torstai 21. elokuuta 2014

Hautajaiset

Eräs vaikea aihe pienen poismenon suhteen on vielä kirjoittamatta. Tätäkään en olisi pystynyt käsittelemään yhtään aiemmin. Nyt on kuitenkin sen aika.

Reilu viikko vuoden takaisen synnytyksen jälkeen koitti päivä, jota olin alkanut jo sairaalasta paluun jälkeen jännittää. Oman lapsen hautajaiset - kuka sellaista haluaa kokea?

Minua oli psyykattu ja vakuutettu siitä, että yleensä vanhemmat peloistaan huolimatta kokevat tilaisuuden rauhallisena ja levollisena. Se on tilaisuus, jossa puhdas, puhdistava suru voi virrata läpi kehon.

Ahdistavimmaksi koinkin etukäteisvalmistelut. Hautajaisethan olisivat hyvin pienimuotoiset - vain minä, mieheni ja pappi. Koska kyseessä ei ollut kuin noin puoleenväliin edennyt raskaus, emme kokeneet että esimerkiksi isovanhempien tulisi olla paikalla. Ehkä ahdistavimmat hetket koinkin valitessani hautajaisvirsiä ja miettiessäni, mitä pikkuisen mukaan viimeiselle matkalle laitettaisiin.

Lainasin anopiltani CD:n, jossa oli lasten laulamia virsiä. En päässyt alkua pidemmälle, kun jo itkin niin, etten kuullut musiikkia. Lopulta sain kuitenkin valintani tehtyä. Hautajaismusiikiksi valikoituivat virret Ystävä sä lapsien ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie eli Suojelusenkeli. Meille oli suositeltu jonkin muiston laittamista arkkuun pikkuisen viimeiselle matkalle. Päädyimme laittamaan valokuvan meistä - isästä ja äidistä - ja kuvan taustalle kirjoitin sen kertosäkeen Prinsessalle -kappaleesta. Kirjoitin myös, kuinka paljon äiti ja isä rakastavat pientä tyttöään ja että lupaamme muistaa hänet aina.

Mutta sitä raitapaita pupua en pystynytkään laittamaan etukäteissuunnitelmistani huolimatta viimeiselle matkalle. Ahdistuin asiasta naurettavan paljon. Lapseni kyllä tuhkattaisiin, mutta ajatus pehmopupun polttamisesta tuntui vieläkin pahammalta. Nyyhkin, että millainen äiti evää lapseltaan ainoan pehmolelun. Sitten keksimme mieheni kanssa järkevän selityksen - jääköön pupu muistuttamaan perhettämme pienestä. Ehkä se voi kertoa tuleville lapsille isosiskosta.


Hautajaispäivä koitti, no, aurinkoisena ja lämpinämä. Pysähdyimme kirkkomaan kupeen kukkapuotiin ostamaan hautajaiskukkaa. Mieheni kävi sen ostamassa ja liikutuin uudemman kerran. Hän oli valinnut kauniiin ison vaaleanpunaisen ruusun. Ihana mieheni, ihana isä...

Sairaalan kappelissa pappi otti meidät vastaan. Siinä se lepäsi, pieni ei paljoa kenkälaatikkoa suurempi arkku. Pappi sytytti kynttilän. Seremonia alkoi valitsemallani virrellä. Pienen hautajaiset etenivät normaalin hautajaisliturgian mukaan. Minulle tämä oli tärkeää. Koin, että lapseni noteerattiin ja tunnustetiin oikeaksi IHMISEKSI siinä missä muutkin.

Meitä jäljelle jääneitähän varten hautajaiset ovat. Itselleni äitinä kristillinen siunaus viimeiselle matkalle oli luontava valinta. Toivon, että myös uskonnottomille on tarjolla jokin korvaava tilaisuus, sillä nyt kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että tragedian edessä pysähtyminen ja sen tajuaminen vaatii tällaista seremoniaa. Se auttaa jatkamaan elämässä eteenpäin. Tämä oli myös papin sanoma. Tilaisuuden lopuksi hän siunasi meidät ja lausui lähettävänsä meidät ELÄMÄÄN. Sitä pienikin varmasti tahtoisi.

Minua lohdutti kovasti ajatus siitä, että pieni tuhkattaisiin muiden samanlaisten kanssa. Hän ei lähtynyt täältä yksin. Kovin montaa kertaa en ole käynyt muistolehdossa. Toisaalta pikkuiseni on enemmän sydämessäni kuin jossakin tietyssä paikassa. Mieluummin sytytän kotonani kynttilän tai katselle pakkasyönä tähtitaivasta ja lausun rukouksen pikkuiseni muistolle.

Koen, että tämän postauksen myötä ympyrä on sulkeutumassa. En kuuna päivänä olisi uskonut, että julkisesti kertoisin pieneni tarinan näin yksityiskohtaisesti. Nyt, kun olen sen tehnyt, se tuntuu vapauttavalta ja puhdistavalta, olen kuitenkin luontainen kirjoittaja ja osaan näin ilmaista itseäni parhaiten. Näin pienen elämästä jää myös jälki; hän on ollut todellinen.

Toivon, että tästä eteenpäin voin katsoa lopullisesti eteenpäin. En siis ehkä koe tarvetta kirjoitella enempää pienestä. Se ei tarkoita, että hänet olisin unohtamassa, mutta mielestäni blogin kannalta kaikki olennainen on nyt sanottu. Pieneen liittyvät postaukset löytyvät kategorian/tagin suru alta. Jos tiedät jonkun läheisesi, joka kamppailee vastaavien kokemusten kanssa, voit ohjata hänet lukemaan noita tuntemuksiani. Toivottavasti ne voivat toimia lohdutuksena ja myötäelona vastaaviin tilanteisiin joutuville.

Ps. Tuossa sivupalkissa on jälleen pieni kysely. Osallistukaahan ja antakaa palautetta, jos kysely ei taaskaa toimi!

18 kommenttia:

Reetta L kirjoitti...

Kiitos Tilda kun jaoit nämä. Uskon että rehellisistä ajatuksistasi on valtavasti lohtua monille samaa läpikäyville ja uskon että nämä tekstit ovat sinullekin vuosien jälkeen arvokas muisto.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Tilda

Ihan ensimmäiseksi pahoittelut kokemastasi. Kuulosti niin kovin tutulta..

Oma esikoiseni syntyi kuolleena syyskuussa 1997, raskausviikkoja oli tasan 32. Esikoisestani tuli isoveli 13 kuukautta myöhemmin, kun pikkuveli syntyi alle kilon painoisena keskosena.

Olemme käyneet Muistolehdossa aina syntymäpäivänä, jouluna ja äitienpäivänä. Meidän ainokaisemme on nyt lukion ekalla ja on aina ollut mukana, kun on isoveljelle käyty sytyttämässä kynttilä tai viety nalle tai kukkia. Valitetta vasti vain jossain vaiheessa lapsi ahdistui siitä, että isoveli oli kuollut.

Itselleni on ollut hankalaa vastata kysymykseen: montako lasta sinulla on? Kun minulla on kaksi lasta, mutta vain yksi elävä. Yleensä olen vastannut että yksi, koska en halua järkyttää ihmisiä.

Vauvan (kohtu)kuolema tuntuu olevan iso tabu, osa on sitä mieltä, että ei ole "oikeutta" surra, koska vauva ei syntynyt elävänä. Kuitenkin vauva on ollut olemassa.

Olen lukenut blogiasi pitkään. Minusta on ihanaa, että teille tulee vauva ja toivon sinulle ja miehellesi kaikkea hyvää! Toivottavasti voit ja uskallat nauttia odotusajasta täysillä.

Terveisin
-LS-

Anonyymi kirjoitti...

Tätä lukiessa ei ollut helppo pitää silmiä kuivana.. Tv. metsäntyttö

Kikka kirjoitti...

Halaus, ystävä! Hyvä että kirjoitit tämän, ja hyvä että kirjoittaminen tuntuu puhdistavalta ja auttaa asian käsittelyssä. Ja hyvä, että tuntuu siltä, että elämä on tässä ja nyt ja edessä, ja jatkatte eteenpäin valo sydämessä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos siitä, että jaoit tämän kokemuksesi meidän lukijoiden kanssa. On hienoa, että muut samassa tilanteessa olevat voivat saada blogistasi tukea ja lohtua. t. Lotta

Anonyymi kirjoitti...

Ei tätä lukiessa voinut olla itkemättä. Kirjoitat niin kauniisti lapsestasi ja surustanne. Kaikkea hyvää elämäänne!

Anonyymi kirjoitti...

Jätitte jäähyväiset kauniilla ja lämpimällä tavalla. Ihminen ei voi enempää.

Karkkis kirjoitti...

Kyyneleet nousivat silmiin tätä lukiessa! Uskon, että tästä kirjoituksesta on apua jollekin, joka on kokenut saman. Juuri tuttavapiirissä kuulin samankaltaisen suru-uutisen.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä tätä lukiessa nenäliinoja tarvittiin.
Hyvä, että ynpyrä sulkeutuu ennen uuden lapsen syntymää.
Lapsillasi on useita meitä "henkisiä kummeja" täällä lukijana!
Kaunista ja onnellista loppukesää sinulle!
ex-turkulainen

Turun Tilda kirjoitti...

Reetta L: Kiitos kommentista. näin ajattelen itsekin. EN ole koskaan nuorempana ollut varsinainen päivänkirjan kirjoittaja, mutta blogin pitämisen myötä muistan elämäni vaiheista itsekin todennäköisesti enemmän, varsinkin eri vaiheiden tuntemuksiani.

LS: Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Näitä asioita ei voi vain ymmärtää täysin, jollei niitä ole itse kokenut (jos nyt silloinkaan). SInulla on ollut rankkoja vaiheita elämässä. Oletko kuitenkin sitä mieltä, että lapselle kannattaa avoimesti kertoa kuolleesta sisaruksesta, vaikka se aiheuttaisikin suruntunntetta ja mahdollista ahdistusta?

Itse olen käynyt kovaa kamppailua sen kanssa, ettei oma menetykseni kelpaa edes kohtukuolemaksi. Pienen olisi pitänyt elää vielä kuukausi kauemmin siihen etappiin. Kuitenkaan myöhäinen keskenmeno ei ole ihan sama juttu kuin alkuraskauden keskenmeno, sitäkään vähättelemättä. Keskiraskauden keskenmenossa ikävää on se, että lapsen joutuu kuitenkin synnyttämään, se näyttää jo pieneltä ihmiseltä eikä uutta raskauttakaaan suositella heti yritettäväksi...

Metsäntyttö:<3

Kikka: Kiitos, kulta :)

Lotta: <3

anonyymi: Kiitos kauniista sanoista.

anonyymi2: Kiitos. <3

Karkkis: Kun tuttavasi on hieman toipunut, niin vinkkaa hänelle näistä kirjoituksista.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Tilda,

olen sitä mieltä, että kannattaa kertoa. Lapsen ikätason mukaisesti tietenkin.

-LS

Kerttuli kirjoitti...

Tilda <3 Kirjoitit todella koskettavasti, pala kurkussa tätä luin. Olette kauniilla tavalla hyvästelleet pikku tyttönne ja hän säilyy muistoissanne aina. Miten liikuttava tuo pupujuttu, että pidit pupun muistona. Olen tosi iloinen, että olet pystynyt avoimesti käsittelemään tätä raskasta asiaa ja että nyt on suunta kohti uutta ja valoisaa tulevaisuutta <3

En millään muista olenko tästä aikaisemmin sulle puhunut, mutta minulla on itselläni sisko, joka sai elää vain joitakin tunteja. Hän syntyi pienenä keskosena reippaasti etuajassa ja keuhkoissa, ilmeisesti muuallakin, oli vakavia kehityshäiriöitä, joiden vuoksi hänestä ei ollut eläjäksi.

Olin itse tuolloin 5-vuotias, joten muistoni tapahtuneesta ovat aika hatarat. Tiedän, että minulle selitettiin lapsen tasoisesti mitä oli tapahtunut, mutta hautajaisissa en ollut mukana. Hänellä oli oma hautakivi, jossa kävimme yleensä pyhäinpäivänä ja jouluna sytyttämässä kynttilän. Mitään ahdistusta tai traumaa minulle ei kuolleesta siskosta koskaan tullut. Vain kerran muistan itkeneeni asiaa vuosia myöhemmin(lukioikäisenä), samassa yhteydessä kun mummoni oli juuri kuollut. Vanhempani pystyivät käsittelemään suruaan ilmeisen hyvin, kun en muista mitään lamaannuttavaa tai ahdistavaa ilmapiiriä tapahtuma-aikaan.

Parhaiten minulle on jäänyt koko asiasta mieleen se, että kun äiti oli sairaalassa, vuokrasimme isän kanssa R-kioskilta läjän Aku Ankka -videoita ja kun olimme sairaalassa äitiä katsomassa, söin hänen välipalaltaan jääneen appelsiinin ja minulta irtosi heilunut hammas siihen appelsiiniin :D

Yleensä jos joku kysyy onko minulla sisaruksia vastaan että ei, mutta aina silloin suon pienen ajatuksen pikkusiskolle, jota en koskaan nähnyt. Tutuille olen saattanut kertoa, jos on sen suuntaisista asioista tullut puhetta, mutta vieraita ei yleensä jaksa hämmentää.

Olen varma että te osaatte kertoa lämpimällä ja luontevalla tavalla tulevalle lapsellenne / lapsillenne pikkuisesta isosiskosta, joka elää aina sydämissänne <3

Haleja!

ma ri kirjoitti...

Kiitos kun jaoit tämän! Nyt kun pari päivää on tämän lukemisesta kulunut pystyn turvonnein silmin kiittämään. Jotenkin tämän kautta sain itkettyä kahden keskenmenoni ahdistuksen pois. Keskenmenojeni jälkeen halusin vain nopeasti pois sairaalasta, kauas, unohtaa että mitään koskaan oli, olin iloinen ettei tarvinnut enää kohdata asiaa varsinkaan hautajaisten merkeissä, en niiden päivien jälkeen itkenyt asiaa. Nyt tajuan että minun olisi pitänyt haudata pikkuiset, antaa surun tulla ja ajan pyyhkiä tuska pois. Tätä lukiessa löysin taas tuskan, nyt olen itkenyt, nyt saa tuska, sekä suru lähteä, ja, ikävä saa jäädä. Kiitos vielä kauniista kirjoituksesta! Iso sydän!

Turun Tilda kirjoitti...

ex-turkulainen: Kiitos kauniista ajatuksesta <3

Kerttuli: Kiitos, kun kerroit oman tarinasi <3 <3

Ma ri: Kiitos itsellesi, kun jaoit kokemuksesi. Toivon, että tarinani lukeminen oli tosiaan puhdistava kokemus, tarkoitus ei ole piinata ketään vastaavaa kokenutta sillä, että hautajaiset olisi pakko järjestää. Ihminen toimii tuollaisina hetkinä vaiston varassa eikä jaksa analysoida. Mielettömän hienoa, jos kirjoitukseni auttoi kuitenkin sinua prosessissa eteenpäin.

Voimia ja valoa syksyysi!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Tilda, että jaoit tämän. Itseäni kosketti erityisen paljon se, että pappi pienen hautajaisissa siunasi ja lähetti teidät elämään. Uskon itsekin vahvasti siihen, että hautajaisten kaltainen seremonia auttaa jatkamaan eteenpäin.

Peilaan näitä asioita tietysti aina omaan kokemukseeni sekundäärisestä lapsettomuudesta, ja olen monesti miettinyt, että ainakin itse olisin kaivannut lapsettomuuden surunkin käsittelyyn jonkinlaista seremoniaa, joka olisi antanut oikeutuksen surra ja toisaalta tuonut lohtua sen kautta, että suru olisi noteerattu olemassa olevaksi edes jonkun ulkopuolisen, kuten papin, taholta. Sisälle jäänyt suru on todella hajottavaa ja estää tai ainakin merkittävästi hidastaa eteenpäin jatkamista. Itselleni siitä tuli monivuotinen ja lopulta koko elämäni mullistanut kriisi. Ja ikäväkseni sain myös huomata, että yhteiskunnan turvaverkossa on tällaisissa kohdin jättimäisiä aukkoja eli apua oli vaikeaa ja myös kallista saada (saattaa kiinnostaa yhteiskuntaopin open roolissa). Sinulle on onneksi tainnut käydä paremmin, ainakin jossakin postauksessa muistaakseni kommentoit saaneesi hyvää huolenpitoa tässä raskaudessa.

-Annis-

ma ri kirjoitti...

Oli todellakin puhdistava kokemus <3
Kiitos ja onnea uudelle elämälle!

Turun Tilda kirjoitti...

Annis: Kiitos kokemuksesi jakamisesta!

Itse olen tosiaan kokenut, että olen saanut hyvää huolenpitoa matkan varrella.

Toki oma kriisini ja viime kesän vaiheet olivat fyysisesti konkreettiset, mikä varmasti edesauttoi sitä, että tilani huomattiin ja sain myös psyykkistä huolenpitoa.

Yhteiskunnassamme on varmasti paljon kuvailemiasi porsaanreikiä ja ihmisen pitäisi olla tosi vahva, että saisi viestinsä ja kaipaamaansa apua. Mutta eiväthän kaikki ole vahvoja tai heillä ei ole puolestapuhujaa, jotta julkisen terveydenhoidon puolelta asiaan tartuttaisiin.

En sitten tiedä, miten jossakin seurakunnan diakonissatyössä yhteydenottoihin suhtaudutaan; luulisi että keskustelutukera voisi olal halukkaille tarjolla. Ymmärrettävästi kynnys on teitysti korkeampi kuin esim, tällainen kuolemantapauksen myötä tuleva konkreettinen hautaansiunaaminen.

Toivottavasti olet omassa prosessissasi saanut myöhemmissä vaiheissa jostakin tukea. On kauhea tunne, jos kokee, ettei kukaan kuuntele...Voisiko esim. lapsettomien yhdistyksessä Simpukassa olla jokn suljettu keskustelufoorumi sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsiville (eli ymmärsinkö oikein, että kyse on sellaisesta tapauksesta että olisi halunnut saada enemmän kuin yhden lapsen? ).

Mimosa kirjoitti...

<3