Kansallispyhättö

Mitä luultavimmin paikalla oli kasvanut metsää jo siitä lähtien, kun Itämeri oli alkanut hiljalleen vetäytyä kohti Atlanttia. Ensin nuorta norjaa koivikkoa ja sittemmin suoraryhtistä mäntymetsää. Puiden juuret olivat porautuneet uhmakkaasti syvälle niukkaravinteiseen maaperään. 

120cm x 120cm. Tuon suurempi ei ollut maja, joka nökötti kuusen alla osittain kahden kiven lohkareen takana. Uusiokäyttöön otettuja hiiltyneitä lankkuja ja huopaa katoksi. Lankkujen läikikkäästi tummuneet kyljet ja huovan vihreä väri naamioivat majan tehokkaasti osaksi maastoa. Majan kädensija oli naurettavan mahtipontinen niin mitättömälle rakennukselle. Miksi kuitenkaan olisi pitänyt tehdä uutta, kun kerta vanhan asuinkelvottoman pirtin hantaaki oli käytettävissä? Sellainen sisältää tunnearvoa. Muistoja. Onnellisia.

Vuonna 1934 hän oli muuttanut Helsinkiin. Hämäläinen osakunta oli käynyt tutuksi. Sitten sota ja korkeampi sotilasarvo. Jatko-opintoja ja kihlat entisen opiskelutoverin kanssa, joka oli paljastunut ajan myötä erittäin puheliaaksi karjalaiseksi. Tahdonvoimaiseksi. Työura oli alkanut vauhdikkaasti eikä siinä liiemmin ehtinyt kotitilan tilannetta miettimään. Kun sitten vanha isä oli kuollut ja pirtti palanut, hän olisi halunnut saada koko roskan. Vaimo oli ollut eri mieltä.

                                   

Pikkula. Huusi. Hönni. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hotelli helpotus. Huuska. Kankein käsin hän veisti majan oveen sydämen. Tuosta aukosta ja hirren raoista siivilöityi sen verran valoa, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä tarpeitaan aivan pimeässä. Kenties vaikka Vilkuna saapuisi saunomaan. Tai Urkki! Silloin ei tarvitsisi pyytää kykkimään saunan taakse vaan olisi tarjottavana oikea puucee. Suomalaisen todellinen sielu! Hämähäkin seittejä ja tuulen huminaa.

Sisäseinille sijoitettiin valikoima erilaisia painokuvia suomalasista kansallismaisemista: Poroja Ounasvaaran rinteillä, Savonlinna ja hillasato Kuusamossa. Kauniita järvimaisemia Haukivedeltä ja Kangasalta. Istuutuminen pytylle merkitsi siis itsensä unohtamista ja korkeampaan yhteyteen sulautumista. Suomalaisuus. Mielen pyhittäminen oman alkuperän mietiskelylle. Aikojen virrassa uiskentelemista. Esi-isiin yhteyden saamista. Ehkä kesäpaikan kunnostaminen ei sittenkään ollut hullumpi ajatus.

Oli aika testata oman käden luomus. Ovi auki ja sitten sisäpuolelta säppiin. Tuoreen turpeen tuoksu. Istahdus. Niin henkilökohtaista, mutta kuitenkin yhteisöllistä. Pilkahdus totuudesta.

                                                                         * * *

Juhannus 1966. Kaunis kirkkaana välkehtivä vesistö levittäytyi silmien eteen ja sivuillekin peilaten taivaan sineä. Kaislikko suhisi ja rantapajukon takana rantasauna lämpeni hiljalleen. Siniharmaita savukiehkuroita nousi verkalleen kohti taivaankantta. Kun kerrotaan tämä kaikki sadallatuhannella, saadaan totuus. Suomalaiset olivat jälleen kerran vastanneet alkukantaisen viettinsä kutsuun ja paenneet kaupungeistaan mittumaarin viettoon. Keskikesä. Täytyyhän edes kerran vuodessa saada haistella puhdasta ilmaa. Ja tietysti päästä jälleen ulkohuussiin pohtimaan syntyjä syviä.

 Teollisuusjohtaja Huhtala oli vastannut myönteisesti veljensä professori Huhtalan kutsuun tulla viettämään juhannusta tämän kesäpaikkaan, joka oli itse asiassa molempien vanha kotitila. Paikka oli päätynyt professorin haltuun, koska teollisuusjohtaja ei erityisemmin viihtynyt näin syvällä sisämaassa. Purjehtiminen oli enemmän hänen ja hänen vaimonsa alaa. Veljen kanssa oltiin kuitenkin sen verran hyvissä väleissä, ettei kutsusta voinut kieltäytyä. Kokolle veli oli kutsunut myös tuttuja vuosien takaa, vanhoja naapureita ja muutaman kollegan Helsingistä.

Johtaja Huhtala istuutui huussiin ja hörähti. Tulossa olisi jokseenkin arvaamaton yhdistelmä veljen tylsiä tarinoita arkeologisilta kaivauksilta, naapurin sahtia ja omia napantereita. Johtajan maha murahti uhkaavasti. Vaimotkin saattoivat äityä vallan mahdottomiksi yhteen päästyään. Toisaalta naapurin isännän kanssa olisi mukava poiketa verkoilla ja eräs Maunon kollegoista oli hänen muistikuviensa mukaan oikein mukavan roisia seuraa. Murahdus. Suoli taisi olla tukossa eilisen pihvin vuoksi. Johtaja tiiraili silmät sirrillään katon rajassa olevaa peukalonpään kokoista kennoa. Kömpelönoloinen ampiainen oli juuri ryömimässä sisään kennoon. Samperi! Tuo pesä täytyy hävittää ennen iltaa. Joku voi vielä maistissaan saada tuon pöksyihinsä. Kummalista kyllä kohtaaminen mitättömän luontokappaleen kanssa rentoutti johtajan Huhtalan mielen. Kuin ristiretken johtaja, pyhää toimeliaisuutta puhkuen hän lähti hakemaan välineitä, joilla tuhoaisi tunkeilijan.

Karin Huhtalalla kiersi ilma vatsassa. Tuo kouristava kipu otti välillä niin valtaansa, ettei silloin pystynyt olemaan suorassa puolta minuuttia pidempään. Kunpa saisi puksautettua! Se olisi niin suuri helpotus. Sellaista ei voinut tehdä julkisesti. Ei kaupungissa posliinipytyn äärellä. Ei varsinkaan, jos oli yleisessä vessassa, jossa joku tuntematon tai puolituttu saattaisi kuulla. Hui kauhistus, puolituttu! Siinä menisi jo maine. Täällä maalla vielä kehtasi. Ulkohuussissa. Tuulihan tuli seinän läpi ja vei hajun mukanaan metsään. Pieni paukahdus. Huh, helpotti jo vähän. Vessan nurkassa seisoi todella kaunis emaliteline vadin ja kaatokannun kera. Onpa Liisi löytänyt kauniit! Varmaan viime vuosisadan vaihteesta tai jopa vanhemmat. Nyt tuntui jo helpommalta. Olisi varmaan aika palata muiden seuraan. Veljen vaimo oli näyttänyt vähän ahdistuneelta naapurin isännän seurassa.

 Sade rummutti huussin kattoa tasaisesti. Liisi Huhtala istui pöntöllä ja oli antaa ylen, ainakin vertauskuvallisesti. Sen verran ällöttävää naapurin isännän käytös oli jälleen kerran ollut. Oli puristanut Liisin paksusta reidestä, kun oli ruokailtu pirtinpöydän ääressä. Vaivihkaa hiplaillut. Olikohan hän kuvitellut? Kun Liisi oli hakenut halkopinosta lisää saunapuita, oli Pena tullut takaa päin ja nipistänyt kannikasta. No sitä hän ei ollut ainakaan kuvitellut. Kuiskannut korvaan, että yöunet menevät kun näkee hänet tuollaisessa kesämekossa. Rasvainen mies! Oma vaimokin mukana. Liisi tarkkaili metsää oksan reiästä. Kylläpä kesäinen metsä näytti sateellakin kauniilta. Tumman vihreä, vaaleampi vihreä ja sinisen vihreä vuorottelivat muodostaen kauniin mosaiikin. Olivatkohan naiset kautta aikojen joutuneet kärsimään samanmoisesta ahdistelusta? Uh, no huussissa luulisi olevan katseilta turvassa. Risahdus metsässä. Joku asteli huussin takana? Rysähdys. Pena täälläkin? Suutuspäissään ja punaviinin voimalla Liisi syöksyi ulos majasta. Valmiina puhumaan suunsa puhtaaksi kerrankin. Huohottaen, silmät salamoiden hän kääntyi majan taakse. Kun huimauskohtaus laantui (seurausta liian nopeista liikkeistä tai viinistä), hän huomasi tuijottavansa loittonevaa hirven peräpeiliä.

kuvalähteet: 1 , 2, 3, 4, 5