70-luvun maksimekko

Ei pidä sanoa ikinä ei ikinä, mutta viime aikoina minua ovat ärsyttäneet tavallistakin enemmän kerskakulutus ja varsinkin vaatebisneksen kiivaasti vaihtuvat sesongit. Tuntuu, ettei niiltä saa hetken rauhaa! Miksi ihmeessä niitä pitää olla niin monta?

Ostanen toki tulevan vuoden aikana uusia vaatteita ketjuliikkeistä, ja saatan jopa pillastuakin muutaman kerran jonkin kauniin vaatemalliston suhteen, mutta ainakin kesäisen ostossaldon perusteella olen ottanut jälleen harppauksen kohti käytettyjen vaatteiden markkinoita.

Jos ei kesäkuussa ostettua raitamekkoa lasketa, ostin vain vintagemekkoja ( 4kpl). Yksi lähti mukaan uudehkolta turkulaiselta Ihana-kirppikseltä, kaksi Art + Design-liikkeestä ja yksi UFF:lta. Nyt esittelen teille tuon jälkimmäisimmän:

Turun UFF:lta löytyi 22 euron hintaan aito 70-lukuinen maksimekko (merkkiä Heikkilä oy). En ole ihan hirveästi retroprinttien perään, mutta tämän yksilön punapinkkinen värimaailma väreili paahteisen kesän tunnelmaa. Plussaa on myös paksu puuvillainen materiaali. Mekon voi pestä 60 asteessa! Tildan ykkösvinkki vintagedyykkareille onkin: jättäkää ne tekokuidut suosiolla väliin. Suosikaa suomalaista laatutyötä. Nämä puuvillakankaat eivät kuulkaa käytössä haalistu tai plösähdä!

Maksimekot sopivat mielestäni hyvin lyhyempivartisellekin, jos mekossa on jokin vartaloa myötäilevä leikkaus. Itse tykkään kovasti tämän mekon selänpuoleisesta solmimisnauhasta ja empirehenkisestä selänpaljastavasta osioista.

Voisin kuvitella käyttäväni mekkoa niin työasuna kuin vaikka illanistujaisissa elokuun lämpiminä hämyisinä kuutamoiltoina... Katsotaan, miten käy :)

Viskitynnyrin uusi elämä

Sunnuntaista!

Muistaako kukaan vielä tätä tynnyriä?

 

Pönäkkä yksilö löytyi viime vuonna Tarjoustalon (joka on kyllä ihan ihme sisustuskeidas) alesta. Se on, uskotte tai ette, ihan oikea viskitynnyri! Viime vuonna tynnyri tuoksui ihan oikeasti kyseiseltä mallastuotteelta. Tuskin kuitenkaan enää, sillä emme laiskoina jaksaneet kuskata sitä minnekään talviteloille, vaan se sai olla niillä sijoillaan patiolla koko kylmän pakkasjakson.

Tykkään kovasti kaikesta vanhasta, mutta välillä mielikuvitus ei oikein pelaa... Yritimme mallata astiaa kaiken maailman kukille, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Lopulta saimme niinkin myöhään kuin heinäkuussa kuningasajatuksen - viljellään siinä salaattia! Kylvimme astian puoleen väliin asti rucolaa ja loput aivan ihanaa itämaista salaattisekoitusta. Eikä mennyt kauaakaan, kun noina lämpiminä kesäviikkoina salaattipetimme alkoi tuottaa satoa...

 

Ihan priimakunnossa tynnyri ei kyllä enää ole ole, vaan alin vanne oli löystynyt talven aikana...

Entä miten sitten hyödynsimme salaattipetimme tuotoksia?

No, salaaattia on syöty sellaisenaan ja kaiken maailman variaatioina, mutta ehdottomia kulinaarisia helmiä ovat olleet mieheni väsäämät purilaiset rucolalla ja muilla salaateilla höystettynä, NAM!

 

Tähän loppuun vielä hieman muuta patiomme kasviloistoa. Oma terassi on kyllä tosi jees :)

 Mukavaa uutta viikkoa!

Punavalkoraitaa, omppuja ja vesiputouksia

Lauantai-iltaista!

Vietän tässä valokuvausleskenä rauhaisaa viikonloppua, ja innostuin pitkästä aikaa kuvailemaan kotiamme.

Kliseistä kai, mutta elämän käänteet saivat minut kaipaamaan uutta ryhdikkyyttä keittiön ilmeeseen. Ehkäpä oman pesän laittaminen tuo ryhtiä ja rutiineja, joilla saada pikkuhiljaa kiinni arkisesta elämänrytmistä.

Pitkäaikaisemmat lukijani ehkä ovatkin jo huomanneet, mikä on tällä hetkellä vaaleahkon kotimme korosteväri.

Olen ollut pitkän aikaa sitä mieltä, että punaista kaivattaisiin sopivina annoksina myös keittiöömme. Erityisesti olen kaipaillut uusia mattoja, sillä vaaleat matot ja kokkailu - no, se on yksinkertaisesti melko hasardi yhdistelmä. Kuten sivupalkistakin on voinut päätellä, olen kaipaillut nimenomaan perinteisiä värikkäitä räsymattoja keittiön tunnelman luojaksi.

Muutama viikko sitten kävimme tavanomaisilla ruokaostoksilla Citymarketissa. Jonkin aikaa olin jo keittiön mattoja etsiskellyt ja mitäs sieltä sitten löytyikään: napakoita puuvillamattoja 60% alennuksella. Otettiin ensin yksi ja sitten hamstrattiin vielä kaksi lisää. Pikkumatto maksoi kuusi euroa ja pitkät 12 euroa. Ihan hyvä hinta, toivottavasti myös laatu... Kyllä nämä saa kuitenkin 40 asteessa sentään pestä.

Kaksi mattoa päätyi keittiöön ja kolmas harkinnan jälkeen eteiseen. Hieman hassulta tuntui aluksi tuo kristallilampun ja raitamaton yhdistelmä, mutta muutaman viikon jäljiltä olen siihen jo niin tottunut, että ihmettelen aikaisempaa kalvakkaa mattolinjaani!

Keittiössä on muutakin uutta kaunista. Hemtexistä löytyi syksyyn sopivat kivat tabletit, mietin tosin, ovatko ne jo vähän liiankin Martha Stewart-henkiset (mistäköhän tuollainen mielikuva edes tuli...); kaunis kukkakimppu tuli muistamisena taas ihanilta työkavereilta.

Pitkinä epätietoisuuden viikkoina yritimme pitää itsemme kiinni arjessa (tai lomassa). Otimme vihdoin itseämme niskasta kiinni ja teimme kolmen vuoden takaisesta häämatkastamme 70-sivuisen valokuva-albumin! Kerrankin oli aikaa, eikä oikein olisi jaksanut mitään kauhean toiminnallistakaan.

Tänään albumia katsellessani ajattelin, että huolellinen kuvien läpikäynti ja sivujen sommittelu (käytimme aikaa varmasti viisi työpäivää...) on ollut vaivansa väärti. Ihana muisto meidän hanimoonista :)

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille :)

Pikkupupu raitapaita, äidin lohtu

Kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette myötäeläneet, tsempanneet ja muistaneet minua ja miestäni surussamme. Kiitos erityisesti teille, jotka jaoitte omia kipeitä muistojanne kesken menneistä raskauksista ja lapsettomuudesta. Kiitos myös kaikille teillle, jotka lähetitte ihania mietelauseita, rukouksia ja runoja kommenttiboksiin ja sähköpostitse. Olen palannut niihin ja palaan varmasti tulevaisuudessakin vielä usein.

Teille, jotka olette lähettäneet minulle henkilökohtaisesti sähköpostia, lupaan vastata ajan kanssa. Valitettavasti kahden viime viikon ajan olen ollut vain niin väsynyt, etten ole jaksanut aina vastata edes tekstiviesteihin. Erityisesti noiden teidän yhteydenottojenne takia koen kuitenkin kaikesta epäilyksestä huolimatta tehneeni oikean teon, kun kerroin asiasta täällä blogissa.



Jaan vielä yhden henkilökohtaisen asian suruuni liittyen. Ylläolevan pikkupupun piti lähteä pikkuisemme mukaan viimeiselle matkalle. Hautajaispäivänä katsoin kuitenkin pupua, joka tuntui ojentelevan käsiään minua kohti. Se halusi selvästi halata minua. Otin pupun syliini ja hellin sitä. Koin vahvasti, että pupun oli jäätävä luokseni. Ehkäpä äiti tarvitsikin pupua pikkuista enemmän.

Niin pupu jäi luoksemme. Olen nukahtanut uneen monena iltana pupua hellien. Ehkäpä jonakin päivänä se voi omalta osaltaan kertoa enkelisiskon tarinaa eteenpäin.



Ethän pelkää pimeää,

siel´on monta kynttilää.

Ja viimein sun mukaan eivät pääse saattajatkaan...

Mut siin´on lohtu mulle,

et siel´on kaikki sulle.



Ehkäpä seuraavassa postauksessa katsotaan jo eteenpäin, valoon päin. Ehkäpä katsoin jo nyt.

Ei kerro valosta vain laulu elämän

Hei,

Tämä blogi ei ole päivittynyt vähään aikaan. Syy siihen on tällainen:

Menetimme pienen, esikoisemme. Näin ei käynyt hetkessä, vaan kesän hehkeimmän kukoistuksen aikana pikkuinen elämänalku kävi sisälläni omaa kamppailuaan kuihtuen viimein pois.

Pahinta oli epätietoisuus.  Ensin totaalinen romahdus onnenkukkuloilta piinalliseen todellisuuteen, ettei kaikki ollutkaan hyvin. Olin jo blogini viisivuotispäivän kunniaksi ajatellut lanseerata uuden bébé-kategorian, onneksi en tehnyt niin. Jäljellä oli sentään jotain itsesuojeluvaistoa, vaikka raskaudesta tietoiset läheiseni kyllä lukivat blogiani kuin avointa kirjaa.

Päivät matelivat. Viikot lipuivat ohi. Tuijotin lasittunein katsein helteisten päivien paahteessa väreilevää ilmaa, lämpimiä kallioita, liplattavaa merta, kaikkialla oli hymyileviä kesästä nauttiva kasvoja. Samaan aikaan tuska jäyti sisuskaluja, koko elämä oli pienistä toivonkipinöistä huolimatta alituista varautumista pahimpaan.

Julmimmalta tuntui tietoisuus siitä, että hyvin todennäköisesti meidän olisi itse tehtävä päätös pienen elämästä. Asia, jota lasta kohdussaan kantava nainen haluaisi viimeisimmäksi miettiä.

Piinaa kesti yli viisi viikkoa. Sitten jokin - kelle luoja, kelle luonto - vapautti sekä pienen että meidät kärsimyksestä. Sitä helpotuksen määrää on vaikea kuvailla. Kuin hiljaisuus olisi laskeutunut taistelutantereelle. Sain vihdoin rauhan. Jäljelle jäi suuri suru.

Nyt synnytyskin on takana päin. Ensi viikolla siunaamme pienen taivaan isän huomaan.

Miksi haluan kertoa näin henkilökohtaisen asian täällä blogissa? Tähän on monta syytä. Haluan jakaa asian ensinnäkin siksi, että olen itse saanut surusta avauduttuani tukea yllättävän monelta taholta. Kun on nainen siinä iässä, että muutkin samanikäiset ympärillä hankkivat vauvoja ja kaikilla tuntuu menevän raskauskuviot vain nappiin, on ollut lohdullista kuulla, että meitä ei-niin-onnekkaita on monia. Ainakin neljä ihmistä omasta tuttavapiiristäni on kertonut omista tai läheistensä keskenmenoista ja kohtukuolemista. Haluan rohkaista omalla kertomuksellani teitä mahdollisesti samassa tilanteessa kamppailevia. Te ette ole yksin surunne kanssa. Näistä asioista ei vain helposti puhuta. Jos blogiani lukee joku vastaavia asioita kokenut, ota yhteyttä ja ollaan toisillemme vertaistukena.

Haluan myös sanoa kaikille, että älkää hylätkö läheisiänne tällaisten koettelusten kohdatessa. Älkää väistäkö heitä.  Surunmurtamat eivät ehkä itse jaksa ottaa yhteyttä teihin, mutta esim. tekstiviestin lähettäminen voi piristää mieltä. Osoittakaa empatianne. Voi tulla olo, ettei tiedä, mitä sanoisi; ettei mikään kuitenkaan auttaisi. Se ei ole totta. Olemme tässä maailmassa toisiamme varten. Ei tarvita muuta kuin läsnäoloa, toisen tilanteen ymmärtämistä. Kiitänkin syvästi teitä kaikkia minuun blogin kautta yhteyttä ottaneita, osa päätteli tilanteen oikeansuuntaisesti. Lohdutuksen sanoillanne on ollut suuri merkitys. Samoin erityisesti teidät minut läheisemmin tuntevien myötäelon sanoilla ja teoilla.

Tiedän, että blogiani saattaa lukea minut pintapuolisemmin tuntevia, esim. nykyisiä oppilaitani, entisiä oppilaitani, nykyisiä opiskelutovereitani sekä entisiä opiskelutovereita ynnä muita tuttuja. Teille ja muille haluan sanoa: Erityisesti nuorena saattaa olla joissakin asioissa ja arvokysyksissä mustavalkoinen. Minäkin olen varmasti aikoinani ajatellut monista asioista melko yksiulotteisesti. Elämän varrella olen saanut todeta, että harmaan sävyjä on monia. Moneen asiaan ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Joihinkin asioihin ei tunnu olevan yhtään oikeaa vastausta.

Raskaudenkeskeytykset jakavat selvästi ihmisten mielipiteitä. Sain itsekin huomata sen tähän vaikeaan tilanteeseen jouduttuani. Pahinta on, että raskaana oleva nainen lukee muiden sanomisia kuin piru Raamattua. Muita ei voi siis liikaa kuunnella. Ja te tilannetta vierestä seuraavat: olkaa hienotunteisia vaikean päätöksen edessä olevia kohtaan, vaikka tuo päätös olisi erilainen kuin itse tekisi. Jokainen lasta joko yksin tai yhdessä odottava tekee valinnan oman elämäntilanteensa ja voimavarojensa pohjalta. Vaikeaan tilanteeseen joutuneet tuntevat joka tapauksessa syyllisyyttä ja pahaa oloa tarpeeksi. Itse asiassa väitän, että ihminen voi väittää omaanvansa jotkin arvot, mutta ne punnitaan todellisuudessa vasta niissä elämän vaikeissa tilanteissa. Ja kuinka usein me jossakin asiassa hyväosaiset olemmekaan tuomitsemassa juuri niitä elämän nurjan puolen nähneitä?

Halusin myös tehdä tämän postauksen siksi, että voisin päästä elämässä eteenpäin. Nyt minulla on diagnosoitu lupa levätä, mutta minulle on tähdennetty myös sitä, että pitää tehdä pieniä oloa kohentavia mukavia asioita. Elämästä saa nauttiakin, vaikka pienen on menettänyt. Blogin pitäminen on ollut tälläinen elämän pieni ilo pidemmän aikaa. Koen kuitenkin, että ilman tilanteeni avaamista en olisi kyennyt postailemaan mistään vintage-mekoista sun muista. Jos niin jatkossa teen, se on osin itsekäs teko; haluani nauttia elämän pienistä iloista, osa toipumisprosessia. Muistakaa kuitenkin, että kaikkea kaunista voi kuitenkin kehystää surunsininen reuna.

Se oman pienen kaipuu.