pikkuisen hoitoa ja on edelleen parempi meistä näissä jutuissa :) Onneksi sain kuitenkin olla äitiysosastolla hieman tavanomaista kauemmin, jotta sain itsekin vihdoin varmuutta rutiineihin!

Kaiken kaikkiaan Alvarin syntyminen kesti 14 h, mikä lienee aika normaali ensisynnyttäjän synnytyksissä. Olihan se kokemus järisyttävä - kipeä ja jotenkin pyhä samanaikaisesti! Synnytystä symbolisoivan Maxinen otan puolestaan suurella ylpeydellä käyttöön ;) Pitäähän tavaroilla olla tarina kerrottavanaan!

15 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kuulostaa tuo synnyttäminen aivan järkyttävältä. Toki tarinalla on onnellinen loppu, mutta aika kauhutarinahan tuo on.

Kippuralla kirjoitti...

Onnea vauvasta! =)
Tyksissähän pidetään ensisynnyttäjiä se ns nollapäivä milloin tullaan, ja siihen päälle 3 päivää mielellään-myös minua, vaikka pää edellä lapsi syntyikin normaalisti.
voin niin eläytyä, mun hb oli 82, ponnistin ekalla kerralla myös liki tunnin ja kyllä ne olkapäätkin pitää pään jälkeen pinnistellä ulos.
eikä se kipu unohdu, tai vaikka unohtuisi, kyllä se kipu käy ilmi niitä valokuvista mitä mies on synnytyksen jälkeen ottanut :D

Martta kirjoitti...

Ihan hurjan paljon onnea pienestä kääröstä! Multa oli mennyt tuo edellinen postaus näemmä ihan ohi. Sulla on ollut tosi rankka synnytys, olet kyllä laukkusi ansainnut :) Onnellisia hetkiä vauvan kanssa!

Kutri kirjoitti...

Aikamoista touhua, mutta niin se on ollut itsellänikin. Esikoisen ponnistusvaihe kesti 1h 50 min! (Koin itseni jotenkin huijatuksi, kun kukaan ei ollut sanonut, millaista h&%#iä se homma itse asiassa on.) Ei muuta kuin nokka pystyssä ja joka neliösentin Parikkaa ansainneena kuljet nyt laukkusi kanssa!

Metsäntyttö kirjoitti...

Rankka oli reissu. Ja sellainen ikävä yllätyskäyntikin vielä seurasi. Voimia ja iloa teille vauvan kanssa!

Nimetön kirjoitti...

Sydämelliset onnittelut Alvarin syntymästä. Kaarina Helakisa on mukavasti kuvannut tuoretta vanhemmuutta: Me isäsi kanssa seisottiin käsi kädessä tässä ja juteltiin ihan hiljaksiin: "No nyt se on elämässä." Paula (myös ens. kertaa kommentoimassa)

Nimetön kirjoitti...

Onnea paljon! :)

Kiitos että jaoit synnytyskertomuksesei täällä blogissa. Itselläni la lähenee ja vauva majailee perätilassa. Ensikertalaisena mietin sektion ja alatiesynnytyksen välillä...

Nimetön kirjoitti...

Huh, huh. Onneksi se on ohi. Tosi monella tuntuu olleen ensimmäinen synnytys tosi rankka. En muuta odotakaan omalle kohdalleni, en silti kärsi (vielä) synnytyspelosta, siitä kun ei olisi muuta kuin haittaa muutenkin kovassa paikassa. Pitänee äitiyslomalla hankkia itselle etukäteen jotain materialistista(kin) korvausta kivusta ja särystä. - Pauliina

Kerttuli kirjoitti...

Huh, melkoisen rankalta kuulosti tuo sun synnytyksesi. Tuo perätila kuulostaa kyllä ekstrahankalalta verrattuna normisynnytykseen.

Niin sen taas näkee että synnytykset on tosi erilaisia, mulla avautumisvaihe on molemmilla kerroilla ollut ehdottomasti tuskallisempi kuin ponnistusvaihe, vaikka molemmilla kerroilla olen ponnistellut tunnin ja ylikin. Mulla tosin onnistui tuo epiduraali paremmin, joten sillä lienee osansa asiassa. Mulla putosi tuo hemoglobiini myös tosi alas kun menetin paljon verta, mulle sanottiinkin heti että älä edes yritä makuuasennosta ylös ensimmäiseen vuorokauteen. Varmaan olisi vintti pimennyt jos olisin edes yrittänyt, normaalisti mulla on kuitenkin hyvä hb (n. 135, raskauden aikanakin 115 kieppeillä) ja synnytyksen jälkeisenä aamuna 69. Veritankkaus kohensi olon kyllä tosi nopeasti.

Mahtavaa että synnytys on sulla nyt onnistuneesti takanapäin. Olet Maxinesi tosiaan ansainnut!

Muistathan muuten, että synnytyksen jälkeen hormonitasojen muutos on niin valtava, että mielialat voi olla yhtä vuoristorataa aluksi ja se on ihan tavallista (vaikkeivat kaikki toki koe mitään).

Minäkin kun olen tällainen tasainen taapertaja muutoin, olin tosi itkuherkkä esikoisen syntymän jälkeen vähän aikaa. Tiedostin sen kyllä johtuvan hormonien myllerryksestä, enkä ottanut stressiä asiasta. Tilanne onneksi normalisoitui aika pian.

Hyviä vointeja teille ja halaus pikku Alvarille! :)

Nimetön kirjoitti...

Huh, olet joutunut kyllä työn tekemään! Muistan myös itse ihmetelleeni esikoisen kohdalla tuota "tunteettomuutta" heti syntymän jälkeen, mutta jälkikäteen olen tajunnut, että minun kohdallani kasvu äidiksi tapahtui vauvan ensimmäisten viikkojen aikana. Toisen kohdalla syntymän jälkeisen tunteet olivat täysin erilaiset, olinhan äiti jo valmiiksi:)

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi1: Kaikki on synnytyskuvioissa tietysti subjektiivista, mutta toivon toki seuraavalle kerralle ihan raivotarjontaa. Ei se toki tarkoita, että lapsi silloinkaan sieltä vain "plumpsahtaa" ulos...

Kippuralla: Kiitos! Juuh, kyllä mänä esikoisten maailmaan tulot ilmeisesti aika kipeitä monille äideille ovat. Hyvä, että pitävät osastolla useamman päivän ensisynnyttäjiä; itsellä meni ainakin pari päivää ihan ohi väsymyksen ja kivun takia...

Martta: Kiitos onnitteluista :) Juu, laukku on tarkoitettu ihan käyttöön, ei vain sisätiloissa hiplattavaksi :D

Kutri: Huh, hirveä ponnistusvaihe sulla. Juuh, yleensä on kaksi koulukuntaa siitä, mikä synnytyksessä on kivuliainta - supisutkset vain ponnistusvaihe. Hassuinta asiassa on se, että koulukuntaa saattaa vaihtaa seuraavan synnytyksen kohdalla, nekun ovat niin yksilöliisä ja uniikkeja kokemuksia ilmeisesti kukin...

Metsäntyttö: Juu, ilon kautta näitä asioita käydään läpi :)

Paula: Kiitos Paula ihanasta kommentista :)

anonyymi2: Suosittelen tarinani pelottavan kuuloisista käänteistä huolimatta alatiesynnytystä, jos lääkärit ovat siihen taipuvaisia antamaan luvan. Itsekin mietin kovasti sektion ja alatiesynnytyksen välillä ja kyselinkin ihmisten mielipiteitä siitä tällä bloginkin puolella elokuussa. Kannattaa tsekata nu muidne äitien kokemukset. Täysin riskitöntä synnyttäminenhän ei koskaan ole ja molemmista vaihtoehdoista on ihmisillä positiivisia kokemuksia. Olettaisin, että alatiesynnytyksestä äiti kuitenkin useinmiten toipuu nopeammin ja vauva saa hyvät suojabakteerit emättimestä itselleen.

Kerttuli: Tuo sinun synnytyksesi on kyllä ihan oikea kauhutarina, vaikket ehkä itse sitä asiaa niin koe... Onneksi eletään länsimaissa 2000-lukua, miettii vain miten naiset ovat selvinneet synnytyksistä joskus keskiajalla ja kuinka moni meistä olisi selvinnyt hengissä vastaavissa olosuhteissa!

Kerttuli kirjoitti...

Joo, olen kyllä kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle ja tyytyväinen että sain synnyttää yliopistosairaalassa. En koe omaa synnytystäni kuitenkaan kauhutarinaksi, vaikka massiivinen verenvuoto jälkikäteen hirvittikin. Kun on kuullut niin paljon hirveämmistäkin tapauksista. Lopputulos oli kuitenkin toivottu eli lapsi voi hyvin ja itse toivuin nopeasti, en revennyt, ei ollut särkyjä jälkikäteen ja verenhukan aiheuttama heikotus oli jo viikossa hävinnyt. Mutta onhan se vähän kylmäävää ajatella että entisajan saunasynnytyksestä ei tämä äitee olisi takaisin tullut.

Nimetön kirjoitti...

Hieno synnytystarina ja upea suoritus, vieläpä perätilavauva, varmasti rankka ja ikimuistoinen kokemus! Olen itse ollut joskus opiskelijana synnytyksiä katsomassa ja tuntenut jonkinlaista syyllisyyttä ja sympatiaa äitejä kohtaan, kun toinen on siinä elämänsä tuskissaan ja itse ei oikein tiedä miten olisi, vaikka ihan aiheesta ja oppimassa asioita siellä huoneessa onkin. Nuo kokemukset ovat opiskelijoille tosi tärkeitä ja opettavaisia joten suuri kiitos äideille, jotka sallivat synnytykseensä näitä tulevan. Omassa synnytyksessä ei opiskelijoita ollut, mutta en usko että olisin pahastunut heidän läsnäolostaan, tai pikemminkin en tiedä olisinko edes ehtinyt sellaiseen kiinnittää huomiota :) Paljon ihania vauvahetkiä sinulle ja miehellesi!

Nimetön kirjoitti...

minulla oli tyttö perätilassa täysin kaksinkerroin ja lääkärin suosituksesta otin section sillä olin ensisynnyttäjä. sectio oli kamala/pelottava kokemus ja toipuminen siitä fyysisesti oli pitkä ja henkisesti yritän toipua vieläkin :( sectiosta on nyt aikaa 1v 4kk. olen varma että jos sairaalan henkilökunta olisi kunnolla kertonut minulle mitä tapahtuu ja ottaneet huomioon että olin ensikertalainen niin kokemus olusi ollut miellyttävämpi kuin mitä se oli.

Nimetön kirjoitti...

Paljon onnea pikkuisen pojan johdosta ja kaikkea hyvää teille! Äläkä tosiaan huolestu, vaikka mielialat heittelee ja kaikki tuntuisi aluksi vaikealta. Se on ihan asiaan kuuluvaa. Ekalla kertaa kaikki on paljon hankalampaa, toisella kertaa pääsee sitten monessa suhteessa helpommalla, niin synnytyksessä kuin vauvanhoidossakin. Ainakin yleensä.
Mutta ihanaa oli näin blogia seuranneena lukea teidän vauvauutisesta, ja toivotan onnea jatkossakin koko perheelle :)