perjantai 16. marraskuuta 2012

Vanha rakkaus janottaa

Vanha rakkaus saattaa yllättää aina välillä. Ajaessaan autoa sitä havahtuu yhtäkkiä, vääntää volyyminapin kaakkoon ja hymy karehtii hetken kasvoilla. Mitähan sitä mahtaa miettiä? Muistoja vuosien takaa?

15-vuotiaalle Tildalle oli yksi bändi kaikki kaikessa. Sitä ei saanut arvostella seurassani, tai ainakin minun oli keksittävä samantien vähintään viisi argumenttia, miksi bändi oli NIIN ihana.  Bändin jäsenet olivat tietysti mielestäni  uskomattoman lahjakkaita, varmasti hyviä ihmisiä ja heidän kappaleensa mitä täydellisimpiä pop-biisejä! Ei ihme, että asenteeni oli omiaan saattamaan sekä minut että suuren rakkauteni alituisesti pienen naljailun kohteeksi. Mutta ei se mitään haitannut - olinhan löytänyt täydellisen bändin! Nukahdin uneen Fading Like a Flowerin sulosävelten tulviessa korvalappustereoista korviini...

                                                kuva täältä
Minulle tuo teinivuosien lempiyhtye oli Roxette. Joo, se on bändi, joka tekee nykyään hyvin mitään sanomatonta poppia eikä pärjää enää kuin ehkä Saksassa ja Kotkan meripäivillä. No, jonkun mielestä yhtye teki jo 90-luvulla aivan yhtä tyhjänpäiväistä poppia hepposilla sanoituksilla, mutta sitä ei kannata kertoa minulle - pieni fanihirviö saattaa yhä puskea pintaan ;)

En oikein tiennyt kumpaa olisin ihaillut enemmän, Marieta vai Periä. Taisin olla hieman ihastunut silloin kumpaiseenkin. Mariella oli maailman täydellisin pop-ääni - sellainen kauniin heleä, mutta rokkimainen. Mielestäni Marie oli ainakin Ruotsin kaunein nainen. Erään kerran katsoimme kaveriporukalla  missikisoja (Roxette oli tilattu esiintyjäksi), julistin, että siilitukkainen idolini päihittäisi kauneudellaan kenet tahansa sen vuoden missikandidaateista. Sain paheksuvia katseita pitkätukkaisilta kavereilta - eihän nyt nainen voi olla kaunis ilman pitkiä hiuksia. (Mietin silloin mielessäni, että kiitti vaan, mullahan kun oli aina ollut lyhyt tukka, koska äitini mielestä se ei ikinä kasvaisi pitkäksi! Sitten muistin taas Marien ja totesin, että todellista kauneutta onkin se, ettei tarvitse lymyillä hiusten takana. Edelleenkin Mariella on mielestäni täydellinen kasvojen luusto!)

Periä taas tuijottelin salaa levynkansista ja piirtelin. Erään kerran tutkin erästä cd-aarrettani tarkemmin,  ja kauhistuin - mielitiettynihän lähetti rakkaita terveisiä jollekin naiselle. Voi ei! Se siitä bändäriydestä! Erään hevipojan kanssa otin taas yhteen Perin kitaransoittotaidoista. No, ei ruotsalainen ihan Metallican kundien tasoinen tuttuni mielestä ollut, mutta tunnusti Perin olevan kuitenkin ihan ok. Mikä mieletön erävoitto!

Fanitukseni sai ajoittain kohtuu hupaisia piirteitä. Kerran suostuttelin ystäväni pitämään esitelmän bändistä. Mitenkähän hän ylipäätään suostui? Yhdeksännen luokan luokkaretkellä puolestaan, yöllä jossakin keskellä Ruotsia, aloin kiljua täysillä - liikennemerkikssä luki Halmstad 150 km! Mennään sinne, Per ja Marie ovat sieltä kotoisin! Tästäpä muut tykkäsivät hyvää... Jokunen tyyny varmasti lensi päin. Saksalaisesta supermarketista löysin sitten hyvitykseksi parivaljakon kokoelmalevyn nimmareilla. Hiih! Olivatkohan ne ihan aidot? Tuskin. No, arvaattekin, mikä oli reliikkinäni sitten seuraavat pari vuotta! Hulluudenpuuskassani hankin materiaalia myös Perin ja Marien sooloura-ajoilta sekä tietysti legendaarisen Gyllene "Sommertiden-Hej-Hej" Tiderin epämääräistä punkkimateriaalia. Tosifanihan tykkää matskusta kuin matskusta ;)

Roxette-fanitukseni jatkui kiivaana aika monta vuotta, mutta haaleni roimasti tavattuani ensimmäisen poikaystäväni. Hmmm... Olisikohan intohimoinen fanitukseni ollut siis poikaystävän kaipuuta? Enpä tiedä. Toisaalta bändin musiikin taso alkoi laskea 1990-luvun lopulla. Olen kyllä myötäelänyt bändin vaiheita myöhemminkin, esim. silloin, kun Marie sairastui aivosyöpään ja onneksi siitä myös tervehtyi... Hartwall-areenallekin tuli kerran lähdettyä fiilistelemään parivaljakon osaamista ja hyvältähän se kuulosti.

Vaikka vanha fanitukseni aika ajoin pompahtaakin pintaan, volyymi vääntyy kaakkoon ja hymy karehtii hetken huulilla, ei menneitä aikoja  pysty enää samalla tavalla tavoittamaan. Yhden kappaleen verran voi kuitenkin fiilistellä ja vaikka laulaa mukana jotakin (niistä lukuisista) historian täydellisimmistä popbiiseistä.

Haluaisitko jakaa omat musiikilliset luurankosi boksin puolella? Sana on vapaa ;)

Tähän loppuun vielä muutama lempparini Roxetelta. Kyseiset biisit ovat kuuluneet jo 15-vuotiaan Tildan top vitoseen. Mukavaa viinkonloppua!

9 kommenttia:

Maris kirjoitti...

Ihanaa, Roxette oli minunkin lempparibändi monta-monta vuotta. Joyride'ista se kiinnostus taisi lähteä ja sen jälkeen tuli kuunneltua kaikki levyt ja biisit. Per oli kyllä kuuma tukkansa kanssa! :D

Vieläkin iPodissa kulkee muutama Roxetten biisi mukana, on ne vaan niin hyviä. Almost unreal, Spending my time ja I'm Sorry taitaa olla niitä mun suosikkeja mainitsemiesi ohella.

Ja sit toinen teinivillitykseni oli East 17, mutta ei siitä sen enempää :)

Anonyymi kirjoitti...

New kids on the block, Jason Donovan, Chesney Hawkes ja mitä näitä ihanuuksia nyt olikaan... :) Oi nuoruus!

Turun Tilda kirjoitti...

Maris: Mä rakastan sitä katsetta, jolla Per katsoo Marieta Listen to Your Heartin videolla... Ja tukka oli pars :D

anonyymi: HIhi, oi mitä klassikkoja ;)

Mimosa kirjoitti...

Monista bändeistä olen pitänyt, mutta pari on ollut tosifanituksen kohteena. Elviksestä pidin aika paljon ja luin omaelämäkerrankin (aivan liian) nuorena (olinkohan edes 10?) -eikö kirjaston kirjoissakin pitäisi olla ikärajat?? ;D

Anyway, se TOSIfanituksen kohde oli NKOTB. Oi voi, en viitsi edes kertoa, mitä kaikkea hullutusta keksin/keksimme bestikseni kanssa. Seinät oli todellakin vuorattu bändin julisteilla, ja rakkauskirjeenkin Joeylle aikanaan kirjoitin.. en tainnut kuitenkaan lähettää, koska se löytyi jostakin. Sille on kyllä naurettu :) "the others who say they love you, they dont love you like I do" ;D Kun vihdoin olin päässyt NKOTB-faniudesta yli, aloin pitää Bon Jovista ja sen jälkeen fanitin Smashing Pumpkinsia. Mitään muuta en kyllä ole fanittanut nkotb-voimalla ;) Vaikka Pumpkinsit teini-iän lempparibänsi olikin.

Ja tätä kirjoitellessa muistin, että eihän se Elviksestä alkanut, vaan 5-vuotiaana fanitin Dingoa. (isosiskon kautta tuttu). Halusin Neumannin kanssa naimisiinkin :D

Nyt kun olen vallannut tämän kommenttiboxisi, niin tuleepa mieleen, että näistä kaikista ja muista musical endeavoureista voisi kyllä itsekin blogata ;)

PS. Pidin myös Roxetesta 90-luvulla, mutta en sentään fanittanut =)

Ainoanniina kirjoitti...

Siihen aikaan kun kaikki luokkakaverini fanittivat Dingoa, minä outona lintuna olin menettänyt sydämeni Hanoi Rocksille. Olin kaikissa bändikeskusteluissa alta vastaajana ylivoimaa vastaan. Yritin vakuutella myös äidilleni, että Hanoin pojat ovat ihan kunnollisia, vaikka näyttävätkin hieman, hm, erikoisilta. No, silloin siihen sinisilmäisenä ja rakastuneena lujasti uskoin, mutta myöhemmin aikuisena huomasin, etteivät "pojat" ihan pulmusia olleet...

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä ilahdun tällaisista muisteloista, ne ovat aina hauskoja.

Nyt ensireaktio oli, kuten usein postauksiesi kohdalla, "jus just", eli vaivaantumisen aste sama kuin kävisi vessassa inkontingessista kärsivän tätinsä kanssa.

Tiedostan täysin, että ongelma on omani, ei suinkaan kirjoittajan. Välillä näitä aina sattuu anojenkin kohdalle ... xD

Turun Tilda kirjoitti...

Mimosa: Sulla on ollut aika kehittynyt musamaku, jos olet fanittanut Elvistä sen ikäisenä! En ymmärrä, miten tuo NKOTB-fanitus on mennyt minulta ohi, taidan tietää heiltä vain yhden kappaleenkin, sen "Stp By Step" vain olikohan sellaista edes olemassakaan. Kaiken kaikkaian aika monipuolinen fanituskaari sinulal on ollut. Siitä vain bloggailemaan!

Ainoanniina: No nykyään Michael Monroe on taas aika puhdas pulmunen- voitti positiivisimman suomalaisen tittelenkin tuossa joku vuosi ;)

anonyymi: Tällaisen kommentin jälkeen ihmettelen enää, miksi sitten ylipäätään edes käyt blogissani, jos lukukokemuksesi on ollut "usein" tuollainen. Ehkäpä olisi aika etsiä parempaa luettavaa. Valitan, minä olen oma itseni eli ilmeisesti sitten pissavaivainen täti. Se kirjoitetaan muuten inkontinenssi.

kirsimaria kirjoitti...

Hihii, kiitti tästä postauksesta! En ole fanittanut Roxettea(kaan) erityisellä intohimolla, mutta tykkään kyllä. Tämän postauksesi ansiosta teinkin tänään sitten yhden konferenssiesitelmän Roxetten soidessa Spotifyista taustalla koko iltapäivän! Kiitos!

Ja vinkeää: kun sain homman valmiiksi, alkoi ikkunasta Keljon suunnasta näkyä ilotulitus (en tiedä minkä kunniaksi) - juuri kun työhuoneessani soi Crash, boom, bang.

Kate kirjoitti...

Roxette ei kuule ole yhtään nolo verrattuna omaan fanituksen kohteeseeni. Se oli nimittäin tietenkin Michael Jackson. :P Puolustuksekseni voin kyllä sanoa, että jos Maikkeli olisi lopettanut uransa Thrilleriin ja näyttäisi samalta kuin 80-luvun alussa, fanitus varmaankin jatkuisi vieläkin. Biidiit, biidiit!

"Inkontingessi" LOL