Syvä kiitos vielä edelliseen postaukseen tulleista ajatuksista. Jatkan sopivien välien tullen vastailuja loppuihin kommentteihin, mutta muutama nopea ajatus vielä tähänkin.
Idea Istagram-tilistä kuulosti hyvältä, sitä voisin vakavasti harkita blogin rinnalla /sijasta. Toiseksi, voisihan postailutahtia tietysti harventaa tiukan paikan tullen. Toki hieman mietin, mitä se merkitsee runosuonen pulppuamisen kannalta, sillä tietyllä tahdilla postailu on pitänyt parhaiten yllä luovuuttani. Jos kirjoitusväli harvenee liikaa, pelkään sen vaikuttavan siihen, mistä koen pystyväni kirjoittamaan. Arkiset jutut tuntuvat tällöin entistä arkisemmilta ja helposti hakee vain niitä "kohokohtia", mikä ei välttämättä ole sitten kuitenkaan sitä todellisuutta, jota haluan kuvata. Mutta äh, ei mennä nyt liian syvälle tähän suohon; etenen tässä blogidilemmassakin ihan vaan päivä kerrallaan!
Eilen oli hyvä päivä. Muistin taas, että on hyvä viettää välillä aikaa muiden ihmisten kanssa. Olen ollut vähän liikaa neljän seinän sisällä, osin ihan syystäkin, mutta yksinolossa on helposti se puoli, että ajatuksen alkavat kiertää kehää. Aamulla sisko piipahti Alvarin vahtina ja sen jälkiin popsittiin mansikoita ja kahviteltiin. Saatiin myös idea lähteä viion päästä Naantaliin teatteriin ja illastamaan. Loppukesän tavoitteeni onkin kunnosta riippumatta hankkia pientä positiivista tekemistä toisten seurassa.
Iltapäivällä poikkesin puolestani naapurissa kakkukahvilla ja tuon antoisan tuokion tuotosta on myös tämä ihana masukuva, jonka ystäväni otti. Ylläni oli leveähelmainen kierrätys-Odd Molly (huutonetista n. 50 e posteineen), johon tällainen melko kookaskin masunlöllerö upposi. Olen hankkinut kuluvan raskauden aikana kaksikin toisen käden Mollya ja todennyt niiden olevan mitä parhaimpia raskausajan vaatteita. Saas nähdä, ovatko ne kaameita telttoja sitten odotuksen jälkeen, mutta ainakin aika armollisia, jos kaikki raskauskilot eivät ihan heti hupene.
Ja sitten siitä raskaudesta: toivoin kovasti plussattua, että tämä raskaus olisi sujunut henkisesti jotenkin helpommin. Valitettavasti ei, vaan erittäin huonoja päiviä on mahtunut joukkoon. Huolimatta siitä, että odotan tulokasta kovasti ja olen pohjimmiltani kaiketi siinä uskossa, että tämähän menee maaliin asti, olen ollut koko raskauden äärimmäisen varautunut ja paikoin raskasta seuraa lähipiirille. Välillä mietin, että olisipa helpostus vain nukkua "talviunta" siihen asti, kunnes synnytys koittaa. Vaikka joka ikinen kulunut viikko on ollut helpostuksen ruksi laskelmissani, tuntuu että viikkoja on liikaa jäljellä!
Olen yrittänyt ottaa ilon irti hieman omituisistakin asioista. Esimerkiksi, kun rv 22 tuli täyteen, iloitsin siitä, että tästedes pikkuinen saisi ainakin kohtukuolleen statuksen. Tämä voi kuulostaa ulkopuolisen korvaan tosi creepyltä, mutta antakaas, kun selitän:
Ensimmäisen pieneni kuollessa viikolla 18, se noteerattiin keskenmenona. Kun ihmisten kanssa keskustelee keskemenoista, ne käsitetään yleensä ennen viikkoa 12 tapahtuviksi sinänsä todella surullisiksi menetyksiksi. Minä olisin kuitenkin antanut mitä tahansa, että keskenmenoni olisi tapahtunut mieluummin varhaisessa vaiheessa. Keskiraskaudessa jouduin nimittäin synnyttämään lapsen, joka näytti ihan oikealta vauvalta kaikkine jäsenineen, mutta edes tuota synnytystä ei noteerattu oikeaksi synnytykseksi. Neuvolakortissani lukee kolme raskautta ja yksi synnytys tällä hetkellä. Tällaisen myöhäisen keskenmenon kokeneet eivät myöskään pääse kaikille suljetuille keskustelupalstoille, joihin kohtukuolleiden vanhemmat ovat tervetulleita. Myös tämä seikka herätti vihaa minussa ensimmäisen raskauden jälkeen. En siis todellakaan halua kohtukuollutta lasta, haluan elävän, mutta no, nytpä minut ja lapseni sentään hyväksyttäisiin tähän kerhoon.
Odotin kuin kuuta nousevaa myös seuraavia etappeja: viikon 24 tullessa täyteen iloitsin siitä, ettei raskautta voisi enää keskeyttää. Samalla olisi jo jonkinlainen todennäköisyys siitä, että pikkukeskoseni voisi selvitä. Nyt seuraava etappi on sitten parin viikon päästä se, kun lapsella pitäisi olla jo melko hyvät mahdollisuudet hengittää ilmaa omin keuhkoin!
Toistaiseksi en ole edelleenkään tehnyt mitään hankintoja uudelle tulokkaalle. Sen yhden täälläkin esitellyn pikkumekon olen ostanut sekä soman mintun värisen nutun. Se menee sitten pojallekin, jos tällainen yllätys ilmenee laitoksella ;)
Oikeastaan tekisi mieli kysyä, että mitä te kokeneemmat vanhemmat olette hankkineet etukäteen, kun perheeseen on tulossa toinen lapsi? Minä en oikeastaan edes keksi sellaisia, kun kaikki tarpeellinen tuntuu olevan jo olemassa. tähän vaikuttanee toki myös se, että lapsemme syntynevät samana vuodenaikana, joten vaatteitakaan ei tarvitse rohmuta. Tämän vuoksi en taida ottaa edes äitiyspakkausta tällä kertaa, niin ihana yhteiskunnan tarjoama juttu kuin se onkin :)
Pahoittelen, jos teksti vaikutti kovin synkältä tällä kertaa. Minulla on ollut paikoin paha olla, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö aurinko paistaisi jälleen risukasaankin. Valoisamman vaiheen avaimet löytyvät tuosta tekstini alkupäästä. Sitä lääkettä aion kokeilla seuraavaksi :)
Mukavaa viikonloppua kaikille!
13 kommenttia:
Tähän en osaa sanoa muuta kuin toivottaa siunausta loppuraskauteen.
Vakkari
Tiedätkö, vaikka minulla ei raskausaikana ollut vauvan vointiin liittyen sen kummempia vastoinkäymisiä alun voimakkaiden vatsakipujen lisäksi (omaan vointiini sitäkin enemmän), minulla oli samantyyppisiä ajatuksia, joita tekstissäsi kuvasit, ja raskaudesta oli vaikea nauttia. En tiedä, mistä se oikein johtui. Osansa varmasti selittää muutamat epäonniset kokemukset lähipiirissä ja osan kohtuullisen pitkä aika, jonka jouduimme vauvaa odottamaan, ennen kun hän sai alkunsa. Ja tuo alun "aiheellinen" keskenmenon pelko. Toivoin itsekin, että olisin voinut vaan olla jossain koomassa raskauden ajan ja herätä sitten synnytykseen!
Onnea ja myös iloa loppuraskauteesi! Kaikki menee varmasti hyvin, vaikka synkät ajatukset tuntuisivat välillä valtavaan mielen.
Vakkarilukija, joka kommentoi ehkä kerran vuodessa :D
P.S. Toivottavasti jaksat vielä jatkaa blogia ainakin kotonaolon ajan! :) Kaupallisuus ei haittaa, eikä harvempi postaustahtikaan!
En pysty edes kuvitella, mitä olet joutunut ja edelleen joudut käymään läpi. <3
Meillä on se tilanne, että äitini synnytti kuolleen poikavauvan 20. viikolla. Hän piti pikkuista sylissään ja antoi tälle nimen yhdessä isän kanssa. Poika oli ollut pieni, kaunis vauva miniatyyrikoossa.
Kun joku kysyy, kuinka monta lasta lapsuudenperheessä on, joudun joka kerta miettimään, mitä vastaan. Onko minulla vielä yhtä veljeä? Kuka määrittelee tämän? Mielestäni minulla on vielä yksi pikkuveli. Hänen elämänsä oli lyhyt ja päättyi jo kohdussa, mutta hän oli elävä -elossa- ja olen nähnyt hänet liikkumassa ultravideolla.
Jos vastaan, että meitä lapsia on x-määrä ja en ota lukuun keskenmenossa kuollutta veljeä, tunnen huonoa omatuntoa. Toisaalta, enpä aina halua lähteä selittämään, mitä tapahtui ja miksi yksi puuttuu joukosta. (Kun kuulin äidiltäni vauvan kuolemasta ja tulevasta synnytyksestä, itkin. Yllättäen kylään tullut perhetuttu katsoi itkemistäni ärtyneenä ja tiuskaisi: "Se oli vain keskenmeno. Keskenmenoja tapahtuu."
Mielestäni on loukkaavaa ja vähättelevää, että neuvolakortissasi mainitaan vain yksi synnytys. Olet synnyttänyt kaksi vauvaa. Odotat kolmatta lastasi. Olet kolmen lapsen äiti.
Paljon voimia sinulle. Raskausaika muutenkin herkistää, vaikuttaa mielialoihin ja voi pistää odottavan äidin lujille ilman sen suurempia haasteita elämässä -ja sinulla on takana todella raskas kokemus.
Halaus. <3
Hei!
Hyvä, että pystyt avautumaan omista tunteistasi ja ajatuksistasi. Olet rohkea, että uskallat tuoda ne myös tänne blogiisi luettavaksi. Kirjoittaminen itsessään voi olla terapiaa. Samoja ajatuksia läpi käyvä huomaa, ettei ole yksin. Sanoistasi voi olla apua myös muille, mutta kirjoita vain silloin kuin sinusta itsestäsi niin tuntuu. Lukijat kyllä ymmärtävät.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi sekä lähipiirillesi. Lämpimiä terveisiä heille, jotka sinua omassa arjessasi auttavat ja ilostuttavat.
T:H.
Miten surullinen tarina. Ettei lasketa kohtukuolemaksi.. Ja synnytykseksi täytyisi ainakin laskea, sinähän synnytit vauvan! En voi sanoa muuta kuin onnea loppuraskauteen ja toivon kaikkea hyvää teille ❤️.
En tiedä mitä teillä oli ekalle lapselle, mutta toisen lapsen tullessa elämä on jo valmiiksi erilaista, joten erilaisia apuvälineitä tarvitaan, että vauva pääsee mukaan teidän normaaleihin toimiin :). Esimerkiksi kantoreppu ja liina u oli paljon enemmän käytössä toisella lapsella, kun piti päästä kerhoon ja puistoon, eikä pystynyt samalla tavalla pesimään kotona. Lisäksi meille hankittiin seisomalauta esikoiselle vauvan vaunuihin. Näillä välineillä päästiin hyvin kulkemaan. Lisäksi hankimme kotiin pyörällisen vauvansängyn, jota kuljetin aina siihen huoneeseen missä olimmekin (yksitasoinen koti helpotti tätä). Näin vauva pääsi mukaan sinne missä esikoisen kanssa puuhailimme. Stokken new born setti olisi ollut kans hyvä, vauva ei viihtynyt yhtään maan tasolla sitterissä toisin kuin esikoinen :).
Nämä siis helpotti arkea ja hankin kyllä muutakin, esim koska vauvan kanssa oli "pakko" ulkoilla myös kylmällä (toisin kuin esikoisen), hankin lämpimämmän makuupussin vaunuihin ja extra hyvät ulkoiluvaatteet. Itselleni jouduin onneksi hankkimaan myös imetysvaatteita sillä - jee! - imetys onnistui kuin unelma ja kesti melkein kaksi vuotta, jota ei parilla imetyspaidalla hoideta ;D
Niin kauniisti kirjoitettu! <3 T. Ylempi kerran vuodessa kommentoiva vakkarilukija
Erittäin ymmärrettäviä ajatuksia, etenkin taustasi huomioiden. Lääketieteelliset rajat tuntuvat välillä kovin kylmiltä ja kovilta, varsinkin jos niitä tuijotetaan liiaksi, kun vaikeista asioista puhutaan toiselle ihmiselle eikä vain potilastietojärjestelmälle.
Toivottavasti saat pidettyä vaikeat ajatukset loitolla! Tiedän itsekin, miten vaikeaa se välillä on.
Hurjasti onnea! Kyllä sinua on koeteltu jo enemmän kuin tarpeeksi. Uskon ja toivon, että kaikki menee hyvin tämän pienokaisen kohdalla. Lämpimiä ajatuksia! <3
Niin, elämä tai kanssaeläjät tai mitkä lie rajat, ovat välillä kovin epäreiluja. Itse olen yli 10 vuotta kamppaillut sekundäärisen lapsettomuuden kanssa ja kokenut samanlaista epäoikeudenmukaisuuden tunnetta siitä, että minua ei lasketa/hyväksytä lapsettomien joukkoon kuin sinä kohtukuolemaryhmän suhteen. Samoja tunteita sitä kuitenkin käy läpi. Ulkopuolisuuden tunne johtaakin helposti eristäytymiseen, ja siihen, että mustat ajatukset vievät mukanaan, kuten sinunkin kohdallasi. Itse pääsin niiden kanssa sinuiksi vasta pitkässä terapiassa.
Kommentoin tänne ensimmäistä kertaa..Olen seurannut blogiasi pitkään ja etenkin näihin raskauteen liittyviin postauksiin olen palannut monta kertaa, koska olen käynyt ja käyn läpi samoja asioita kuin sinä. Menetin esikoiseni viime vuoden lopulla ja jos väkisin jotain positiivista yrittää asiasta hakea, minun kohdallani se tapahtui jo rv 13. Jouduin tekemään päätöksen itse eikä vaihtoehtoja ollut. Nyt olen uudelleen raskaana rv 16. Tähän mennessä kaikki on hyvin mutta pelko seuraa mukana joka päivä. Toiselle kolmannekselle selviytyminen on itselleni jo suuri askel mutta selvää on se, ettei odotuksesta pysty nauttimaan samalla tavalla kuin ne, joilla ei ole vastaavaa kokemusta takana. Vertaistuki on korvaamattoman tärkeää ja siksi olen kiitollinen, että olet jakanut tarinasi täällä. Hyvää vointia raskauden loppumetreille. Olen hengessä mukana <3
Tilda,
Oletko tutustunut Enkelinkosketus.net -foorumiin? Se on tarkoitettu juuri meille äideille, jotka joutuvat kokemaan raskauden keskeytyksen sikiön huonon terveydentilan (trisomiat yms) vuoksi. Suosittelen - vertaistuesta on minulle ollut paljon apua. Sieltä löytyy enemmän tarinaani samalla nimimerkillä. Ja se on suljettu ulkopuolisilta.
Terv. ElinaS
http://www.lily.fi/blogit/mina-0
Kyllä se odotusaika, vaikka kuinka lasta toivoisikin, voi joskus olla kovin synkkämietteistä. Silloinkin vaikka ei olisi takana samanlaisia kokemuksia kuin sinulla on. Se on surullista, että jotkut pienet jää ikäänkuin vain äidin muistoihin...Kaunis muuten tuo sinun tunikasi:)
Vakkari: <3
anonyymi1: Kiitos kommentistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta. Olisin varmaan hysteerisyyteen taipuvainen ilman näitä kokemuksianikin. Kiitos siis tsempistä ja tuntemustesi kuvailusta!
anonyymi2: Kiitos perheenne tarinan jakamisesta! Kuinka surullista ja varsin julma kommentti tuttavaltanne! Miksi tuollaista täytyy sanoa ääneen? Onpa kummallista että 20. raskausviikolla syntyvä on vain keskenmeno ja pari viikkoa myöhemmät yritetään pelastaa ihan vauvoina...
Mietin itsekin usein, montako lasta minulla on. Useinmiten sanon, että yksi ja toinen tulossa, mutta Alvari ei ole missään nimeessä esikoiseni! Siit olen tarkka.
Alvarin syntymä korvasi ensimmäistä menetystä kovasti ja rehellisyyden nimissää, en ole vienyt kuin muutaman kerran kynttilän muistolehtoon. Enemmin muistelen pientä tyttöä hiljaa yksikseni. Nyt raskaus on kuitenkin nostanut vanhat haavat pintaan. Kai se on sitä luonnon järjestämää herkistymistä ja ymmärrettävää. Sen verran koville kuitenkin ottaa, että minun raskausaikani taitavat olla tässä.
T.H.: Kiitos kannustavista ja rohkaisevista sanoista! Ehkä olen sitten rohkea sanoissani, vaikka itse elämässä tuntuu välillä kovin pieneltä ja pelokkaalta. En voine tarjota kuin vertaiskokemuksen mutta ehkä sekin on parempi kuin hiljaisuus.
Riikka: Kiitos tsempistä ja hyvistä vinkeistä kaksilapsiseen arkeen! Meillä onkin jo tuollainen seisomalauta odottelemassa ja täytynee opetella itsekin enemmän liinojen käyttöä. Ja hyvä huomio, että lapset voivat olla ihan erilaisia. Oletukseni oli jo että sitterissähän se kakkonenkin viihtyy Alvarin tavoin ;)
Karkkis: Kyllä sosiaali-ja terveydenhuollon parissa työskentelevä ttekevät paikoin erittäin haasteellista työtä. Hieman väärin ilmaistu asia toisen kriisihetkellä voi aiheuttaa turhia haavoja. En tiedä aloista tarpeeksi, mutta toivottavasti ammattihenkilöstä saa tarpeeksi itse koulutusta ja tukea kohdata kärsineet yksilöinä hädän hetkellä.
Tuire: Lämmin kiitos <3
anonyymi3: Voimia sinulle! Voin aavistaa tuskasi. Uskon, että itsekin olisin kokenut voimakkaita pettymyksen tunteita, jos tämä uusi raskaus ei olisi alkanut. Hyvä, että olet löytänyt terapian, itsellenikin se kävi kriisivaiheessa tutuksi. Olisiko sekundäärisestä lapsettomuudestä kärsiville mitään suljettua keskusteluryhmää vertaistuen saamiseksi?
anonyymi4: Kiitos kovasti kokemuksesi jakamisesta ja lämmin osanotto menetyksesi vuoksi. Enpä usko, että keskeytys on helppo tuossakaan vaiheessa, parempi olisi, mitä varhaisemmassa vaiheessa luonnollinen keskenmeno tapahtuisi. 13 viikkoakin on jo pitkä aika haaveilla ja sietää samalla epävarmuutta. Hienoa, että olet jo noin pitkällä raskaudessasi! Totuushan kai on, että raskaudet ovat erillisiä toisistaan ja todennäköisyys uuteen epäonneen on pieni. Mutta silti, kun kerran napsahtaa märkä rätti kasvoille niin tunteen tasolla on vaikea perustella itselleen että kaikki on hyvin. Palaathan kertomaan jos vian tämä blogi pysyy pystyssä, miten raskautesi on edennyt vaikka rakenneultran jälkeen? Voimia ja elämäniloa <3
ElinaS: Kiitos vinkistä! Nimi on tuttu enkä muista hainko jäsenyyttä tuolloin syksyllä 2014. Itsehän en keskeyttänyt raskautta, vaikka se oli aikomuksenani, sillä sikiö ehti kuolla. Ehkä siksi ajattelin, etten kuuluisi tähänkään ryhmään. Sain kyllä kriisiavun kautta muita kontakteja, joissa käsitellä menetystä eli täysin tyhjän päälle en jäänyt.
Metsäntyttö: Kiitos kommentista. Odottavalle äidille maailma näyttäytyy entiseen nähden varsin erilaisin silmin joka tapauksessa oli kokemustausta mikä hyvänsä. Näkeehän sen jo siitä, että keskustelupalstoilla ja lehtien artikkeleissa odottavat äidit manailevat usein sitä, ettei puoliso tahdo ymmärtää raskaana olevan ajatusmaailmaa tai yksinkertaisesti vain pysty täysin jakamaan kaikkea uutta ja pelottavaa. Kiitos tunikakehuista!
Lähetä kommentti