tiistai 24. kesäkuuta 2014

Vuosi sitten

Vuosi sitten koitti eräs elämäni pahimmista päivistä. En sanoisi, että järkyttävin tähän mennessä, sillä elämääni on mahtunut monenmoista(, joista en tietoisena valintana halua blogata), mutta kuitenkin eräs kauheimmista.

Päivä oli muistaakseni kaunis, helteinen - niin kuin nyt useimmat viime kesän päivistä. Rauhaisan aamupalan jälkeen suuntasin appivanhemmilleni, sillä mieheni ollessa työmatkalla, ja anoppi oli luvannut lähetä tuekseni ultraan. Joukon jatkeeksi liittyi vielä siskoni, vaikka naureskelimmekin, että aika hassun kokoonpanon äitiyspolin henkilökunta tulee kohtaamaan.

Muistan, kuinka pitelin masuani onnellisena. Tänään raskaus saisi sitten vihdoin varmistuksen. Olin kuvitellut, että jo äitiysneuvolassa saisi kuulla sydänääniä tai raskaus jotenkin todennettaisiin, mutta ei - untuvikkona olin vain kuvitellut niin.

Hiukan kyllä, tai ei niin hiukankaan harmitti se, ettei mieheni ollut läsnä mielestäni kovin tärkeässä tilanteessa. Ehkäpä mieleeni juolahti sekin ajatus, että mitenkähän selviäisin kokonaisen viikon yksin, jos kaikki ei olisikaan kunnossa. No, jokainen nainenhan varmaan ajattelee, että eihän huono tuuri voi omalle kohdalle sattua, varsinkin jos raskausoireet ovat olleet normaalit eikä raskaus ole kesketynyt sen kriittisenä pidetyn 12 ensimmäisen viikon aikana. No, ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Minulla oli ollut täysi työ estää itseäni bloggaamasta mitään raskauteen liittyvää. Olin ajatellut heti seuraavana päivänä lanseerata kategorian bebe tai jotakin muuta vastaavaa. No, onneksi sain pidäteltyä itseäni. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vastaanottohuoneessa ultraava henkilö yritti löytää ensin pikkuista. Ilmeisesti virtsarakko oli niin täynnä, että minut lähetettiin vessaan. Sitten uusi yritys. Puristin muistaakseni siskoni kättä. Olin hoitopöydälle noustessani hermostuksissani naureskellut, että onkohan siellä edes mitään; kyllä jännittää...

Pään pyörittelyä, mutinaa ja sitten lausahdus:

- Voi kauhea, mikä turvotus!

Mietin, että mikä turvottaa. Virtsarakko? Kohtu? Sikiö?

Minulle ei vaivaduttu kertomaan, että sikiö oli löytynyt. En saanut sulatella asiaa, kokea edes pientä hetkeä äitiyden iloa vaan sikiön yli sentin niskaturvotus töräytettiin ilmoille tällä tavoin.

Toinen kommentti:

- Taisit vähän aavistellakin asiaa...

En kyllä tarkoittanut tätä vaan kyseessä oli vain ensiodottajan jännitystä ylipäätään uuden edessä.

Sitten alkoi pallottelu henkilöltä toiselle, lääkärit kätilöt vaihtuivat. Minua alkoi pyörryttää. Lamauttava nyyhkytys tai oikeastaan ulvontani täytti tilan. En tiedä toista hetkeä, jolloin olisin kokenut itseni yhtä haavoittuneeksi. Onneksi mukana oli kaksi ulossaattajaa. En olisi selvinnut matkasta omin avuin.

En koskaan saanut kuulla tuossa ultrauksessa pikkuiseni sydänääniä. Meille ei annettu yhtäkään kuvaa hänestä muistoksi. Myöhemmin tämä pisti vihaksi.

Ymmärrän, että ihmiset ovat inhimillisiä. Ihmiskontaktityössä sanojaan ei tule aina valittua oikein. Voi olla huonoja päiviä. Niin minullakin on ollut opettajana. Silti on pakko todeta, että nuo töksähdykset ja ehkä inhimillisestä kesäajan kiireestä johtunut kiire traumatisoivat minut pahasti.

Onneksi olen saanut nyt korjaavan kokemuksen. Toisen pikkuisen kohdalla ultraus tehtiin todella perinpohjin, sydänääniä kuunneltiin huolella ja saimme varmaakin 15 kuvaa pikkuisestamme. Siitä alkoi uuden uskon ja toivon rakentaminen sen suhteen, että onnistunut raskaus voisi olla mahdollinen omalla kohdallanikin.

9 kommenttia:

Neiti Takkutukka kirjoitti...

Kiva, että kirjoitit. Uskon että tämä voi olla arvokas juttu monille meistä, varsinkin kenties joskus saman tilanteen kokeneille.

Mutta ei hemmetti, että pistää vihaksi. Tuommoinen ei minusta todellakaan voi mennä huonon päivän piikkiin. Uskoisin että suurin osa ultrista on kuitenkin niitä "tavallisia", missä asiat on ihan mallillaan. Jos silloin vähän töksäyttää jotain epähuomiossa hölmösti niin odottava äiti osaa ehkä suhtautua asiaan kevyemmin. Mutta että tuossa tilanteessa joku valitsee kohdata sinut äitinä tuommoisella töksäytyksellä.

Vaikka miten olisi huono päivä, lipsautus, kissa kuollut tai mies kiukutellut niin noin rankkana hetkenä ihmisen kohtaaminen tuolla lailla tuntuu ihan kohtuuttomalle, jos kyseessä on kuitenkin ollut ammatti-ihminen. Onneksi osaat näin vuoden jälkeen jo suhtautua asiaan noin kovin kypsästi.

Huh huh. Nyt kuitenkin onnea ja iloa odotukseen!

Äni kirjoitti...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Mieleeni tuli oma ensimmäinen sydänääntenkuuntelu 14 vuotta sitten. Lääkäri vaan töksäytti "Ei täällä mitään ole. Se on tuulimuna." No nyt tuo "tuulimuna" on 13-vuotias upea nuorimies. Lääkärin toiminta oli todella jäätävää. Hän ilmoitti vaan, että ultralla voidaan tutkia tarkemmin seuraavana päivänä ja samalla voidaan miettiä jatkotoimenpiteitä. Onneksi empaattinen terrveydenhoitaja suositteli tuskamme nähtyään käyntiä yksityisellä lääkärillä samana päivänä. Ihana lääkäri yksityisellä lääkäriasemalla sai heti sydänäänet kuulumaan ja ultrassa näkyi esikoispoikamme <3. Huono päivä taisi tuollakin ensimmäisellä lääkärillä olla...

Kutri kirjoitti...

En voi muuta kuin yhtyä täydestä sydämestäni Neiti Takkutukan sanoihin! Toi tilanne on sellainen, ettei siinä ole yksinkertaisesti varaa huonojen päivien töksäyttelyihin. Odottava äiti, ensimmäinen raskaus, eka jännittävä ultra - ja sitten tuollainen kohtelu muutenkin järkyttävässä tilanteessa. Huhhuh. On enemmän kuin valitettavaa, että aika moni saa julkiselta sektorilta huomattavasti huonompaa kohtelua kuin yksityiseltä.

Mutta tähän odotukseen iloa ja valoa! Pikkuisesi voi nyt hyvin ja mitä ilmeisimmin myös sinä :-)

Kikka kirjoitti...

Halaus ystäväkallis - sekä surulle että sille ilolle, jonka uusi pienoikainen tuottaa!

Turun Tilda kirjoitti...

Neiti Takkutukka: Kiitos kommentista, näin ajattelinkin. Ihan varmasti näitä huonoja potilaskokemuksia on ollut muillakin, usein niitä jäädä märehtimään vuosiksi, joten halusin nyt, kun viimein pystyin pukemaan kokemukseni sanoiksi.

Olen miettinyt ultraajan kommentointia vuoden verran ja onneksi osasin/ pystyin antamaan palautetta, kun 12. viikon ultra oli seuraavan kerran ajankohtainen. No, tai muuten en olisi uskaltanut mennä koko ultraan...

Äni: Kiitti sinulle :)

anonyymi: Just joo, ihan kauhea kokemus sinullakin. Edelleen jaksan ihmetellä, miksei lääkäreille järjestetä psykologisia testejä, vaikka tosin kyllä näköjään sairaanhoitajien ja kätilöidne joukossakin töksäyttelijöitä on testeistä huolimatta. Kaiken kaikkiaan mututuntumani kuitenkin on, että kyllä terkkarit ja hoitajat kuitenkin inhimillisemmin osaa hoidettavia kohdata.

Kutri: Kiitos kommentista! kyllä pikkumies voi kaiketi ihan hyvin - ainakin neuvolan kuulumisten ja päivittäisten muksauttelujen perusteella :)

Kikka: Kiitos sinulle, ystäväiseni!

Anonyymi kirjoitti...

Miten annoit palautetta? Suullisesti vai kirjallisesti? En ole itse pystynyt antamaan omasta huonosta potilaskokemuksestani palautetta, nurinkurisesti syy on se, että pelkään joutuvani samaan paikkaan uudestaan, samojen ihmisten hoidettavaksi. - Pauliina

Turun Tilda kirjoitti...

Pauliina: Annoin palautetta suullisesti, kun sovin ultrausajan. Onneksi sama henkilö ei sattunut kohdalle, mutta esitin asian kyllä lähinnä niin, että mitä toivoisin seuraavassa ultrassa olevan ja että suhteeni oltaisiin mahdollisimman sensitiivisiä ja hienovaraisia, koska pelkään toimenpidettä kauheasti. Toiveeni huomioitiin onneksi hienosti!

Anonyymi kirjoitti...

Voi että. Rassu sinä, kenenkään kohdalle ei saisi tuollaista sattua.

Eräs ystäväni painostettiin samanlaisessa tilanteessa allekirjoittamaan heti aborttisuostumus, hänkin oli mennyt ultraan luottavaisena ilman puolisoa, koska mies oli työmatkalla. Isoja päätöksiä tehdessä tarvitaan aikaa, ystäväni päätti sittenkin synnyttää lapsen. Lapsi eli muutaman tunnin, mutta äidille ne olivat olleet jäähyväisten kannalta tärkeät hetket. En tarkoita tällä, että vertailisin tilannetta omaasi, vaan sitä, että jokaista potilasta pitäisi kohdella hienovaraisesti ja antaa isoihin ratkaisuihin aikaa ja tilaa pohtia, mikä on kullekin perheelle helpoin ratkaisu.