maanantai 24. lokakuuta 2011

Juurista, siivistä ja Maamme-laulun vaaroista

Historian opetuksen tehtävänä on ohjata oppilasta kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä oman ajan ja menneisyyden ilmiöitä kriittisesti. Oppilasta ohjataan ymmärtämään, että oma kulttuuri ja muut kulttuurit ovat historiallisen kehitysprosessin tulosta. Opetuksessa käsitellään sekä yleistä että Suomen historiaa. Opetuksen tehtävänä on antaa oppilaalle aineksia rakentaa identiteettiään, perehtyä ajan käsitteeseen ja ymmärtää ihmisen toimintaa sekä henkisen ja aineellisen työn arvoa.

Perusopetuksen valtakunnallinen opetussuunnitelma 2004

Olen pitänyt työni mottona sitä, että historian opetuksen tulisi antaa nuorelle ihmiselle sekä juuret että siivet. Käsitän tämän tarkoittavan sitä, että kasvaakseen hyväksi ihmiseksi (niin yhteiskunnassa kuin kansainvälisesti) lapsen tulisi oppia ymmärtämään, mistä hän on tulossa ja mihin hän on menossa. Eheä identiteetti vaatii sekä oman taustan ja kulttuurin sisäistämistä että muiden kulttuurien tuntemista. Tarkoitus olisi, että omasta kulttuuristaan tietoinen ja sitä arvostava yksilö ymmärtäisi kohdata ja kohdella toisia kulttuureita suvaitsevaisesti ja tasa-arvoisesti.

Nykymaailmassa esiintyy kuitenkin monia vastenmielisiä ja pelottavia ilmiöitä kuten rasismia ja vihapuhetta, ajoittain tapahtuvista järkyttävistä teoista kuten Utöyan tapahtumista puhumattakaan. Tällaiset ilmiöt saavat aikaan kuitenkin myös vastakkaisia virtauksia, joista olen yhtä surullinen kuin rasismistakin.

Turkulainen dosentti Taru Leppänen kritisoi kuluneen vuoden elokuussa peruskoulun musiikinkirjojen lauluvalikoimaa. Hänen mukaansa esimerkiksi Maamme-laulu sisältää nationalistisia aineksia, kuten kohdan "maa kallis isien", jotka ovat omiaan lietsomaan vihapuhetta. Leppäsen mukaan vanhojen isänmaallisten laulujen nationalismi, väkivaltaisuus ja perinteiset sukupuoliroolit ovat yleisemminkin ristiriidassa peruskoulun arvojen kuten ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden kanssa. Tutkija ei vaadi kyseisten kappaleiden poistamista koulujen lauluvalikoimasta, mutta peräänkuuluttaa niiden sisältöjen ja sanojen kriittistä tarkastelua oppilaiden kanssa.

Olen samaa mieltä Leppäsen kanssa siinä, että laulujen merkitystä ja syntyajankohtaa on hyvä ruotia oppilaiden kanssa. Oikeastaan oma oppiaineeni perustuu sille, että tapahtumien syntysyitä ja taustamerkityksiä sekä erilaisia historiakäsityksiä tarkastellaan ja pohditaan kriittisesti. Kyllähän esimerkiksi "Siniristilippumme"-laulun lyriikka on hyvin sotaisa, mutta sille on syynsä. Ei meidän onneksi tarvitse nykypäivänä sotia, vaan rakennamme maailmalla kuvaa itsestämme sovittelijoina!

Koen kuitenkin perusteettomaksi väiteeksi sen, että kansallislaulumme rohkaisisi vihapuheeseen. Mielestäni terve isänmaallisuus, ylpeys omasta kulttuuristaan on hyvä ja kunnioitettava arvo siinä missä monikulttuurisuus ja tasa-arvo. Niiden ei tarvitse sulkea pois toinen toisiaan. En välillä yksinkertaisesti ymmärrä, mikä meitä suomalaisia vaivaa. Emmekö toisaalta opeta, että terveellä itsetunnolla varustettu henkilö kohtelee myös toisia hyvin? Eikö sama koske myös kokonaista kansaa? Olemmeko valmiita karsimaan kaikki kulttuuriset merkkimme, jottemme vain loukkaisi muita? Mielestäni sama kysymys koskee myös keskustelua jouluevankeliumista ja suvivirrestä koulun juhlissa. Ne ovat kulttuurisia merkkejä, joita halutaan häivyttää, jotteivat ne häiritsisi muita. Olen kuitenkin kohdannut esimerkiksi maahanmuuttajataustaisia ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat oppia tietämään, mikä on sitä suomalaisuutta, jota me kilvan häivytämme. Pärjääkö ihminen vain pelkillä siivillä, oppiiko edes lentämään?

Tiedän kyllä historianopettajana, että kansallisuusaate eli nationalismi on 1800-luvulla syntynyt rakennelma, jolla pyrittiin luomaan paikallisista kyläyhteisöjen asukkaista ja sukuverkostojen jäsenistä italialaisia, saksalaisia ja suomalaisia. Se oli tietoinen projekti, jolla nousevien kansallisvaltioiden yläluokka pyrki tietoisesti taiteen, koululaitoksen ja armeijan avulla rakentamaan yhtenäisen kansakunnan. Ehkäpä siis kansallisvaltioiden aika alkaakin olla jo ohi? Ehkäpä olemme enemmän maailmankansalaisia universaaleine arvotavoitteinemme.

Mielestäni Maamme-laululla tai suvivirrellä on kuitenkin paikkansa kouluvuodessamme. Eikö individualismia ylistävänä aikana ole hyvä tarjota lapsille myös yhteisöllisiä kokemuksia ja tunteita, vaikka ne olisivat tietoisesti rakennettuja?

Olen mieluummin liberaali konservatiivi kuin konservatiivi liberaali.

Herättikö ajatuksia?

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minun kokemukseni mukaan suvivirsi tai jouluevankeliumi häiritsevät useammin supisuomalaisia uuspakanoita kuin uskovaisia islaminuskoisia esimerkiksi. Meidän koulussamme ainakin joulukirkkoon ovat tuleet niin buddalaiset kuin islaminuskoisetkin - mutta koululle jääneet syntymäsuomalaiset ateistit ja pitäneet vanhempineen melkoista meteliä mokomista uskonnollisista turhuuksista.

Mimosa kirjoitti...

Olen aika samaa mieltä kanssasi ja anonyymikin taitaa olla aika oikeilla jäljillä. En myöskään ymmärrä sitä, että meidän pitäisi kaikkia miellyttää ja suomalaisuuttamme piilotella (vaikka itse en mitenkään nationalistisin ihminen olekaan).

Luin muuten juuri kirjan, joka ainakin kansainvälisen poliittisen talouden näkökulmasta ei usko siihen, että kansallisvaltiot "erode". Tai ainakaan se ei hänen mielestään olisi maailmantalouden kannalta hyvä asia. Kyseessä Dani Rodrik ja "Globalization Paradox" jos kiinnostaa :)

Turun Tilda kirjoitti...

Anonyymi: Joo, kuulostaa tutulta. Tämän postauksen tarkoitus ei ollut nostaa uskonnollisia vastakkainasetteluja tai ylipäätään keskittyä uskonnollisuuteen, mutta pakko silti lisätä tähän, että kulttuuritaustamme vuoksi voisi olla ihan hyvä, että ateistinkin lapsi kävisi kirkossa muutaman kerran kouluaikanaan. Luterilaisessa maassa kun vielä toistaiseksi eletään. Tuskin siitä uskoon tulee, mutta oppiipa näkemään erilaisia tapoja.

terv. nimimerkki, joka ei edes kuulu luterilaiseen kirkkoon

Mimosa: Eipä tuo näytä siltä ainakaan EU-tasolla. Kovin hanakasti vastustetaan ainakin yhteistä talousvastuuta.

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen ehkä pikemminkin sellainen konservatiivi liberaali, mutta monessa suhteessa olen kuitenkin yhtä mieltä kanssasi :) Kun luin tuoreeltaan Hesarista tuon Leppäsen mielipidekirjoituksen, pyörittelin kyllä päätäni - pikkuisen tuntui olevan (historiallinenkin) perspektiivi hukassa.

Yhden laulun suhteen olin silti Leppäsen kanssa samoilla linjoilla. Meidän koulussamme on edelleen tapana itsenäisyyspäivän juhlassa (ja samalla syksyn ylioppilaiden lakituksessa) laulaa yhteislauluna Siniristilippumme.

Koskenniemen aikoina konteksti oli sentään vielä vähän toinen. En kuitenkaan keksi yhtään kyllin hyvää syytä laulaa tuota laulua enää 2000-luvun Suomessa, tai ainakaan koulumaailmassa. Kun katson teinejä ympärilläni, minulla takertuvat tuon laulun sanat pahemman kerran kurkkuun. Sen sijaan, että "ilomiellä" kuljetaan lipun jäljessä isäin verisiä teitä, tekisi mieli huutaa, että miettikää nyt hyvät lapset, mitä tuossa oikein sanotaan! Ei sota ole kaunista! (En minä mitään huuda, tietenkään, en edes kuiskaa, mutta vaikka olenkin yleisesti ottaen sitä mieltä, että yhteislauluissa jokainen laulaa, oli ääntä tai ei, Lippulaulua minä en laula. En vain pysty.)

Anteeksi pitkä vuodatus, mutta tämä on asia, josta olen vaahdonnut lähipiirissäni jo aiemmin, joten oli pakko vähän avautua tilaisuuden tullen ;)

-ope, joka suhtautuu hyvin ristiriitaisesti isänmaan puolesta kuolemiseen (eikä osaa keksiä lyhyitä nimimerkkejä)

Arya kirjoitti...

Minä olen myös kanssasi samoilla linjoilla, Tilda. Kulttuuriperintö koostuu monesta eri asiasta, kuten historiasta ja uskonnosta, ja mielestäni juurikin niiden juurien tunteminen, vaikkei niiden kanssa millään tavalla samaa mieltä olisikaan, antaa elämälle ne eväät, jotka tekevät meistä vahvoja, itseämme ja toisia ihmisiä ymmärtäviä ja kunnioittavia kansalaisia.

Jostain olen kuullut hauskan sanonnan, että aina kun kumartaa jollekulle/jollekin, pyllistää toiselle. Eli miksi emme seisoisi selkä suorana ja ylpeinä omasta kulttuuristamme, antaen samalla arvon toisten kulttuureille?

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

Itse taidan olla juurikin tälläinen syntymäsuomalainen ateisti. Itseäni häiritsee aivan oikeasti yhtään minkään uskonnonnollisen "rituaalin" tuominen kouluun, ajattelisin ennemminkin, että niitä asioita (siis myös uskonnottomuutta!) käsiteltäisiin ihan vain uskonnon/elämänkatsomustiedon tunneilla. Toki mielipiteeseeni vaikuttaa peruskoulun käyminen 90- luvun alkupuolella ja vahvasi uskonnollisella alueella.

Enkä tiedä myöskään tarkasti, miten tätä ev.lut. kulttuuriperintöä (?)nykyään kouluissamme toteutetaan.

Ehkäpä eniten minua tällaisessa keskustelussa vaivaa on se, että aina jotenkin niputetaan suomalaisuus jotenkin yhdeksi, kuin me kaikki olisimme samanlaisia suomalaisia, joille suomalaisuus on samanlaista. Mikä teille on Suomalaista? Miten sen määrittelee, mikä on tärkeää, kouluihin tuotavaa kulttuuriperintöä?

Mutta kaiken tämän paasauksen jälkeen, toki ajattelen, että koskaan ei ole pahasta tutustua muuhunkin, kuin vain siihen, mihin on kotona kasvanut. Laulaa sen suvivirren tai käy joulukirkossa. Enkä oman lapseni kohdalla ainakaan voisi pitää häntä "pimennossa" eri kulttuurien tai uskontokuntien olemassaolosta, vaikka itse en mihinkikään jumalaan usko.

Noniin, kommentoinkohan taaskaan edes siihen alkuperäiseen aiheeseen?:) Juu, mielestäni maammelaulu on jotain muuta kuin "vihapuheeseen lietsova", vaikka sen maa onkin isien.

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi: Juu, tuo siniristilippumme (kuten tekstissä viittasinkin) on kyllä ylilyövä! Jos laulamme, että "sinun puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin", niin sen ei kyllä tarvitsisi pitää paikkansa ja keneltäkään ei tarvitsisi vaatia sellaista.

Arya: Eipä oikeastaan mitään lisättävää. Hyvä tuo viimeinen lainaus. Kulttuuritaustamme rakentuu erittäin vahvasti uskonnolle ja uskonnon kulttuurisille vaikutuksille eikä sillä ole mitään tekemistä henkilökohtaisen vakaumuksen kanssa. Sama näkyy kaikissa muissakin kulttuureissa: islam, kiinalaisuus, Intian kulttuurit.

anonyymi 2: Hei vain ja kiva, että kommentoit :) Arvelinkin, että joku ateistitaustainen kommentoi tuota keskustelussa esittämääni mielipidettä. Ensinnäkin haluan sanoa, että mielestäni on oikein ja hyväksyttävää kieltäytyä/ kieltää lapseltaan uskonnollisista vaikutteet jos siltä tuntuu. Eikö perustuslaki anna siihen oikeudenkin? On myös totta, ettei suomalaisuus ole yhdestä puusta veistettyä. Silti ajattelen, että niin kauan kuin luterilaisuus on hallitseva uskonto Suomessa / valtavirran ilmiö, siihen viittaavat kulttuuriset ilmiöt ovat hyväksyttäviä myös koululaitoksessa. Ne edustavat historiallista jatkumoa, eivät uskonnollista toimintaa. Eikö joulukuvaelman voi ottaa esimerkiksi symbolisena tarinana hyvyydestä, jos sen raamatullinen puoli häiritsee? jossain vaiheessa lapsi kuitenkin kuulee tarinasta ja ihmetelee, että mikä se oikein on? En usko, että kukaan joutuisi varsinaisesti uskonnon "pauloihin" joulukuvaelmaa seuraamalla tai siihen osallistumalla. Sen suunnittelu ja toteuttaminen voivat olla ikimuitoinen kokemus pienelle lapselle kuten tonttunäytelmä. mielestäni on kuitenkin sääli, jos tarjolla on pelkkä tonttunäytelmä. Eiköhän sekin saata sitten loukata jotakuta, esim. uuspakanaa tai harrasta kristittyä?

Itse asiassa koko länsimainen kulttuuriperintömme pohjautuu kolmen kivijalan varaan: roomalaisen oikeuskäytännön, kreikkalaisen filosofian ja kristinuskon varaan. Ne ovat muovanneet ajatteluamme ja toimitamallejamme hyvin paljon, vaikkemme sitä edes tiedosta. Luterilaisuus on vaikuttanut Suomessa esimerkiksi kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden syntyyn syntyyn, sosiaalisen avun muotoihin (kuten köyhäinhoito) aloittamiseen, kansan koulutukseen ym. Skandinaavis-saksalaiset ja kotimaiet virret ovat laulumuotona ihan oma lajinsa, johon on hauska perehtyä vaikka melodiankulkuihin tutustumalla. Kertovat mielestäni aika paljon meistä suomalaisista ;)

Uskonto on kaikissa kulttuureissa eniten kulttuuria muovannut ilmiö. Hyväksymme (oletus?) islamin arabimaailmaan vaikuttavaksi ilmiöksi, ihastelemme aasialaisten kulttuurien filosofiaa, teekulttuuria, taistelulajeja ja kukkienasettelua, jotka kaikki ovat uskonnollisia ilmiöitä. Miksiköhän oman kulttuurimme uskonnollinen tausta häiritse? Ehkä tätä selittää mainitsemasi kielteiset kokemukset, joita osalla ihmisistä on. Tuollaisista kokemuksista juontuvat tuntemukset ovat tietysti ymmärrettäviä.

Anonyymi kirjoitti...

Kunpa kaikki opettajat ajattelisivat juuria ja siipiä!! Sellaisia opettajia toivon ainakin oman koulutaipaleensa juuri aloitteneelle pojalleni, sillä olen kanssasi täydellisesti samaa mieltä siitä, että saa ja pitää olla ylpeä omasta kulttuuristaan ja arvostaa myös siihen liittyviä tapoja ja merkkejä. Se identiteettihän nimenomaan syntyy siten, että tiedostaa, että näistä palikoista minä ja minun (kansani) arvoni ovat rakentuneet.

Uskon, että silloin nimenomaan pystyy ymmärtämään ja kunnioittamaan myös muiden kulttuurien edustajia ja heidän tapojaan. Ja eikö rauhanomainen eri kulttuurien rinnakkaiselo muodostu siitä, että minä hyväksyn sinun kulttuuriisi liittyvät asiat ja sinä minun?

Toki on asioita, joita ei tulekaan hyväksyä, kuten tyttöjen silpominen, mutta tässä puhutaan nyt siis Suvivirrestä ja sen veisaamisesta kevään viimeisenä koulupäivänä, johon kiteytyy kesäloman alku, ilo luonnosta ja sen tuottamista antimista tässä kylmässä maassa, jossa kasvukausi on lyhyt, tai jopa joulujuhlan tiernapoika-esityksestä, joka vaan kuuluu siihen juhlaan, vaikka nykyvalossa siinä onkin rasistisia piirteitä.

Näiden perinteiden historian pohtiminen yhdessä (suomalaisperäiset ja ulkomaalaissyntyiset) varmasti auttaakin kaikkia osapuolia ymmärtämään, että tänä päivänä ne ovat osa kulttuuriperintöä eivätkä rasistinen mielenilmaus.

-Annis-

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

Niin, juuri tuota ehkä yritinkin kommentillani sanoa, eli että uskonnolliset merkit koulussa edustaisivat historiallista jatkumoa, olisivat merkkejä siitä. Mutta että olisi sitä muutakin. Ei vain sitä yhtä.

Perheemme ei kuulu kirkkoon. Enkä itse ainakaan kritisoi koulussa tapahtuvan uskonnon näkymistä siinä pelossa, että uskonto jotenkin sitten sen myötä "tarttuisi":) Omaan uskonnottomuuteeni kuuluu vahvasti ajatus yksilön oman vapaan tahdon valinnasta. En tiedä, mitä minun tulisi uskovassa ihmisessä pelätä. Eikä minua ainakaan pelota, että lapsemme tulisi uskoon, sehän on hänen valintansa. Ainakaa meidän perheessä uskontoja ei yritetä kieltää taikka pitää lasta niiltä pimennossa.

Tuo mitä mainitsit länsimaisen kulttuurimme "peruspilareista", olen toki aivan samaa mieltä, ja en tietenkään voi väittää, etteivätkö ns. länsimaisen demokratian arvot ole myös minun arvojani. Enkä itseasiassa ajattele, että uskonnon mukanaan tuomat arvot ja perinteet olisivat jotenkin vähemmän arvokkaita.

Noniin, saisinkohan tähän jonkinlaisen synteesin toteamalla, että uskonnon (kouluissa) tulisi olla edustettuna osana muita mahdollisia kulttuurisia/historiallisia merkkejä. Oman maan kulttuurin tunteminen on ehdottomasti tärkeää, jotta lapset saisivat aineksia oman identiteettinsä rakentamiseen.

Itseasiassa minua ei häiritse oman maan uskonnollisen kulttuurin näkyminen, minua häiritsisi se, että näkyisi vain joku yksi.

Anonyymi kirjoitti...

Tuohon Siniristilippuun on pakko kertoa yks vanha tarina isäni kouluajoilta: Isäni oli täysin laulutaidottomana saanut sen ajan tapaan todistukseen musiikista pelkän viivan, kunnes keksi laulaa laulukokeessa Siniristilipun. Ja sai seiskan. Ei hän sitä laulua sen paremmin osannut laulaa kuin mitään muutakaan, mutta ope oli äärioikeistolainen eikä kuulemma voinut antaa edes väärällä sävelellä lauletulle lippuvalalle huonompaa... :-) Isäni, Hennalassa riutuneen punavangin poika, oli huvittunut, mutta käytti häikäilemättä asiaa hyväkseen ja lauloi saman laulun joka vuosi siitä eteenpäin.

Mimosa kirjoitti...

Joo EU ei myöskään noudata Rodrikin neuvoja mitä tulee kehitys(kauppa)politiikkaan...

Stash kirjoitti...

Haluaisin kommentoida tuota, mitä sanoit kansallisvaltioiden mahdollisesta "eletystä ajasta". Kyllä mun mielestäni kansallisvaltioiden pohjana on ennen kaikkea yhteinen kulttuuri- ja arvopohja. Aika usein näissä monikulttuuri- ja globaalikulttuurikeskusteluissa unohdetaan se, ettei kulttuuriin kuulu vain musiikki ja laulu, vaan myös uskomukset ja käsitykset esim. maailmasta ja ihmisistä. Suurille massoille on aina tuottanut ja uskon, että tulee aina tuottamaan ongelmia tällaisten arvojen ja uskomusten törmääminen toisen pitkään yhdessä eläneen ryhmän arvoihin ja uskomuksiin.

Suurimmat konfliktit maailmassa on nähty alueilla, joissa on erilaisia uskonto- ja kulttuuriperintöjä samalla alueella. Samanlaisia päätelmiä voisi tehdä myös kansainvaelluksista. Tämän vuoksi minä olen (epätrendikkäästi) sitä mieltä, että kansallisvaltioille on yhä edelleen paikkansa. Mutta ei siihen mitään nationalismia erityisesti tietenkään tarvita. Ja yksilötasollahan ihmiset voivat elää hyvinkin "monikulttuurisesti", tilastojen valossa en vain usko että arvojen yhteentörmäys sujuisi kovin kivuttomasti. Ehkä kansallisvaltiot tietty voisivat olla isompia alueita, jaammehan esim. Pohjois-Euroopassa tai jopa koko Euroopassa melko samanlaiset ajatukset maailmasta :)

Turun Tilda kirjoitti...

Annis: kiitos kommentista. Eipä ole paljon lisättävää :)

Anonyymi, jonka kanssa jo aiemmin kirjoitelimme: Taisimme olla loppujen lopuksi melko samoilla linjoilla. Tämä on keskustelu :)

Punakaartilaisen jälkeläinen: Aivan loistava tarina :D

Stash: Olen itse asiassa kanssasi ihan samoilla linjoilla. Tarkoitukseni oli tuossa postauksessa vain kysymyksen muodossa esittää mahdollisia yleisessä keskustelussa ilmeneviä näkemyksiä liiemmin niitä kannattamatta. Ilmaisin itseäni ehkä hieman huonosti. Toit keskusteluun mielenkiintoisen näkökulman, kiitos siitä!