Trieste

»Itämeren rannalta Stettinistä aina Triesteen Adrianmerelle asti, maanosan halki on laskettu rautaesirippu. Tämän linjan taakse jäävät kaikki Keski- ja Itä-Euroopan vanhojen valtioiden pääkaupungit. Varsova, Berliini, Praha, Wien, Budapest, Belgrad, Bukarest ja Sofia, kaikki nämä kuuluisat kaupungit asukkaineen ovat nyt niin sanoakseni Neuvostoliiton etupiirissä, eivätkä ainoastaan eri tavoin ilmenenevän Neuvostoliiton vaikutuksen vaan paljolti myös sen yhä tiukkenevan valvonnan alaisena.»

- Winston Churchill -

Aloitus meni vähän ammattihifistelyksi, mutta sille on syynsä. Tämä kylmän sodan alkua kuvaava lausuma jäi kummittelemaan mieleeni jo teini-ikäisenä. Se, monien muiden kyseisen aikakauden kuolemattomien lausahdusten ohella, herätti minussa suunnattaman kiinnostuksen Itä-Euroopan kaupunkeja kohtaan. Tutkin karttoja, haaveilin matkoista. Sana Trieste maistui suussani jännitykseltä ja vaarantunnulta. Mielessäni kaupunki oli läntisen Euroopan uloin linnake, joka työntyi kohti kommunista maailmaa. Millaista siellä olisi ollut elää 1950-luvulla?

Myöhemmin minulle selvisi, että Trieste oli ollut pitkään osa Itävalta-Unkarin keisarikuntaa. Näin kuvia Miramare-nimisestä palatsista, ja mielikuvitukseni loihti uusia historiallisia kuvaelmia ruhtinaista ja keisarinnoista palatsin puutarhassa vilvoittelemassa. Oi, sinne samoille poluille halusin minäkin astelemaan!

Predjama-linnakkeen jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti Triesteä. Sunnuntai ehti jo iltaan, kun ylitimme rajan ja lähdimme laskeutumaan kohti kaupunkia. Olinhan minä nähnyt Välimeren ennenkin, mutta häkellyin kuitenkin sen iltaruskossa välkehtivästä kauneudesta. Kun meri alkoi pilkahdella siellä täällä pinjapuiden ja valkoisten talojen välistä, tunsin viimeistään loman alkaneen...

Kun kiemurtelimme alas mutkaisia pikkuteitä, tajusimme, ettemme olleet muistaneet tulostaa mukaan Bread & Breakfest-paikkamme ajo-ohjeita. Olimme jonkin verran aikataulustamme myöhässä. Turisti-infot ynnä muut paikat olivat kiinni, eikä kenelläkään paikallisella tuntunut olevan hajuakaan siitä, missä päin kaupunkia majapaikkamme sijaitsi. Lopulta eräs bussikuski muisti kadun, ja löysimme perille. Majapaikka paljastui 40 neliömetrin lukaaliksi omalla kylppärille ja keittiöllä. Varusteluntaso nousi huomattavasti verrattuna edelliseen paikkaan! Huonetta vuokraava mamma tosin elehti ja paapatti kovaan ääneen tuoden närkästyksensä erinomaisesti esille (olimmehan noin kaksi tuntia myöhässä mahdollisesta saapumisajastamme) .

- Vain viisi minuuttia, ja olisin varmasti lähtenyt tieheni. Mikä onni, että tulitte juuri nyt paikalle. Mamma huitoi tarmokkaasti käsillään.

- Olemme pahoillamme, emme löyt...

- Lapset, tiedättehän, niiden kanssa riittää tekemistä! En voi olla joka paikassa yhtäaikaa!! Mamman skootterinkypärä teki käsissä huimia voltteja.

- Hmm, olemme oikeasti...

- Tiedättehän, kuusivuotias, kahdeksan- ja kymmenenvuotiaat! Niissä riittää paimentamista...

- Hmmm... Olisikohan mahdollista yöpyä toinenkin yö?

- Se ei ole lainkaan varmaa. Täytyy tarkistaa ensin varauskirjasta, onko muita varauksia...

Mamma paineli asioille toimeliaasti, mutta huomasimme silmäkulmien pehmenneen.
Tajusimme kumpikin, että haluaisimme ehdottomasti Italian puolella seuraavat kaksi yötä. Kunpa se onnistuisi!

- Onni oli puolellanne, ei varauksia!

Lykkäsimme vähän ylimääräistä mamma käteen.

- Ei, ei. Ei hyvänen aika...

- Jotakin bambinoille...

Mamma oli yhtäkkiä huitovien käsien ohella yhtä poskipusua.

- Voi hyvänen aika! Grazie, grazie... Tsau, tsau! Toivottavasti nautitte matkastanne kovasti!

Illastimme majapaikkamme syrjäisen pikkukadun ravintolassa, jota piti vanha, (suomalaisittain) aikoja sitten eläkeiän ylittänyt pariskunta. Kumpikaan ei osannut sanaakaan englantia tai saksaa. Naureskelimme ruokalistaa tutkailessamme - yhtä hakuammuntaa! Listalla ei ollut pizzan pastaa! Mummu toi hummerin näytille, mutta lopulta päädyimme maistelemaan kahta erittäin hyvää kala-ateriaa. Luulimme, että pappa olisi sentään rahastanut tiskillä, mutta ei - senkin mummu teki täyttäen laskun käsipelillä :D

Seuraava päivä valkeni kauniina - juuri sopiva ilma Miramaren valloitukselle!

Mitenkä sitä aaltojen loisketta ja ilman helteistä väreilyä oikein kuvailisi. Välimeren sinistä ja valkoista sekä muratin vihreää ja patsaiden ylväitä muotoja. Miramare oli todellakin oikea palatsi!


Miramaren puutarha oli huikaiseva, joten faktoista viis. En välittänyt lainkaan sisätilojen museosta. Julistin paikan mielikuvitukseni omaisuudeksi.


Oli Trieste muutakin kuin Miramare. Siellä oli hienoja hallintoaukeita, satama-altaita ja nostokurkia. Kalastajat kalastivat laitureilla ja pukumiehet ajoivat skoottereilla. Minä join maitokahvia sydämeni kyllyydestä.

Mies oppi liikenteessä italialaiseksi. Oli pakko kaahata, ettei jäänyt muiden alle. Välillä oli tultava ulos autosta, jotta näki, mistä ajaa. Silti liikenne oli jotenkin elastisempaa kuin Suomessa. Ehkä joukossa oli vähemmän tumpeloita?


Ihanaa, että menimme Triesteen. Se oli meluisampi, rösöisempi, mahtipontisempi kuin Ljubljana. Jollakin kummallisella tavalla nämä kaksi kohdetta täydensivät toisiaan. Hienot italialaiset nahkakengät jäivät ostamatta, mutta onneksi hienot portugalilaiset löytyivät tilalle seuraavassa pääkohteestamme. Parasta Triestessä olivat Miramaren ohella äänet, hajut, maut ja koko ajan muuttuva valo.


Matkakertomus jatkunee piakkoin... :)