perjantai 18. marraskuuta 2011

Kukushka

Tyttö kääntyi katsomaan taakseen. Hänen silmänsä tavoittivat horisontissa ukkosensinisen pilvilaivueen, joka vyöryi yhä lähemmäksi imaisten vaaran toisensa jälkeen rauhattomaan syleilyynsä. Vastarannan rinnepellot ja järvenselkä tummenivat ja sumenivat myrskynsilmän saavuttaessa ne. Kun salaman välähdys viilsi taivaankannen kahtia, palautui tytön mieleen viimein myös äidin käsky ajaa lehmät sisään viipymättä, jos ukonilma yllättäisi.

Niitylle ehdittyään tytön paita oli jo läpimärkä. Kosteat palmikot heiluivat puolelta toiselle hänen taistellessaan veräjän salvan kanssa. Se olikin tiukempi kuin tyttö oli luullut. Huulet yhteen puserrettuina, rystyset valkoisina hän ponnisti hennon vartensa kaikki voimat ja sai portin lopulta auki.

- Kui Mansikki, kui Mielikki, kui Sonnikka! Tule kottiin sie sielt!

Karja tuli kuuliaisesti veräjälle. Muutama mylväisi pelokkaasti ja pyöräytti mulkosilmiään. Tyttö taputti yhtä rauhoittavasti. Ei hänkään ukkosesta välittänyt. Nyt se tuntui kuitenkin lisäävään voimaansa huomattavasti: tuuli iski voimallaan jo miltei kumoon. Sade tuli viistoina piikkeinä vasten kasvoja. Navetalle asti kuitenkin päästiin ja karja oli lopulta turvassa. Tyttö raapaisi tulitikkua ja sytytti lyhdyn.

Maalattian ja lannan tuoksu tuntuivat rauhoittavilta. Eläimet ääntelivät matalalla, hiljaisella äänellä, ja ukkosen möyryntä tuntui loitonneen kaukaiseksi kuminaksi. Sade rummutti tasaisesti peltikattoon. Tyttö käpertyi pahnakasaan navettakissa sylissään. Täällä tuntui turvallisemmalta kuin tummassa, autiossa tuvassa. Kotiväki tuskin saapuisi kirkolta ennen kuin ilma selkenisi.

Vieras ääni havahdutti tytön. Aluksi hän kuvitteli, että perhe oli palannut jo reissusta, mutta ei sittenkään. Navetan pimeässä näkökyky sumeni, mutta kuulo terästyi. Pehmeästi sihahtaen ässää lausuvat miehet keskustelivat pihamaalla. Heitä oli selvästi useampi. Puhe oli vierasta kieltä, mutta tytöllä oli aavistus - naapuritilalla vähän aikaa oleskellut sotavanki oli puhunut samalla tavalla. Lapsen pientä ruumista kouraisi sisältä; pelko tuntui lamaannuttavan niin mielen kuin toimintakyvyn. Suomusalmella ne olivat tappaneet kuulema neljä perhettä, pienet vauvatkin. Armoa ei annettu, koska suomalaiset olivat olleet niin pirun uppiniskaisia. Hädissään tyttö teki ristinmerkin.

Äänet hajaantuivat ja yksi niistä lähestyi navettaa. Tyttö kierähti mekaanisesti pois pahnoilta ja hivuttautui ulos sivustan lantaluukusta. Sen enempää miettimättä tai sivuille vilkuilematta hän juoksi läpi kirvelevien nokkosten. Hänen oli pakko luottaa pimeyden suomaan turvaan.

Metsän laitaan päästyään tyttö kiipesi tottuneesti pihlajaan. Kotipuu oli hänen oma linnunpesänsä; suojapaikka, jonne lapsi oli usein kiivennyt haaveilemaan. Oksien lomasta avautui epätodellinen, unenomainen painajaismaisema: tunkeilijat kulkivat ympäriinsä palavien soihtujen kanssa. Pian pienet palonalut roihusivat jo komeina rovioina vasten tummanpuhuvaa korpimaisemaa. Enää ei satanut, tuskin tuulikaan. Vesipisaroilla kuorrutetut kasvit höyrysivät. Navetan luona tuntemattomat tunkeilijat teurastivat lehmiä.

Puna-armeijan vänrikki Ivan Sergejevitš istahti alas ja tuijotti eteensä. Hän oli juuri palannut seitsemänneltätoista tiedusteluretkeltään Suomen rajan tuntumasta, eivätkä muistot suostuneet jättämään häntä rauhaan. Partion tarkoituksena oli ollut selvittää vihollisarmeijan liikkeitä luoteisella rajaseudulla, mutta samalla oli tehty myös paikalliseen väestöön kohdistettuja iskuja. Erityisesti Sergejevitšin mieleen oli jäänyt erään syrjäisen maatilan tuhoaminen. Paikka oli ollut tyhjä, sillä väki oli ilmeisesti ollut jossakin kyläilemässä. Tilalta lähdettäessä hän oli kuitenkin nähnyt pienen hennon tytön istumassa pihlajassa. Sergejevitš oli kohottanut kiväärinsä ja ampunut. Tyttö oli pudonnut puusta kuin kukushka, käki.

Kuvalähteet: sana.fi ja mtv3.fi

7 kommenttia:

Ciara kirjoitti...

voi. surullinen tarina ja niin totta.

luulin ensin että olet itse ryhtynyt kirjailijaksi päästyäsi gradun paineista, sitten totesin käyttämäsi lähteet, ja sitten ymmärsin niiden olevan vain kuville. Eli teksti on tosiaan ilmeisesti omaasi, hienosti (surullisesti) kirjoitettu.

kun minunkin historian opettajani olisi ollut tuollainen, joka herättää historian eloon, saa sen tuntumaan sydämessä asti... vai lienenkö itse vanhentunut riittävästi jotta tämä teksti saa merkityksensä, ja lieneekö sittenkin jokin historiantuntien oppi jäänyt päähän että ymmärrän kontekstin pienistä vihjeistä...

hyvä ja ajatuksia herättävä teksti.

Annas kirjoitti...

On se kumma, että lapset(kin) piti sodassa tappaa.
Oletko muuten lukenut Vilho Kankareen Mennään kun käsketään kirjan, jossa kerrotaan hieman suomalaisten rivisotilaiden arjesta sodassa? Ei sekään aivan puhtoista ole.. Luin sen äsken ja oli mielenkiintoinen, vähän samantyylinen kuin Tuntematon sotilas. Toisaalta sodassa oleminen on niin poikkeuksellista, ettei sitä oikein edes pysty kuvittelemaan.
Toinen kirja joka sopinee aiheeseen on Rintaman poliisi, valvontaupseerin päiväkirjat 1941-1944. Sen olen ajatellut lukea.

Anonyymi kirjoitti...

Pienen tytön äitinä on alkanut aivan erilailla kaikenlaiset lapsikohtalot surettamaan. Aivan sydäntä kouraisee, kun alkaa kuvittelemaan niitä sodan kauhuja. Kiitos Taivaan Isälle, että tänä päivänä saadaan suomessa elää rauhan ajassa!!!

Ps. kiitos ihanasta blogista, päivittäin luen, ja nautin lukemastani! <3

Turun Tilda kirjoitti...

Ciara: Kiitos, kiva kuulla :)

Teksti on tosiaan minun, tein sen muinoin eräänä kirjoitusharjoituksena yliopiston luovan kirjoittamisen opinnoissa. Tyhjentelin mappeja perjantaina, ja löysin tekstin uudestaan. Ajattelin, että miksipä suotta panttaisin sitä pöytälaatikossa ;)

Sitten etsin kuvitusta ja löysin kuvan tuosta pienen tytön ruumiista... Tarina oli valmis.

AnnaS: Kiitos vinkeistä! Käytin gradussani lähteenä "Ruma Sota"-nimistä artikkelikokoelmaa, jossa kerrotaan Suomen talvi- ja jatkosotien marginaalisista ja rujoista ilmöistä. SUosittelen vuorostani sitä :) On tietysti enemmän tutkimusta kuin suuren yleisön journalismia.

Anonyymi: Kiitos palautteesta :) Pienet kommentit motivoivat bloginpitäjää jatkamaan. Sota on aina hirveä asia, saamme todellakin olla kiitollisia rauhalliseta demokraattisesta maastamme.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Ihana, tälläistä lisää vaikka onkin surullinen

Tarja kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu teksti. Sinulla on selvästikin kaunokirjallista lahjakkuutta ja eläytymiskykyä. Pienten tyttöjen äitinä sydäntä kouraisee ja pala nousee kurkkuun. Lapsi-poloiset aikuisten maailmassa, aikuisten sodissa.

Onnea sinulle gradu-suorituksesta! Olen blogiasi pitkään seurannut ja hyvin harvoin kommentoinut. Pidän kovasti tyylistäsi kirjoittaa ja tavastasi esittää asioita. Itse pähkäilen kovasti, että mitä teen saamani ja haluamani opiskelupaikan suhteen ensi syksynä. Että kestääkö talous kotivuosien jälkeen vielä opiskeluvuosia? Jaksanko opiskelua, kun on vielä pienet lapsetkin? Onko haihattelua haluta toinen korkeakoulututkinto ihan vain omakasi ilosi?... On ollut valaisevaa lukea kirjoituksiasi työstä ja suhtautumisestasi siihen (olet juuri sellaisen oloinen opettaja, jollaisen olisin itselleni toivonut esim. lukioaikoina!) sekä gradun "vääntämisestä". Realistista ja aitoa. Kiitos sinulle, että jaksat bloggailla ja että olet aito! Mukavaa joulun odotusta! :-)

t. Tarja

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Tilda tästä tarinasta! Lapsiin ja tai eläimiin kohdistuva julmuus painelee minun nappejani tehokkaasti... Hieno, eleetön tarina, joka ei mässäile, mutta on silti järkyttävä.