Kirkko ja juhlapaikka

Huomenta! Jatkan jälleen hääkertomusta :)

Vihkikirkoksemme halusimme pienen, idyllisen Kuusiston kirkon Kaarinasta. Valinnalle oli montakin syytä: Mieheni on kotoisin Kaarinasta, mutta paikkakunnan pääkirkko on ruma 70-luvun bunkkeri. Minä puolestaan ihastuin ensi silmäykseltä tuohon pieneen puiseen merimieskirkkoon, joka sijaitsee varmasti eräällä Varsinais-Suomen kauneimmista kirkkomaista keskellä luontoa. Lisäksi kirkko on sopivan pieni, se tuli vieraistamme täpösen täyteen. Tällä tavalla tilaisuuteen saatiin intiimiä tunnelmaa.


Kirkkoon emme hankkineet erikseen mitään koristeita tai kukkia, sillä rakennus on myös sisältä kaunis kuin koru. Rustiikkiset lautaverhoilut yhdistettynä siroihin kristallikruunuihin riittivät.

Juhlapaikaksi onnistuimme saamaan Liedon Vanhalinnan Navettaravintolan. Tähän valintaan oli monta taustasyytä: Minä olen kasvanut ja viettänyt lapsuuteni vanhaan navettaan entisöidyssä talossa. Lapsuudenkotini nimi oli Vasikkakartano. Mikäpä olisi ollut Keski-Suomen tytölle parempi tapa muistaa synnyinseutuaan ja lapsuutensa kotia?

Koristelun linja muotoutui juhlapaikan sisustuksen ehdoilla. Vanha navettakartano oli sisustettu vanhoilla talonpoikaiskalusteilla ja oman herkullisen lisänsä antoivat seinustoilla olevat vanhat maitotonkat, hyllyjen kahvimyllyt ja muut talonpoikaiset tarvekalut. Siksipä meidän hääkoristelumme linjana ei voinut olla minkään sortin glamour tai bling-bling. Haimmekin tyyliä menneiltä ajoilta.Juhlapaikan koristelun ytimeksi muodostuivat navetan ikkunoiden suuret tallilyhdyt, jotka olivat paikan omia. Saimme lainaksi suuria maitotonkkia, joihin sijoitimme nuoria koivunoksia ( tietysti suihkutettuina allergikkojen varalta). Juhlapaikan kukat tulivat isäni kauppapuutarhalta. Päädyin lukemattomista eri vaihtoehdoista hennon korallin väriseen ruukkuneilikkaan. Niitä äitini oli pyöritellyt valkoisiin silkkipapereihin ja sitonut vaalean vihertävällä organza-nauhalla.
Keväinen vihreä oli muutenkin juhlien teemaväri. Se näkyi jo kutsukorteissa, bestmanien ja kaasojen pukeutumisessa, paikkakorteissa, makeisrasioissa ja ohjelma/menukolmioissa.

Hääparin paikan taakse hankimme Tiimarista värikkäistä niinistä tehtyjä "aurinkoja" tuomaan vähän väriä valkoista seinää vasten. Lisäksi morsiuspöydän molemmin puolin seinustaaa vasten oli sijoitettu isot maitotonkat täynnä koivunoksia. Äitini oli hetken inspiraatiosta sirotellut neilikan nuppuja pöydällemme, mikä oli kyllä erinomainen idea!


Noutopöytään olimme tilanneet Tuorlasta näyttävät asetelmat. Ne olivat jännä yhdistelmä perinteistä ja modernia koivunoksineen ja gladiokuksineen.


Kynttilät tulivat talon puolesta. Paikan perinteen mukaisesti ne sytytettiin vasta kahvin aikoihin, jotta tila ei olisi lämmennyt liikaa. Illan varjojen pidetessä ne loivat valtavasti tunnelmaa...

Hääajoneuvo ja sen asukit ;)

Hei taas!

Tänään on Tildalla varsinainen rumapäivä, joten asukuvat jäänevät paitsioon. Sen sijaan palailen jälleen erääseen kauniiseen toukokuiseen päivään...

Joku pyysi tarinointia hääautostamme. Samalla lienee syytä myös valottaa, miksi ihmeessä talouteemme on muuttanut eräs valkoinen rotta. Eikös yhdessä ole jo kylliksi ;)

Hääauton valinta tai ylipäätään löytäminen tuotti aluksi suurta päänvaivaa. Muutamia vaihtoehtoja oli kyllä tarjolla, mutta autojen vuokraus on nykyään kallista lystiä. Kyselemämme autot olisivat irronneet hintahaarukalla 150-250 euroa. Se oli meille jo vähän liikaa, sillä olimme kuitenkin varanneet jo studiokuvauksen, haitarinsoittajan ja mies oli suostunut sonnustaumaan johonkin muuhun kuin omaan tummaan pukuunsa.

Eräs sukulaisemme olisi ystävällisesti lainannut vuoden 95´mallista Jaguariaan. Emmin kuitenkin kovasti, sillä halusin häihin menneen ajan tunnelmaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut eräs vanha auto Laitilasta. Aiemmin auton omistaja oli lainannut autoa ihan ilmaiseksi, koska hän halusi tällä lailla osallistua ihmisten elämän onnellisimpaan hetkeen. Maksuksi riitti tyhjä sormusrasia hanskalokeroon ;) Sittemmin jokin typerä "Maanteiden Teuvot"-hääpari oli turmellut auton ja sen kunnostaminen oli maksanut niin paljon, että nykyään omistaja pyysi hyvän taksan autostaan. Että näin.

Lopulta mieheni vanhemmat muistivat perhetuttunsa, jotka omistivat harvinaisen vanhan auton. Tuo museorekisterissä auto oli ollut perhetuttavan perheen omistuksessa jo 50 vuotta ja se on erittäin harvinainen Suomessa. Kyseessä oli farmarimallinen Opel ja juuri tämä auto oli ensimmäinen maahantuotu yksilö. Oli ihanaa, että nämä tuttavat suostuivat. Sain juuri sellaisen vanhanajan auton, josta olin haaveillutkin. Ajallisesti se oli juuri samalta ajalta kuin pukunikin!


Auto oli sen verran arvokas aarre, että auton omistaja tuli itse kuskiksemme. Vaihteet olivat todella erilaiset kuin nykyautoissa. Ne sijaitsevat ratin vieressä ja niitä oli vain kolme. Nopeusmittarikaan ei ollut nykyisen kaltainen ympyrä vaan suora viiva, vähän niin kuin kuumemittarissa!


Automme perässä ei roikkunut mitään erityistä. Ensin ajattelimme laittaa narun päähän pari rotanloukkua, mutta ne olisivat saattaneet pudotessaan puhkoa muiden autojen renkaita. Siispä keskityimme muuhun koristeluun. Askarteluliike Presentosta löytyi tälläista paksua "lahjanauhaa" edulliseen hintaan. Sillä appeni ja mieheni paketoivat auton :D

Tärkeinpänä rekvisiittana oli kuitenkin tämä pariskunta:


Ajattelimme, että Herra Råtta häiriintyisi, jos se huomaisi, ettei häntä ole huomioitu häissämme laisinkaan. Vaarana olisi esim. sähköjohtojen maaninen nakertelu. Niinpä tilasimme sille postimyyntimorsiamen kauniisti paketoituna. Ah, suloista Råttaonnea!

Tildan hääpuku :)

Tässäpä se nyt on. Puvun tarinan olen kertonut jo aiemmin matkan varrella, mutta tiivistetään vielä:

Ostin puvun turkulaisesta Boutique Minnesta. Se oli melkein rakkautta ensi silmäyksellä :) Puku oli näyteikkunassa mallinuken yllä, ja mietin onko se edes myynnissä. Kun lopulta uskaltauduin kokeilemaan, puku osoittautui tismalleen kokoisekseni. Ainoastaan 50-lukulainen vyötärölinja mietitytti. Harkitsin päivän verran tämän ja erään Play it Again Sam-liikkeessä olleen 60-luvun Audrey Hepburn-vaikutteisen puvun välillä. Mutta ei. En saanut mielestä sinua - näin Eppu Normaalia lainatakseni. Ja kun Tukholman matkalta ei löytynyt varteen otettavaa vintagepukua, niin ostin tämän yksilön. Hintaa puvulla oli 250 euroa, tyllihameen ja smokkivyön kanssa 400 euroa. Kävin yhden kerran koko prosessin aikana nyrpistelemässä varsinaisessa hääpukuliikkeessä. Ne puvut eivät olleet meikäläistä varten.



Halusin puvun, jolla on tarina. Omani pitsikangas on tuotu 50-luvun Pariisista. Pukua ovat käyttäneet jo kaksi morsianta - Äiti ja tytär. Minä olin kolmas. Kuka on neljäs?