keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ei kerro valosta vain laulu elämän

Hei,

Tämä blogi ei ole päivittynyt vähään aikaan. Syy siihen on tällainen:

Menetimme pienen, esikoisemme. Näin ei käynyt hetkessä, vaan kesän hehkeimmän kukoistuksen aikana pikkuinen elämänalku kävi sisälläni omaa kamppailuaan kuihtuen viimein pois.

Pahinta oli epätietoisuus.  Ensin totaalinen romahdus onnenkukkuloilta piinalliseen todellisuuteen, ettei kaikki ollutkaan hyvin. Olin jo blogini viisivuotispäivän kunniaksi ajatellut lanseerata uuden bébé-kategorian, onneksi en tehnyt niin. Jäljellä oli sentään jotain itsesuojeluvaistoa, vaikka raskaudesta tietoiset läheiseni kyllä lukivat blogiani kuin avointa kirjaa.

Päivät matelivat. Viikot lipuivat ohi. Tuijotin lasittunein katsein helteisten päivien paahteessa väreilevää ilmaa, lämpimiä kallioita, liplattavaa merta, kaikkialla oli hymyileviä kesästä nauttiva kasvoja. Samaan aikaan tuska jäyti sisuskaluja, koko elämä oli pienistä toivonkipinöistä huolimatta alituista varautumista pahimpaan.

Julmimmalta tuntui tietoisuus siitä, että hyvin todennäköisesti meidän olisi itse tehtävä päätös pienen elämästä. Asia, jota lasta kohdussaan kantava nainen haluaisi viimeisimmäksi miettiä.

Piinaa kesti yli viisi viikkoa. Sitten jokin - kelle luoja, kelle luonto - vapautti sekä pienen että meidät kärsimyksestä. Sitä helpotuksen määrää on vaikea kuvailla. Kuin hiljaisuus olisi laskeutunut taistelutantereelle. Sain vihdoin rauhan. Jäljelle jäi suuri suru.

Nyt synnytyskin on takana päin. Ensi viikolla siunaamme pienen taivaan isän huomaan.

Miksi haluan kertoa näin henkilökohtaisen asian täällä blogissa? Tähän on monta syytä. Haluan jakaa asian ensinnäkin siksi, että olen itse saanut surusta avauduttuani tukea yllättävän monelta taholta. Kun on nainen siinä iässä, että muutkin samanikäiset ympärillä hankkivat vauvoja ja kaikilla tuntuu menevän raskauskuviot vain nappiin, on ollut lohdullista kuulla, että meitä ei-niin-onnekkaita on monia. Ainakin neljä ihmistä omasta tuttavapiiristäni on kertonut omista tai läheistensä keskenmenoista ja kohtukuolemista. Haluan rohkaista omalla kertomuksellani teitä mahdollisesti samassa tilanteessa kamppailevia. Te ette ole yksin surunne kanssa. Näistä asioista ei vain helposti puhuta. Jos blogiani lukee joku vastaavia asioita kokenut, ota yhteyttä ja ollaan toisillemme vertaistukena.

Haluan myös sanoa kaikille, että älkää hylätkö läheisiänne tällaisten koettelusten kohdatessa. Älkää väistäkö heitä.  Surunmurtamat eivät ehkä itse jaksa ottaa yhteyttä teihin, mutta esim. tekstiviestin lähettäminen voi piristää mieltä. Osoittakaa empatianne. Voi tulla olo, ettei tiedä, mitä sanoisi; ettei mikään kuitenkaan auttaisi. Se ei ole totta. Olemme tässä maailmassa toisiamme varten. Ei tarvita muuta kuin läsnäoloa, toisen tilanteen ymmärtämistä. Kiitänkin syvästi teitä kaikkia minuun blogin kautta yhteyttä ottaneita, osa päätteli tilanteen oikeansuuntaisesti. Lohdutuksen sanoillanne on ollut suuri merkitys. Samoin erityisesti teidät minut läheisemmin tuntevien myötäelon sanoilla ja teoilla.

Tiedän, että blogiani saattaa lukea minut pintapuolisemmin tuntevia, esim. nykyisiä oppilaitani, entisiä oppilaitani, nykyisiä opiskelutovereitani sekä entisiä opiskelutovereita ynnä muita tuttuja. Teille ja muille haluan sanoa: Erityisesti nuorena saattaa olla joissakin asioissa ja arvokysyksissä mustavalkoinen. Minäkin olen varmasti aikoinani ajatellut monista asioista melko yksiulotteisesti. Elämän varrella olen saanut todeta, että harmaan sävyjä on monia. Moneen asiaan ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Joihinkin asioihin ei tunnu olevan yhtään oikeaa vastausta.

Raskaudenkeskeytykset jakavat selvästi ihmisten mielipiteitä. Sain itsekin huomata sen tähän vaikeaan tilanteeseen jouduttuani. Pahinta on, että raskaana oleva nainen lukee muiden sanomisia kuin piru Raamattua. Muita ei voi siis liikaa kuunnella. Ja te tilannetta vierestä seuraavat: olkaa hienotunteisia vaikean päätöksen edessä olevia kohtaan, vaikka tuo päätös olisi erilainen kuin itse tekisi. Jokainen lasta joko yksin tai yhdessä odottava tekee valinnan oman elämäntilanteensa ja voimavarojensa pohjalta. Vaikeaan tilanteeseen joutuneet tuntevat joka tapauksessa syyllisyyttä ja pahaa oloa tarpeeksi. Itse asiassa väitän, että ihminen voi väittää omaanvansa jotkin arvot, mutta ne punnitaan todellisuudessa vasta niissä elämän vaikeissa tilanteissa. Ja kuinka usein me jossakin asiassa hyväosaiset olemmekaan tuomitsemassa juuri niitä elämän nurjan puolen nähneitä?

Halusin myös tehdä tämän postauksen siksi, että voisin päästä elämässä eteenpäin. Nyt minulla on diagnosoitu lupa levätä, mutta minulle on tähdennetty myös sitä, että pitää tehdä pieniä oloa kohentavia mukavia asioita. Elämästä saa nauttiakin, vaikka pienen on menettänyt. Blogin pitäminen on ollut tälläinen elämän pieni ilo pidemmän aikaa. Koen kuitenkin, että ilman tilanteeni avaamista en olisi kyennyt postailemaan mistään vintage-mekoista sun muista. Jos niin jatkossa teen, se on osin itsekäs teko; haluani nauttia elämän pienistä iloista, osa toipumisprosessia. Muistakaa kuitenkin, että kaikkea kaunista voi kuitenkin kehystää surunsininen reuna.

Se oman pienen kaipuu.

67 kommenttia:

Alma kirjoitti...

Voi Tilda.<3 Olen niin pahoillani ja surullinen puolestanne. Voimia, aikaa ja tilaa suureen suruunne.
Kiitos, että muistutit miten tärkeätä on muistaa ystäviä ja läheisiä isojen asioiden äärellä.

Olet ajatuksissani.

Alma

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa. Lapsettomana en voi edes kuvitella surusi määrää. Tuo lopussa mainitsemasi elämän pienistä iloista nauttiminen on meille kaikille hyvä ohjenuora elämässä, mutta erityisesti sinun tilanteessasi se on varmasti yksi hyvä tapa pysyä elämässä kiinni, ettei suru vie mennessään. Paljon jaksamista ja pieniä ilonpilkahduksia päiviisi.

Katriina

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kun jaoit noin henkilökohtaisen asian. Olet ollut usein mielessä ja viikoittain olen käynyt kurkistamassa blogiasi. Voimia sinulle.

Laura

Petriina kirjoitti...

Elämä on totisesti joskus ihan käsittämättömän epäoikeudenmukaista. Otan osaa ja toivon kovasti voimia teille molemmille.

Anu kirjoitti...

Otan osaa. Voimia Tilda!
Olet upea ja rohkea nainen, että jaoit tämän meidän lukijoiden kanssa.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa suureen suruunne. Alussa tieto, että ei ole ainoa, ei paljoa helpota. Mutta vähitellen tuki tuntuu tärkeämmältä ja tärkeämmältä. Mikään ei unohdu, onneksi sanon minä. Jonkin niin ison ja tärkeän asian ei kuulukaan unohtua. Onneksi aika kuitenkin helpottaa tuskaa, vaikka ikävä ei lähdekään. Voimia.

-ReetaJohanna

Ninni kirjoitti...

Olen pahoillani ja otan osaa suruunne. Arvostan avoimuuttasi asian kertomisessa. Lähipiirissäni jouduttiin aikanaan tekemään päätös pienen elämästä eikä se taatusti ollut helppoa, vaikka pienen mahdollisuudet elää olivat siinä tapauksessa olemattomat. Voimia. <3

Anonyymi kirjoitti...

Tilda, kiitos rohkeudestasi!

Itse olen saanut elämääni kolme lasta heistäkin kovin taistellen ihan raskauden alkumetreiltä asti, ja menettänyt näiden jälkeen vielä kolme keskenmenoon. Olen ehkä päässyt sinua helpommalla, koska minulla jo oli kolme lasta. Silti vuosien odotus ja surut eivät olleet helppoja.

Omalla kohdallani aika kului umpeen ja vakavan sairauden ja sitä seuranneen kohdunpoiston myötä jouduin luopumaan toiveestani raskauden suhteen.

Halusimme mieheni kanssa kovasti lapsen ja haimme vielä adoptiota. Mutta kuuden vuoden adoptio-odotusajan jälkeen jätimme tekemättä kolmannen jatkohakemuksen, koska lapsen saanti olisi vielä vienyt 4 vuotta ja olisi mielestämme ollut lasta kohtaan väärin, että hänen vanhempansa olisivat jo iäkkäitä, eläkeiän kynnyksellä olevia.
Suruista ja menetyksistä huolimatta olen onnellinen ihminen ja koen, että elämäni on hyvää.

Sinä olet vielä nuori ja tulevaisuus voi tuoda elämääsi sen, mitä eniten toivot :)

Toivon kaikkea hyvää sinun elämääsi!

Maria kirjoitti...

<3
Halaus !

-Maria

piikkipaatsama kirjoitti...

Voimia <3
Otan osaa.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa suruunne.Olet ollut ajatuksissani usein ja olen blogiasi käynyt kurkkimassa.
Kiitos sinulle rohkeudesta jakaa näin henkilökohtainen asia.Monille meistä lapsellistuminen ei ole itsestään selvä asia ja moni kantaa sisällään surua,jonka julkituominen ei ole helppoa.
Voimia sinulle.Odotan paluutasi tämän kauniin blogisi pariin,kun aika on.

Mii

Anonyymi kirjoitti...

Lämmin osanottoni. En pysty edes kuvittelemaan tuskaanne. Eihän mikään tietysti tuo menetettyä aarrettanne takaisin, mutta aika parantaa ja suru muuttuu sitten joskus sopivan hetken tullen lohdullisemmaksi, ja teillä on toinen toisenne. Pieni aarteenne kulkee kuitenkin aina mukananne, ajatuksissanne ja sydämissänne <3

On jotenkin hölmöä kiittää blogistasi tällaisella hetkellä, mutta pidän siitä kovasti ja toivon, että haluat jatkaa kirjoittamista vielä. Ihan kuin pitäisin sinustakin, vaikka en sinua tunnekaan. :)

Lämpimin ajatuksin, Sanna

Anonyymi kirjoitti...

olen todellan pahoillani, voimia!

-Tanza-

Saariston kasvatti kirjoitti...

On hyvä että osasit avautua asiasta, siis eniten itsesi kannalta. Elämä koostuu pienistä ilon asioista, ihmiset unohtuvat sen jos elämä menee liian helpoksi. Uskon että jokaisella tulee elämässään vähintään yksi suuri kolaus, joka muuttaa elämän realiteetteja. Toivon että tämä jäi teillä sellaiseksi ja edessä on taas paljon hyviä asioita ja niitä vintagemekkoja! Lapset ovat jokatapauksessa laina ja jokaisen pitää löytää oma tapansa olla onnellinen. Uskon että tämä auttaa tässä prosessissa eteenpäin! Itse en myöskään tuomitse raskaudenkeskeytystä, jos ilmenee että raskaudesta on vaaraa joko äidille tai että lapsi tulisi elämään "sairaan" ja kivuliaat elämän. Helppo niiden on tuomita jotka eivät ole joutuneet samaan tilanteeseen. Hieno teksti sinulta! Nyt etsimään niitä pieniä iloja elämästä... Suru vaihtuu aikanaan kaipuuseen ja elämä voittaa!

Raitalammas kirjoitti...

Olen tosi pahoillani puolestanne. Kiitos, kun jaoit surun meidän kanssamme. Juuri eilen kävin katsomassa huolestuneena, josko sinusta olisi jotakin kuulunut.

Anonyymi kirjoitti...

Olet ollut ajatuksissani usein, ja aika usein olen käynyt kurkkimassa täälläkin josko olisit palannut. Olet rohkea ja vahva nainen, kun haluat tämän surun jakaa. En tiedä pystyisinkö sinun tilanteessasi samaan.

Otan osaa menetykseenne, tukekaa toisianne ja levätkää. Suru ei varmasti koskaan häviä mutta se muuttaa muotoaan ja hyviä päiviä tulee aina lisää - enemmän kuin niitä huonoja. <3

Vakiolukija

Anonyymi kirjoitti...

Voi Tilda, iso halaus sinulle ja miehellesi!

Vanhempani olivat vastaavassa tilanteessa: ultrassa huomattiin, että vauva oli pahasti epämuodostunut, kehitysvammainen ja esimerkiksi sisäelimet olivat kehon ulkopuolella. Vauvalla oli selvästi vaikea olla. Useampi erikoislääkäri osallistui tutkimukseen ja he puolsivat aborttia. Äiti ei halunnut antaa pikkuisensa kitua ja aborttipäivästä sovittiin. Hiljaisuudessa äiti itki ja tunsi tuskaa, että joutui tekemään tämän valinnan. Pari päivää ennen aborttia vauva kuoli itsestään kohtuun ja seuraavana päivänä äitini synnytti hänet. Vauva syntyi 19. raskausviikolla.

Tästä on jo aikaa vuosia, mutta vauva on edelleen läsnä elämässämme ja puhumme hänestä nimellä. Pidän häntä sisaruksenani. Jos joku kysyy, kuinka monta lasta meidän lapsuudenperheessä on, luen hänet mukaan. Hän on osa meitä ja tulee aina olemaan.

Tämän tapahtuneen aikana löysin tämän runon:

"Naisen rukous keskenmenon yhteydessä

Jumala, ota vastaan tämä yksi pienemmistäsi,
joka juuri kasvoi minun sisälläni,
mutta ei koskaan saanut kasvaa elinkelpoiseksi
kohtuni ulkopuolella.
Minun on vaikea
jättää sinun huomaasi tämä elämä,
josta piti tulla minun lapseni,
sillä en halua hyväksyä tätä.


Jumala, ota vastaan myös sekasortoinen sisimpäni.
Suruineen, kiukkuineen ja itkuineen.
Epäilys sinua kohtaan, joka annat ja otat takaisin.
Kiitollisuus siitä, että lyhyeksi aikaa
annoit minun huostaani
tämän pienen ihmisen kehittymisen.
Ilo, jonka annoit minulle,
kun yhä elin odotuksen aikaa.
Kaipuu nähdä elämä,
joka eli ja kasvoi sisälläni.
Tyhjyys, pysähtynyt hiljaisuus,
nyt kun kaikki on ohi.


Jumala, ympäröi rakkaudellasi
ja parantavalla hyvyydelläsi
sureva sydämeni
ja vertavuotava ruumiini.
Anna minulle voimaa uskoa
että myös tässä tilassa
olen sinun kuvasi."
-Christina Lövestam-

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa ja toivon teille voimia.
Ja minäkin kannan kiitoksen siitä, että jaoit tämän meidän kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa ja olen usein miettinyt kuinka raastavaa lasten saantiin liittyvä keskustelu on, kuinka mustavalkoista. Lapsen menettämiseen ja epätietoisuuteen liittyvän surun määrää en osaa edes kuvitella, mutta toivon että suru tuo näkyväksi myös onnen hetket, ne jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta. Tervetuloa takaisin.

Anonyymi kirjoitti...

Lämmin osanotto. Mukava kun pystyit avautumaan. Jotain tällaista ajattelinkin tapahtuneen.

Vakkarilukija

Anonyymi kirjoitti...

Voi Tilda! Vaikka kaikki sanat tuntuvatkin niin tyhjiltä, niin lämmin osanottoni suureen suruunne.

S.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa. Toivon sinulle voimia ja paljon rohkeutta jatkaa eteenpäin.

Forelli kirjoitti...

Tarinasi kosketti syvästi. Olet vahva kun jaat sen blogimaailmassa julkisesti. Voimia tilanteeseen! Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi.

Anonyymi kirjoitti...

Olen todella pahoillani puolestanne. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja puolisollesi.

T. Vakkarilukija

Anonyymi kirjoitti...

Voi Tilda! <3 Kyynelsilmin luin tämän kirjoituksesi. En osaa kuvitella mitä käyt läpi, ja toivoisin niin, ettet sinäkään osaisi. :(

Täältä bittiavaruuden toiselta puolelta en voi kuin toivottaa sinulle voimia ja kaikkea parasta alkavan elokuun päiviisi, jospa se aurinkokin hetkittäin näyttäytyisi. <3

Anonyymi kirjoitti...

Meitä todella on <3 Kiitos rohkeudestasi!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Tilda, otan osaa! Olen ollut poissa blogimaailmasta aika pitkään, enkä ollut sinunkaan blogissasi käynyt aikoihin lukemassa, nyt tulit tänä iltana mieleen. Olen seurannut samaa kokemusta läheiselläni vierestä, sekä myös lapsettomuutta monilla ystävilläni. Siunausta, halauksia & Voimia. <3

Mimosa

Anonyymi kirjoitti...

<3 Halaus! Jaksamista erittäin paljon!!

t. Salla

Anonyymi kirjoitti...

paljon voimia sinulle, tilda, sekä myös miehellesi. jotain tämän suuntaista pelkäsinkin tapahtuneen. minäkin olen useasti käynyt katsomassa josko olisit jotain päivittänyt ja olet ollut useasti mielessäni vaikken sinua tunnekaan. itku tuli kun tekstin luin, vaikken ole itse mitään noin rankkaa kokenutkaan. pienen lapsen äitinä ymmärrän kuitenkin äidinrakkauden, joka saattaa syntyä jopa ennen raskauden alkua.. tiedätkö kun joistain ihmisistä vain välittyy sellainen kuva, että tuosta naisesta tulisi ihana äiti. sinä olet juuri sellainen ihminen, vaikutat empaattiselta ja älykkäältä! olet nyt pienen enkelilapsen äiti, ja toivon koko sydämeni pohjasta että toivut vielä jonain päivänä näistä koettelemuksista ja pienokaisenne saa vielä maanpäällisiä sisaruksia. :) kaikkea hyvää kesääsi ja toivottavasti saat elämääsi vielä paljon ilon ja onnen aiheita!
marketta

Arya kirjoitti...

Olen todella surullinen puolestanne. Kiittää tahdon minäkin asian jakamisesta. Voimia ja uutta iloa jokaiseen tulevaan päiväänne toivottaen,

Arya

Anna kirjoitti...

Edelleenkin toivotan voimia, ja olette ajatuksissa. <3

Alma kirjoitti...

http://maailmamustavalkoinen.blogspot.fi/

Niina kirjoitti...

Otan osaa suruunne.

Martta kirjoitti...

Voi, lämmin osanottoni ja voimia surunne keskelle.

ann kirjoitti...

Voimia. Rohkea teksti, joka myös antaa varmasti uskoa samaan tilanteeseen joutuneille puhua asiasta.

Riikka kirjoitti...

Otan suuresti osaa suruunne. Olet todella rohkea jakaessasi tämän asian. Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että keskenmenoista tai kohtukuolemista ei puhuta kuin korkeintaan sivulauseessa siitä, mitä tapahtui tuttavan tuttavalle.

Itse kovasti myös toivon toista pienokaista, jota ei vielä ole ainakaan meille suotu. Kyynel vierähti poskelleni tekstisi luettuani. Toivon teille molemmille jaksamista ja onnea uuteen yritykseen, jos siihen päädytte.

Anonyymi kirjoitti...

Tilda, tätä pelkäsinkin.
Olen kyllä "herkistynyt" aiheelle, joten ehkä johtuu siitä, että arvaukseni valitettavasti osui oikeaan.

Tätä todella tapahtuu enenmmän kuin puhutaan. Aihe on toki niin kovin kipeä, ettei siitä ymmärrettävistä syistä haluta puhuta. Olet rohkea, kun puhut.

"Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan."
Chisu - Yksinäisen keijun tarina

Toivon pelkkää hyvää sinulle!

Lasu

ps. Pakko vielä selventää, että minulla ei ole (vielä ainakaan) omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta useammalla lähipiiristäni kyllä. Tuo alku saattoi antaa käsityksen omasta kokemuksesta.

sanaton vakiolukijasi kirjoitti...

Osanottoni.

Anonyymi kirjoitti...

Voi teitä siellä:( Otan osaa suruunne.

Mikään sanottu ei varmasti lohduta, mutta sanon kuitenkin että, vaikka me emme toisiamme tunne, niin kovasti toivon teille valon pilkahduksia ja toivon tunnetta.

Terveisin Anonyymi lukija lähes blogisi alkuajoista asti.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Tilda päivityksestäsi, vaikka asia onkin surullinen.
Halaus sinulle ja niitä pieniä ilonaiheita!
Terveisin ex-turkulainen..

Angel kirjoitti...

Osanottoni :( Herkistyin tätä postausta lukiessani, suurelta osin sen vuoksi, että ensimmäinen raskauteni päättyi nyt jo useampi vuosi sitten raskausviikolla 20, ja jouduin myös läpikäymään synnytyksen, joka oli tähänastisen elämäni raskaimpia kokemuksia. Surutyö kestää oman aikansa, eikä asia unohdu koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Onneksemme olemme sittemmin saaneet ihanan pojan, eikä toisessa raskaudessa tai synnytyksessä ollut mitään ongelmia, joten toivoa on, jos jossain vaiheessa jaksatte taas yrittää uudelleen.

Paljon voimia teille molemmille!

Karkkis kirjoitti...

Olen monta päivää miettinyt, mitä kierjoittaisin. En osaa muotoilla mitään hienoa, mutta toivon teille lohtua tuskan keskelle ja myös niitä onnen pilkahduksia.

Anu kirjoitti...

Eksyin sattumalta blogiisi, mutta en voinut viimeisen kirjoituksesi luettuani lähteä pois jättämättä merkkiä.

Voimia toipumiseen ja aurinkoisempia aikoja kohti!

Sylvi kirjoitti...

Voi Tilda, niin surullisia uutisia. Otan osaa suruunne ja menetykseenne. On mahdotonta kuvitella, millaista on menettää oma lapsi.

Toivon teille oikein paljon jaksamista ja toivoa. Tuttavani menetti esikoisensa synnytyksessä runsas vuosi sitten. Viikko sitten sain kuulla hyviä uutisia: heille oli syntynyt aivan terve pienokainen.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa menetykseenne!
Mäkin olen kokenut keskenmenon. Kun se tapahtui, meillä oli jo esikoinen, ja tämä olemassaoleva lapsi tietysti lohdutti ja piti kiinni arjessa. Minua myös lohdutti se, että ehkä luonto teki tehtävänsä, ja pienessä oli jotain niin pahasti pielessä ettei elämän jatkuminen olisi ollut mahdollista. Toki surin asiaa kovin silti. Kaikkein surullisinta oli se, että kyseessä oli keskeytymätön keskenmeno eli piti käyttää lääkkeitä jotta kohtu tyhjenisi.
Teidän kokemukset ovat vielä karumpia, ja niin kamalaa, että jouduitte miettimään raskauden keskeytystä.
Pienten ihmisalkujen menetykset ovat tosiaan yleisempiä kuin mitä voisi kuvitella. Olikohan niin, että 10-15% raskauksista päättyy keskenmenoon? (Tarkkaa määrää ei edes tiedetä, sillä osa raskauksista päättyy niin alkuvaiheessa, ettei nainen edes tiedä olevansa raskaana ja ajattelee kyseessä olevan vain tavallista runsaampi kuukautisvuoto.)
Me saimme vielä lapsen menetyksen jälkeen. Toivottavasti teillekin käy niin! Voimia teille molemmille!
Emmi

Johanna kirjoitti...

Osanottoni suureen suruusi/suruunne :( On ihailtavaa, että uskalsit kertoa tästä. Toivottavasti saat(te) lähipiiristä tukea jatkaa elämää surun kanssa.

Tämä osui silmääni, ehkä tästä löytyy sinullekin jotain http://www.lily.fi/blogit/lilous-crush/kiitollisena-sanattomana

Suketus kirjoitti...

Lämmin osanottoni menetykseenne. Toivon kaikesta huolimatta iloa ja valoa loppukesään ja tulevaan syksyyn. Elämä kantaa, haluan uskoa niin.

Anonyymi kirjoitti...

Olen useasti poikennut katsomassa josko sinusta olisi kuulunut jotain. Nyt sydän jätti lyönnin välistä kun luin surullista tekstiäsi. Sanat eivät riitä kertomaan kuinka pahoillani olen menetyksestänne.
Valoa ja voimaa sinulle ja miehellesi.
T. Vakkarilukija

Kaisa kirjoitti...

Voi Tilda, kiitos valtavan koskettavasta kirjoituksestasi. Se musertava suru sulaa pois, kun aikaa kuluu. Ei unohdu, mutta helpottuu.
Toivon niin että elämääsi tulee pian valoisia päiviä.

terveisin Kaisa

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa, Tilda. Valitettavasti tiedän, mitä käytte parhaillaan läpi. Me jouduimme mieheni kanssa neljä vuotta sitten myös tilanteeseen, jossa odottamallani lapsella ei ollut kaikki hyvin. Lapsellamme ei olisi ollut mahdollisuuksia elää muutamaa tuskaista minuuttia pitempään kohdun ulkopuolella, joten jouduimme tekemään päätöksen raskaudenkeskeytyksestä. Tuo aika oli todella raskasta, ja kestää kauan, jotta siitä selviää helpommille vesille. Suru ei koskaan jätä, mutta se onneksi muuttaa muotoaan. Itselleni oli todella tärkeää puhua, puhua ja puhua tapahtuneesta. Voimia sinulle ja miehellesi!

Tähtimö

Anonyymi kirjoitti...

Olen myös vakkarilukijasi, en ole aiemmin kuitenkaan kirjoitellut. Mutta nyt koin sen hyvin tärkeäksi.Olen vuoden ikäisen pienen pojan äiti ja muistan hyvin alkuraskauden fiilikset onnesta ja ilosta kun tiesi että masussa on oma lapsi. Olin myös epävarma ja pelokas, jos jotakin kurjaa olisi sattunut. Ammattini puolesta tiedän, että keskenmenot ym. Ovat melko yleisiä.

Voimia sinulle ja miehellesi myös minulta. Menetys on vaan ajan kanssa loppuun käsiteltävä, jotta voi jatkaa elämää rauhassa eteen päin. Ja vaikka suru vallitsee sinussa jonkin aikaa päävireenä, voit ja sinun pitääkin elää ja iloita pienistä ehkä pinnallisistakin asioista ihan vapautuneesti. Ei suru ja murhe ole niin yksiselitteistä, että silloin vain murjotetaan.

Valoa ja voimaa sinulle!

-Mekku-

Anonyymi kirjoitti...

Olet rohkea nainen, kun halusit jakaa tämän asian meidän lukijoidesi kanssa. Eipä kai kukaan, joka ei ole samaa kokenut, pysty täysin ymmärtämään sitä, millaiset harmaan sävyt aukeavat mustavalkoisen välissä. On tärkeää, että asiasta uskaltaa puhua.

Esikoisenne asuu muistoissanne aina ja tuo varmasti vielä paljon iloakin sieltä elämäänne.

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa suruunne. Itse odottelin ensimmäistä ultraani, kun postasit kohtaamastanne surusta ja blogin tauolle laittamisesta. Jotenkin arvasin jo silloin, mistä on kysymys ja postauksesi sai kyyneleet silmiini. Voimia teille molemmille.

Marjo

Elina kirjoitti...

Onpa surullisia uutisia, Tilda! Toivotan voimia sinulle ja miehellesi ja parempaa onnea ensi kerralla. Ja samalla kiitos siitä, että rohkenet kertoa asiasta julkisesti. Samanlaista surua jakamassa on hyvin paljon ihmisiä.

Ainoanniina kirjoitti...

Tilda, olet ollut mielessäni paljon varsinkin viime päivinä käydessäni Turussa. Kun olen sinua miettinyt ja syytä suruusi, tuli mieleeni tämä mahdollisuus. Itken sisälläni kyyneleitä teidän ja pienen ihmisen vuoksi. Otan osaa suureen suruunne.

Anonyymi kirjoitti...

Osanottoni Tilda, ja kiitos, että jaoit näin henkilökohtaisen surusi.

Itse en lapsettomuushoitojen aikana siitä surusta juuri kenellekään kyennyt kertomaan ja vieläkin, liki 4 vuotta myöhemmin, olen melko valikoiva kenelle kerron, koska siihenkin asiaan saa hyvin mustavalkoisia ja valitettavasti ymmärtämättömiäkin kommentteja, jotka avaavaat haavaa aina uudestaan. Toivon ympärillesi myötäeläviä ja ymmärtäviä ihmisiä!

-Annis-

Kutri kirjoitti...

Lämmin osanottoni suureen suruunne! Ja kiitos siitä, että jaat tämän meidän blogisi lukijoiden kanssa. Voit olla varma siitä, että me kaikki yhdymme lähettämään sinulle voimaa ja valoa surusi keskelle.
Sinä urhea nainen, olet rukouksissani.

Anonyymi kirjoitti...

Tilda, sinua on ollut ikävä ja on tuntunut niin pahalta ajatella, että syy poissaoloosi on ollut suru, jota olet joutunut kantamaan koko kesän. Olet ollut minunkin rukouksissani ja olet myös jatkossa.

Haluan myös omalta osaltani kiittää sinua siitä, että jaoit ajatuksiasi tästä asiasta niin viisaalla ja rohkealla tavalla, vaikka se ei varmasti ole helppoa.

-neulanen

heinis kirjoitti...

Ei tähän oikein muuta voi sanoa kuin että SuperPaljon VOIMIA <3!

Mikri kirjoitti...

Osanottoni suureen suruunne.
Vaikka emme henkilökohtaisesti tunnekaan kirjoituksesi liikutti ja kosketti kovin.
Arvostan myös suuresti avoimuuttasi ja haluasi muuttaa tabut asioiksi joista toinen toistaan tukien selviydytään entistä paremmin.
Voimia ja halauksia

Katja/Hattaraa kirjoitti...

Voi Tilda <3

Anonyymi kirjoitti...

Paljon voimia ja halauksia Tilda!<3 Olet ajatuksissani,

Kanerva.

Helka kirjoitti...

Olen seurannut blogiasi noin parin vuoden ajan. Sinulla on hieno blogi. Toivon teille voimia menetyksen jälkeen, kaikkea hyvää syksyynne. Olen myös kokenut keskenmenon ja sen mukanaan tuoman surun.

Anni kirjoitti...

Hei Tilda,

ja kiitos tästä koskettavasta postauksesta. Olen todella pahoillani menetyksestänne. Elämä on toisinaan julman epäreilua.

Olen itse kokenut yhden keskenmenon, joka tapahtui alkuvaiheessa raskautta. Tiedän siis jotain uuden elämän menettämisen surusta, mutta teidän tilanteenne aiheuttaman tuskan määrää voin vain arvailla.

Toivottavasti saat surtua asiaa rauhassa ja sitten vähitellen nähdä yhä enenevästi valoa ja iloa, niitä pieniä asioita ympärilläsi. Ja ehkä jonain päivänä olet uudestaan raskaana - ainakin minulla vasta uusi raskaus alkoi kunnolla parantaa keskenmenon haavaa. Se sujui onnellisesti, ja nyt minulla on pieni poika, josta jaksan olla kiitollinen joka ikinen päivä.

Toivon sinulle ja miehellesi kaikkea hyvää. En tunne sinua ns. oikeassa elämässä, mutta ajattelen sinua lämmöllä.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia teille molemmille. Kummallekaan teille puolisoista ei tuollainen tilanne ole helppo, vaikka se tuntuu naisena ja miehenä eri tavoin, toiselle henkisen paineen lisäksi fyysisenä tuskana.
Joskus luin kohtuun kuolleen pienen kuolinilmoituksesta lauseen;
Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi (en muista mistä se raamatussa oli). Minusta se suoruudessaan sisälsi kauniisti ja lohdullisesti vailla katkeruutta sen, kuinka elämä on lahja ja kaikkea johtavat isommat kädet, kaikella on tarkoituksensa. Ihmisen elämä on rajallista ja epätäydellistä, eikä kaikkeen voi mitenkään valmistautua. Antakaa surun tulla ja sitten aikanaan mennä. Kevyitäkin päiviä vielä tulee.
-H

Anonyymi kirjoitti...

Hei, eräs anonyymi oppilaasi täällä.

En osaa sanoin kuvailla, miten paljon myötätuntoa koen tapahtunutta kohtaan. Paljon paljon voimia sinulle ja miehellesi, olen muistanut teitä rukouksissani. <3

Ajattelin yrittää piristää sinua kertomalla kahdesta asiasta, jotka ovat tulleet mieleeni tätä blogia lukiessani ja jotka sinun muutenkin pitäisi mielestäni tietää.

Ensinnäkin sinulla on aivan ihana tyyli! On mukavaa seurata koulussa, miten keksit jokaiselle päivälle tyylikkään ja toimivan asukokonaisuuden. Mielestäni et pukeudu ollenkaan liian hienosti tai alenna köyhien oppilaiden itsetuntoa, vaikka sitä jossain postauksessa taisit miettiä.

Toiseksi, olet todella hyvä opettamaan. Tuolla jossain kohdassa mainitsit, että tunnet huonoina päivinä olosi ihan paskaksi opettajaksi, kun oppilaita ei kiinnosta. Haluan sanoa, että se ei ole todellakaan sinun vikasi, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Mielestäni on hienoa myös se, että tunneillasi hyvän numeron eteen täytyy tehdä töitä!
Rehellisesti sanottuna sinulta saa tällä hetkellä koulumme laadukkainta opetusta ja tiedän, että en ole ainoa joka ajattelee näin!
Arvostan sinua paljon opettajana ja ihmisenä!

Jumalan siunausta, toivoa ja rauhaa sinulle ja miehellesi, kaikki tulee vielä kääntymään paremmaksi!

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi oppilaani: Kiitos kauniista lohdutuksen ja toivon sanoista. Tässähän nousi miltei puna poskille tuollasista kehuista :) SYksymmällä nähdään varmasti :)

Nanna kirjoitti...

Blogisi juuri löytäneenä luin heti tällaisia surullisia uutisia:( Syvä osanottoni menetyksenne johdosta! Itselläni on kuusi lasta mutta monen monta keskenmenoa ja yksi pidemmällekin ehtinyt pieni enkelipoika. Voimia tulevaan,blogisi näyttää erittäin ihanalta,Turusta minäkin:)