Tervehdys!
Toissa viikolla koitti hetki, jota olin pelännyt, mutten hektisen työkuukauden aikana onneksi ehtinyt sen enempää ajatella: neuvolassa selvitettiin, olisiko mahavauva perätilassa Alvarin tavoin.
Koska meidän neuvolasssamme on käytössä vain se kaikkein perinteisin selvitysmenetelmä eli käsikopelo, terveydenhoitaja varasi varmuuden vuoksi ajan naapurineuvolaan. Siellä käytössä on sentään sellainen neukkuaikainen ultrauslaite, joka alkaa valittamaan heti työn raskaudesta, kun se laitetaan päälle. :D Kyseisellä masiinalla saadaan kuitenkin selville se, mitä pitääkin eli vauvan tarjonta.
No, laite ei ollut kuin puoli minuuttia päällä ja vastaus oli valmis: vauva on oikein päin eli väärin päin!
Voitte arvata, että sen hetkinen tunne oli jotain uskomatonta helpotusta. Tai ehkä tuota iloa on vaikea käsittää, jos kaikki on mennyt normaalisti, mutta perätilasynnyttyjälle ajatuskin siitä, että saisi kokea normaalin synnytyksen on uskomaton. Jo se on ajatuksena eheyttävä, vaikka toki raivotarjontasynnytyksessäkin voi mennä moni asia hankalan kautta.
Toki jo Alvarin syntymä oli kokemuksena allekirjoittaneelle eheyttävä. Sain syliini sentään terveen elävän lapsen. Perätilasynnytykseen liittyy kuitenkin monia haasteita: Ensinnäkin päätös sektion ja alatiesynnytyksen välillä ei ole yksinkertainen. Minulle jäi hieman heitteille jätetty olo, sillä itsehän päätös siitä on tehtävä, vaikka ammattihenkilöstä kertookin molempien riskit ja edut. Jotenkin olin toivonut, etten joutuisi päättämään enää mitään, sillä ensimmäisen raskauden päätös raskaudenkeskeytyksestä oli jo koetellut henkisiä voimavaroja mielestäni jo ihan tarpeeksi. Netistä ei auttanut etsiä vastausta, sillä kauhutarinoita... No, niitähän riittää.
Kuten tiedätte, päädyi(n)mme alatiesynnytykseen, sillä tunsimme (etäisesti) henkilöitä, joilla oli siitä positiivisia kokemuksia. Lisäksi alatiesynnytys on tutkitusti vauvan vastustuskyvyn kehittymisen sekä äidin toipumisen kannalta parempi vaihtoehto. Toki päätökseemme vaikutti mageneettikuvauksella saatu tieto siitä, että Alvari olisi pienikokoinen ja lanteissani olisi tarpeeksi tilaa. Alvarin perätila oli myös nk. täydellinen perätila eli vauva syntyisi peppu edellä jalat linkussa.
Mutta, mutta... Itse synnytys oli kokemuksena melkoisen kamala. Ponnistusvaive pitkittyi supistusten romahdettua. Kolmas epiduraalipiikki lamautti toisen puoleni kehoa ja kätilön oli pideltävä jalkaani ylhäällä ponnistaessani. Lisäksi joka ikistä ponnistusta vaivaisi järkyttävä toispuoleinen issiassärky ja aloin hyperventiloida paniikissa.
Perätilasynnytyksessä ei ole mahdollista valita synnytysasentoaan vaan on oltava perinteisessä gynekologin tutkimusasennossa. Sali on täynnä ihmisiä tarkastelemassa tällaista omituisuutta. Ei siis mikään rauhallinen kokemus. Kaiken lisäksi Alvarin tila alkoi heiketä, vaikkei se minulle selvinnytkään omien tuskieni keskellä. Poika syntyi velttona ja hengettömänä, mikä järkytti mieheni. Hän sanoikin, että seuraavaa lasta ei perätilasynnytetä. Alvarin syntymän jälkeen olimme myös kuulleet tapauksesta, jossa viikon ikäinen perätilavauva oli kuollut hapenvajauksen vaurioihin.
Oma mielipiteeni ei kuluvan raskauden aikana ole ollut vielä sinetöity, sillä halusin odottaa tuota tarjonnan selvittävää ultrausta. Perätila yhdistettynä tiettyihin kuluvalle raskaudelle ominaisiin vaivoihin olisi varmaan saanut minutkin kääntymään lopulta sektion kannalle.
Mutta nyt haaveissa on tosiaan se eheyttävä synnytyskokemus! Minulle se ei tarkoita ammeessa lillumista panhuilumusiikin soidessa eikä varsinkaan kotisynnytystä (huh, mikä ajatus tuo viimeinen kohta). Eheyttävä tarkoittaa eri naisille eri asioita. Jokaisen valintoihin vaikuttavat edeltäneet kokemukset.
Itse haluan synnyttää paikassa, jossa on mahdollisimman monipuolinen kattaus ammattihenkilöstöä. Synnytys on joka tapauksessa varmasti kivulias kokemus, mutta jos eheyttävää olisi jo se, että saisi ponnistaa sellaisessa asennossa kuin haluaa - eikä ponnistusvaihe olisi yhtä pitkä kuin viimeksi. En panisi pahakseni myöskään sitä, että synnäriltä pääsisi pois muutenkin kuin paareilla maaten. Mutta jos näin menee, niin ei mitään. Pääasia, että käärö voi hyvin!
Millaiset asiat tekivät synnytyskokemuksestasi eheyttävän?
Ps. Tänään myöhemmin tai huomenna olisi luvassa vielä pikainen Turun kansainvälisten kirjamessujen lippupaketin arvonta. Älkää missatko :)
Ps2. Olen vihdoin vastannut muutamaan koulu- ja opiskeluaiheiseen kysymykseen, mitä jätettiin tähän elokuiseen postaukseen. Pahoitteluni, etten jaksanut reagoida niihin töiden lomassa.
5 kommenttia:
Toisen lapsen syntymä oli eheyttävä kokemus. Ensimmäisen synnytys oli pitkä, mutta siedettävä. Traumaa tuli laajahkoista vaurioista, joita paikattiin toista tuntia leikkurissa vauvan huutaessa käytävän puolella isän paidan alla.
Eheyttävän kokemuksesta teki:
-nopeampi synnytys
-pienet vauriot
-kiireetön oleskelu synnytyssalissa kolmestaan syntymän jälkeen ja ensi-imetys salissa (tätä ei ehditty verentulon takia ekalla kerralla)
-oli myös kiva matkata osastolle sängyn sijaan pyörätuolilla.
Riippuu tosiaan siitä miten eka mennyt. Ei tuossa mun listassa paljon panhuilu soinut.
Eheyttävää oli, kun tuli normaalisti supistuksia, ja sain synnyttää numero kakkosen alakautta. Eka käynnistettiin lapsiveden mentyä, se ei käynnistynyt kunnolla, vauvan sydänäänet laskivat ja päädyttiin hätäsektioon. Vauva onneksi ihan ok, syytä sydänäänien laskuun ei löytynyt, ehkä napanuora jossakin pinteessä. Ykkösen kanssa tuntui kuin olisin epäonnistunut synnyttämisessä, vaikka en tietenkään mihinkään oikeasti voinut vaikuttaa, eikä kukaan minua mistään syyttänyt. Oli silti hienoa kokea normaali synnytys, saada vauva heti rinnalle. Toipuminenkin sujui nopeammin, vaikka tikkejä toisellakin kertaa laitettiin... Kipukin hoitui aika hyvin oikeaan aikaan saadulla epiduraalilla, eikä synnytys kuitenkaan oysähtynyt siihen, mitä myös vähän pelkäsin. Kätilö oli luotettava ja mukava, silläkin oli iso merkitys. Tärkeintä tottakai on, että lapset ovat terveitä, ja kaikki siinä mielessä mennyt hyvin - sama sitten, miten maailmaan tulivat. Silti itselleni on merkitystä myös sillä, että olen "oikeasti" synnyttänyt, se oli pelottavaa ja samalla äärettömön hienoa.
Mullakin toinen kerta oli paljon nopeampi ja siten vähemmän kivulias, vaikka kuopus lopulta syntyi ilman kivunlievitystä nopean aukeamisen johdosta. Itsellä oli varmempi olo, kun tiesi mitä oli tapahtumassa, eikä voimat loppuneet kesken. Myös imetys sujui heti ilman rintakumia, jonka kanssa esikoisen kanssa taisteltiin. Ylipäätään toinen kerta oli paljon helpompi ja siten eheyttävä kaikin tavoin. Rohkeutta ja tsemppiä toiselle kierrokselle Tilda!
Mielenkiintoisia ajatuksia! Kävin pohtimaan tuota kysymystäsi siitä, mikä tekee synnytyksestä eheyttävän. Ja olipas helpottavaa huomata, että vaikka oma synnytykseni oli aika hurja kokemus, on siitä jälkeenpäin muodostunut loppujen lopuksi jopa ihan kaunisa muisto. Ehkä jopa eheyttävä.
Suurin syy siihen on, että kirjoitin aika pian synnytyksen jälkeen tuntemuksiani useampaankin otteeseen blogiini ja sain pyynnöstä käydä asiaa parin viikon jälkeen myös kätilön kanssa läpi. Eli vaikkei hommat mennyt kovinkaan kauniisti tai oppikirjan mukaan, vuosien jälkeen muistosta voi kuitenkin jäädä kaunis. Oma tarinani löytyy täältä: http://pelkkaahyvaa.blogspot.fi/2015/07/synnytyskertomus-hatasektio.html
Emma: Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Jotain tuollaista itsekin toivoisin! Minutkin kärrättiin paareilla maaten osastolle, koska hemoglobiiniarvoni romahtivat. Yritin kolme kertaa nousta istumaan syödäkseni kokoon kursimisten jälkeen, mutta vintissä pimeni joka kerta... Ehkä se panhuilumusa on muutenkin vähän out muutenkin nykyään ;)
anonyymi1: On se jännä, mistä kaikesta äidit itseään syyttävätkään! Tiedän myös henkilöitä, jotka ovat harmitelleet sitä, etteivät ole pystyneet ponnistamaan ja siksi on otettu imukuppi käyttöön! Ymmärrän silti, mita tarkoitat. Hienoa, että sait kokemuksen alatiesynnytyksestä. Kiitos kokemuksesi jakamisesta :)
anonyymi2: Kiitos rohkaisevasta kokemuksesta. Jos nuita mainitsemiasi asioita tapahtuisi meidänkin kakkosen kohdalla, olisin kovin iloinen. Mukavaa syksyä teidän perheellenne!
Reetta L.: Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Aloin itsekin tässä miettiä, että jos vain osaa /saa apua hankalienkin kokemusten työstämiseen, se voi olla osaltaan hyvinkin eheyttävää. Empaattinen ja ammattitaitoinen ammattilainen on kultaakin kalliimpi ja voi tulevien tilanteiden kohtaamista. Blogi on hyvä tapa työstää omia ajatuksiaan - näin on ollut myös omalla kohdallani.
Lähetä kommentti