No, joka tapauksessa minulta toivotaan noita opealan postauksia lukumääräisesti eniten, ja välillä olen tietysti ihan itsekin kysellyt, että mitä siitä haluaisitte lukea. Toisaalta minua hiukan "huippaa" kirjoitella opeteemoista, enhän suinkaan ole mikään pitkän linjan konkari tai alan asiantuntija vielä. Sitä varten pistin tämän bloginkin pystyyn, jotta siis voisin itse kysellä vinkkejä uralleni ja jakaa päivittäisiä kokemuksiani. Mutta ehkäpä minullakin on näiden muutamien työvuosien jälkeen kertynyt jotakin sellaista hyödyllistä tietoa jaettavaksi alasta kiinnostuneille. Kuitenkin haluan korostaa, että tässä blogissa on ennen muuta kyse yhden tunteikkaan, herkän ja pohdiskelevan yksilön subjektiivisista kokemuksista, joita ei aina kannata yleistää. Lisäksi tiedän työni kuvan poikkeavan joiltakin osin valtavirrasta ja muutenkin työyhteisöt, luokat, joita opettaa, kunnan taloudellinen tilanne ym. vaikutavat siihen, millaiseksi kokonaisuus muodostuu.
Ajattelin tänään kirjoitella siitä, kuinka oikein päädyin opettajaksi. Tai oikeastaan päätyminen (tuo niin yleinen selitys) ei päde omalla kohdallani. Minä olen nimittäin aina halunnut opettajaksi. Vai onkohan se sittenkään ollut oma tahtoni?
Päätin jo ala-asteella, että minusta tulee ope. Tuolloin halusin tietysti olla ala-asteenope. Toimin jo ensimmäisellä luokalla luokan päällepäsmärinä, open apuopettajana, joka esitti ylimääräisiä nukketeatteriesityksiä ja lauluosuuksia. Toimin myös apuopettajana, sillä olin luokassa ensimmäinen , joka osasi lukea. Ehkäpä tuo kokemus sai minut tuntemaan, että olisi hauskaa auttaa muitakin oppimaan? Vai oliko se vallan tunteesta juopumista ;) Sitä en sitten tiedä, kokiko opettaja minut lähinnä rasittava näsäviisaana kakarana?
Kotoa saadut signaalit vahvistivat aikomuksiani. Lastentarhanopettajaäitini näki toimissani tietynlaista napakkuutta, tykkäsin organisoida ja suunnitella asioita. Toisaalta äiti itse oli halunnut luokanopettajaksi ja siirsi ehkä haaveensa tyttären kontolle. En tarkoita tällä mitään painostamista, mutta kuitenkin joitain alitajunnasta nousevia toiveita.
Joka tapauksessa yläasteelle siirryttäessä minulla ei yksinkertaisesti ollut paljon muita haaveita. No, kirjailijaurasta haaveilin (olin saanut sähkökäyttöisen kirjoituskoneen 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi juuri ennen kuin ne vanhenivat auttamattomasti tietokoneiden vallatessa kotitaloudet...), mutta ajattelin, ettei sen yhdistäminen olisi ollut mikään este samanaikaiselle opettajauralle. Muistaakseni satukirjailija-idolini Anni Swankin työskenteli tällaisella vakanssilla ;) Joka tapauksessa harmistuin kovin, kun eräs yläasteen mukava matikanopettaja keksi meille kaikille tulevaisuuden ammatit. Erään tytön hän nimesi luokanopettajaksi, mutta minut pankkiiriksi tai kansanedustajaksi. Voi räkä! Analyysi oli mielestäni ihanmätä, ei sen noin pitänyt mennä...En halunnut tietenkään olla mikään kansanedustaja, mikä herja blaah (ja nykyinen yhteiskuntaopinopettaja minussa nauraa partaansa)...
Lukion ensimmäiselle tai toiselle luokalle saakka olin aivan varma sopivuudestani luokanopettajaksi. Iän karttuessa analysointiperusteeni olivat muuttuneet: Olin mielestäni monessa aineessa, esimerkiksi taideaineissa keskimääräistä lahjakkaampi, mutten kuitenkaan huippu. En siis edes haaveillut näyttelijän tai muusikon urasta (no hiukan kirjailijanurasta edelleen). Luokanopettajan tuli opettaa kaikkia aineita ja tässä tietynlainen tasapaksutaitavuus olisi ollut hyödyksi: määrittelin vahvuudekseni luovuuden ja idearikkauden. Niistä alalla olisi varmasti hyötyä!
Sitten tapahtui jotakin kummallista: melkein ihastuin historianopettajaani, vanhaan 60-vuotiaaseen mieheen! Hänen opetuksensa oli mukaansa tempaavaa ja toisaalta huomasin, että kyseisessä aineessa olin luokallani huimasti muita parempi. Tuo havainto oli jotenkin humalluttava ja samalla tajusin, että opettaja-ammatteja oli muitakin.
Minua alkoi kiehtoa ajatus, siitä että keskittyisinkin opettamaan vain yhtä ainetta, ja kuinka tietomääräni kyseisellä alalla kasvaisi. En ollut aiemmin ajatellut, että minulla voisi olla kykyä ja uskallusta opettaa vanhempia opiskelijoita. Tajusin, että kaipasinkin sittenkin enemmän tällaista älyllistä haastetta. Yritin selittää asiaa äidilleni, mutta en osannut ilmaista itseäni oikein. Hän loukkaantui ja kysyi, etteikö pienempien lasten opettaminen ollut muka haastavaa. En todellakaan tarkoittanut tätä! Haasteita on monenlaisia, mutta minua alkoi kiinnostaa nimenmaan tällainen tiedollinen haaste. En kuitenkaan kokonaan luopunut luokanopettaja-ajatuksestakaan, vaikka kirjoitusten jälkeen hain opiskelemaan (lähipiirin kummastukseksi) vain historiaa.
En kuitenkaan päässyt, kiitoksia yhden totaalisesti romahtaneen arvosanan, ja päädyin puoleksi vuodeksi koulunkäyntiavustajaksi erääseen turkulaiseen kouluun. Tuo pätkä merkitsi lopullista niittiä luokanopettajahaaveilleni. Ei niinkään sen takia, että alakoulunopettajana toimiminen olisi paljastunut jotekin erityisen vastenmieliseksi touhuksi, vaan ehkä enemmän kyseisen työpaikan ilmapiirin takia. Lisäksi opiskelin illat historiaa avoimessa yliopistossa, ja halusin tietysti saada jonkinlaisen palkinnon tuosta raatamista. Kaiken kaikkiaan olen muuten sitä mieltä, että jokaisen armeijaikäisen nuoren naisen tulisi suorittaa jonkinlainen yhteiskuntapalvelus yleishyödyllisessä laitoksessa (koulut, vanhainkodit, sairaalat). Sellainen kasvattaa ihmistä!
Kun seuraavalla yrittämällä pääsin yliopistoon, se oli uskomattoman palkitsevaa. Tie historianopettajaksi oli kuitenkin tämänkin jälkeen vielä pitkä (oikeastaan toisen postauksen arvoinen). Historianopettajaksihan on lukuaineiden osalta vaikein päästä auskultoimaan. Itse onnistuin vasta kolmalla eli viimeisellä yrittämällä. Jollakin synkällä hetkellä harkitsin koulutuksen keskeyttämistä ja hakemista OKL:ään. Se tie on kuitenkin rämmitty, ja tässä ollaan!
Kuten tuossa aloituksessa mainitsin, niin moni "päätyy" opettajaksi, kun ei parempaakaan keksi. Jotkut kokevat taas valaistumisen kokeiltuaan ensin ihan muita ammatteja. Minulle opetustyö oli se ainut vaihtoehto. Eikö olekin outoa? Nyt opetusvuosina ja varsinkin viime aikoina olen alkanut pohtia tätä. Miksi tunne opettajuudesta oli minulla noin vahva jo todella pienenä lapsena? Olen alkanut jopa kapinoida valintaani vastaan. Varsinkin ikävien opetuskokemusten jälkeen olen miettinyt kiivaastikin, mille muulle alalle sopisin.
Minulla ei oikeastaan ole mitään loppukaneettia tähän, tämä pohdinta on nimittäin edelleen kesken. Ihmiset kasvavat ja kypsyvät omaa tahtiaan. Voi olla, että vielä tulee minun vuoroni olla se haahuileva nuori, joista aina valitetaan. Selkeä ajatus liian nuorena ei välttämättä olekaan se paras vaihtoehto.
Millainen on ollut sinun tiesi opettajaksi? Löytyykö ketään, joka samaistuisi minun ammatillisen kasvuni vaiheisiin?
Ps. Ihanaa, etteivät kaikki pidä samanlaisesta tyylistä. Hankin ylläni olevan pitsipaidan myös turkoosina H&M alesta! Ennestään minulla oli jo valkea ;)
17 kommenttia:
Kiitos, kiintoisa postaus! Minunkin vanhempani halusivat minusta äikänopea. Aloin kuitenkin
lukea valtiotieteitä, ensin sivuaineina. Täydellinen vaihtisvuosi Ranskassa vei asiat ihan toiseen suuntaan. Mutta mietin juuri tuota että opettajat edustavat jotain instituutiota ex catedra, pitää sulattaa tietyt arvot ja näin. Vanhemmat haluavat opettajia tyttäristään ilmeisen usein.. Kaikesta päätellen olet unelmaope!
t. Laurita
Nyt olisi kyllä postaus ihan kuin itse olisin kirjoittanut! Samanlainen tie opettajahaaveista opettajaihastumiseen ja jopa kyseenalaistamiseen. Outoa =)
on varmaan rankkaa jos omalla äidillä on omat vaatimukset siitä mikä lapsesta pitäisi tulla isona.tuliko siitä paineita?ootko asunut nyt turussa kuinka kauan?
Mielenkiintoisia ajatuksia. Oma tieni tulevaksi luokanopettajaksi on ollut vallan toisenlainen, mutta taustalta löytyy myös "sukurasite". Pitkään ajattelin, että ainakaan opettajaksi en rupea, kunnes aika kypsytti ajatukset ja aloitin opiskelut okl:ssa muutama vuosi sitten 26-vuotiaana. Enkä ehkä parempaa ammatinvalintaa osaisi kuvitellakaan.
Itse opiskelen nyt neljättä vuotta luokanopettajaksi täällä Turussa ja monet kerrat olen meinannut jo lopettaa leikin kesken. Ei taida olla ihan niin ruusuinen tuo luokanopenammatti kuin pieni teini-Anna oli päässään miettinyt.. No, ehkä yritän saada paperit ulos, edes sen kandin..
Tein itse myös hiljattain postauksen opiskelusta OKL:ssä.
Tildan tarina olisi voinut olla lähes minun. Kiva että kotona on kannustettu, sillä minä olen saanut kuulla sosiaali-alalla työskentelevältä äidiltäi olevan epäsopiva ja kypsymätön työskentelemään lasten kanssa: siksi luokanopettaja-haaveetkin aikoinaan jäivät. On se vaan niin jännnä miten ulkopuolisilta saadut kommentit ja kannustaminen voi antaa suunnan omalle uralleen!
Minulla on sattunut olemaan vain ihania äikänopeja ja se oli yksi suurimmista syistä lähteä opiskelemaan äidinkielen opettajaksi.
t.tiiu
Itse oikeastaan ajauduin opettajan ammattiin. Tiesin jo pienenä olevani tyypillinen humanisti, ja minua kiinnostivat kielet sekä kirjallisuus. En edes muista kunnolla harkinneeni, mitä alkaisin opiskella, vaikka mielessä toki kävikin (vain pikaisesti) monia vaihtoehtoja. Opintojen loppupuolella havahduin siihen, ettei minulla ole mitään hajua siitä, mitä alan valmistumisen jälkeen tehdä. En halunnut tutkijaksikaan, siitä olin varma. Hain auskultointiin ihan vain sen takia, että minulla olisi jokin ammatti. Sitä kautta päädyin siis opettajaksi, ja yllätyksekseni tykkäsin alasta. En silti koskaan ole kokenut olevani "opettajatyyppiä". Huomasin, että sitä voi olla opettaja ilman tuota tuntemustakin. :-) Nykyään olen toisella alalla, mutta se onkin sitten jo toinen juttu ja pitkä tarina.
Kiitos hyvästä postauksesta! :)
Mä opiskelen luokanopettajaksi, ja valmis mun pitäisi olla jouluna tai viimeistään ensi kevään. Mun opettajahaaveet alkoivat aika samalla tavalla kuin sinullakin. Ja ne iskostuivat päähän. Olen nähnyt itseni jotakuinkin aina opettajana. Minulla ei ole maailman ja lasten pelastamiseen tai kaiken ymmärtämiseen tähtääviä tarkoitusperiä, jotenkin olen vain kokenut soveltuvani opetustyöhön ja nauttivani siitä.
Pääsin OKL:ään parin viettämäni välivuoden jälkeen kertaheitolla. Kiva, unelmat toteutuivat! Vai kävikö niin? Olin nimittäin jo aikeissa lukea äidinkielenopettajaksi, mutta kasvatustiede vei mennessään. Olisi pitänyt tajuta, että se oli se tiede. Ei sillä, ettenkö nauttisi opettamisesta, mutta luokanopettaja ei ole se ammatti, josta tahdon jäädä eläkkeelle. Äidinkielenopettajareitti olisi ollut fiksumpi varsinkin nyt, kun suunnittelen niiden opintojen aloittamista valmistumiseni jälkeen ja sen projektin aikatauluksi sitä seitsemää vuotta. Opiskella kokopäiväisesti en nimittäin enää haluaisi; en ainakaan tähän putkeen.
Toisaalta kasvatustiede on edelleen se, josta jaksan innostua. Suunnitelmissani on jatkaa gradusta väitöskirjaan, professorini väläytti, että väitösohjaukset voitaisiin aloittaa jo ennen gradun valmistumista. Suunnitelmat ovat mannaa sielulleni!
Voin kuvitella tekeväni luokanopen hommia vaikka kymmenen vuotta. Niin kauan, että saan joko aineenopettajan pätevyyden tai todennäköisemmin tohtoritutkinnon ja sitä kautta vähän muunlaisia ovia auki.
Opiskeluaikana olen tajunnut, ettei OKL:n heimokulttuuri ole minun heimokulttuurini, en ole sopeutunut siihen. Tietenkään se ei ennusta suoraan soveltuvuuttani luokanopettajaksi, mutta esimerkiksi sijaiskokemusten kautta on vahvistunut se, että vaikka minulla on varmasti annettavaa alakoulumaailmassa ja päinvastoin, niin mieluummin työskentelisin aineenopettajana ja/tai aikuiskoulutuksessa niin, että saisin opetukseen yhdistettyä myös tutkimuksen tekemisen.
Hyvä postaus, kiitos oli ilo lukea!
Mä tunnistan itsestäni myös organisointitaidon ja sitten semmoisen määrätynlaisen "johtajuuden". Oliskohan sitten se, että on kuusi pienempää sisarusta...
Minä opiskelin ihan toiselle alalle amk:ssa (en siis opettajaksi), kun amiksesta josta valmistuin (sama ala kummassakin koulussa) kysyttiin sijaiseksi. Oli se jo jossain vaiheessa mielessä käynyt ja kasvatustieteen opinnotkin aloitin jo aiemmin avoimessa yliopistossa. Myös ennen amk-opintoja mietin kuviksen opettajaksi opiskelemista, mutta edes hakemiseen eivät taidot ja rohkeus riittäneet.
Mutta pyynnöstä siis lähti tämä "ura". Vasta kaksi vuotta takana, mutta hyvältä tämä tuntuu. Muodollisesti päteväähän en ole nähnytkään kuin työpaikan kahvipöydässä...
Minä kuulun näihin, jotka puolivahingossa vaan päätyvät opettajaksi. Hain yliopistoon opiskelemaan erästä koulussa opetettavaa ainetta lähinnä siksi, etten keksinyt mitään muutakaan. Pääsin sisään ja matkan varrella hankin opettajan pätevyyden, koska laitoksella ei juuri edes annettu muita vaihtoehtoja. Opetusharjoittelut tuntuivat tuskalta, koska en jotenkin sopinut siihen tyypilliseen opettaja-muottiin ja olin todella epäileväinen sen suhteen, onko minusta opettajaksi ollenkaan.
Opiskelun loppuvaiheessa sain pitkän sijaisuuden ja vasta sitä tehdessäni homma alkoi tuntumaan omalta, kun sai itse päättää asioista ja olla oikeasti oma itsensä. Nyt muutaman vuoden työrupeaman jälkeen työ tuntuu jo sen verran kotoisalta, että voin väittää jopa pitäväni siitä. Eri asia toki jaksanko tehdä tätä eläkeikään saakka, mutta tällä hetkellä fiilis ei ole hullumpi.
Ja niin muuten, yrittäjäperheen lapsena olen ollut vanhemmilleni suuri pettymys kun musta tulikin vaan tällainen takakireä opettajatäti ;)
-M
Itselläni ei ole perheessä tai suvussa opettajia tai kasvatusalan ihmisiä, mutta olen pienestä asti halunnut opettajaksi. En muista koskaan kuvitelleeni itselleni mitään muuta ammattia. Lapsena pidin koulua naapurin lapsille ja nuoremmille sisaruksille. Halusin aina auttaa siskoja läksyissä. Ala-asteen aikaisissa ystäväni-kirjoissa olen aina kirjoittanut haaveammatin kohdalle "opettaja".
Hain lukion jälkeen OKL:een ja pääsin heti sisään. Viiden vuoden jälkeen valmistuin luokanopettajaksi, ja aloitin työt. Opettajan ammatti on minulle ehdottomasti kutsumus, enkä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työtä. Rakastan työtäni ja koen olevani etuoikeutettu, että todella saan harjoittaa tätä unelma-ammattiani!
Mistä tuo ihana hameesi on?
Hmmm. Minä en halunnut aina opettajaksi, vaan toimittajaksi tai psykologiksi. Kieliä lähdin opiskelemaan vain siksi, etten ulkomailla vietetyn välivuoden aikana jaksanut lukea psykan pääsykokeisiin. Ekan opiskeluvuoden aikana luinkin enemmän psykaa kuin pääainettani.
Sitten kuitenkin erään psykan tentin (nuorten mielenterveysongelmista) jälkeen taisin hoksata, ettei minusta ehkä olisi psykologiksi, sillä en kuitenkaan kykenisi ottamaan etäisyyttä työhöni ja suojelemaan itseäni sen tuomalta stressiltä ja päätin ryhtyä opettajaksi.
Muut ei varmaankaan olleet kovin ihmeissään, olin nimittäin koulussa juuri samanlainen pikku päällepäsmäri :) Olin näytelmissä ohjaaja, leikeissä äiti tai opettaja jne. ja joskus opetin heikompia kavereitani ennen kokeita.
Nyt olen tyytyväinen valintaani. Psykologina olisin ollut nuorten kanssa tekemisissä lähinnä silloin, kun heillä menisi heikommin (haaveilin koulupsykologin urasta) kun taas opettajana pääsee tutustumaan kokonaiseen lapseen eikä tarvitse kuitenkaan ottaa täyttä vastuuta niiden syvempien ongelmien ratkaisuista. Toisaalta psykologian opinnoista on hurjasti hyötyä opettajana olemisessa!
Kuulostipa melkein minunkin tieltäni opettajaksi! :) Jo ensimmäisellä luokalla koulussa tiesin haluavani opettajaksi, ensisijaisesti alakouluun, mutta matkan varrella elättelin ajatuksia myös aineenopettajan työstä (kohde vaihtui sen mukaan millainen ope oli: "hyvä ope"= halusin olla samankaltainen, "huono ope"= halusin tehdä asiat toisin ja olla parempi kuin hän) Pelottavan samankaltaista oli myös tuo historian opettajan vaikutus.. meillä oli myös käsittämättömän hyvä hissan ope, joka vaikutti siihen että lukion jälkeen pyrinkin opiskelemaan historiaa. Koskaan en tosin osallistunut pääsykokeisiin, kun jotenkin en vielä osannut valmistautua niihin. Hakeuduinkin kouluavustajaksi ja parin vuoden jälkeen ammatti oli lopullisesti päätetty, tosin opiskelemaan pääsin vasta 3:lla yrittämällä. Jostain syystä syyt alalle hakeutumiseen ovat kiinnostaneet minua ja gradunikin tein kyseisestä aiheesta. :)
Laurita: Kiva kuulla, että postaus kiinnosti!
Tuo instituution edustaminen on välillä se, mikä ahdistaa monia opettajia varmasti eniten, vaikka toisaalta moni opettaja varmasti hakeutuu tähän ammattiin siitä syystä, että voisi vaikuttaa pienien ihmisten tuleviin arvoihin.
Itsekin olen kaivannut jotakin kokonaisvaltaista kokemusta, joka tarjoaisi sen vaihtoehtoisen tien, mutta toisaalta olen kyllä valmis kehittymään tälläkin alalla eteenpäin. Saapa nähdä ;)
Anonyymi1: No on outoa ;)
anonyymi2: Haluan tähdentää vielä (vaikka tuossa postauksessa omasta mielestäni jo painotinkin), ettei minua ole painostettu tähän ammattiin. Olen kokenut opettajan ammatin positiiviseksi vaihtoehdoksi ja ihan hinkunut siihen. Lähinnä vanhempien positiiviset signaalit lisäsivät innostustani ja nyt vanhemmalla iällä olen alkanut purnata sitä, että olisivatpa he ehdottaneet minulle myös jotakin toistakin ammattia! Kokemus/vanhempien kasvatustyyli on kuitenkin edelleen ehdottomasti plussan puolella. Olen asunut n. 10 vuotta Turussa :)
anonyymi3: Tuollainen tie tuntuu varmasti palkitsevalta. Vihdoin tietää mitä haluaa! :)
Annana: Täytyypä vilkaista! Kannattaa ehdottomasti pusertaa tutkinto loppuun. Luokanope papereilla on kysyntää myös bisneselämän puolella ym. Sinnehän ne kaikki mies puoliset kaikkoavat ja Suomen koululaitos vinkuu perään ;)
Tiiu: Voi, kuinka ikävää! Tuollaiset kokemukset vaikuttavat tosi paljon! Onneksi sinulla oli tuo äikänopeesikuva, joka tsemppasi seuraamaan haavettaan! Voi, kumpa kaikilla kasvavilla lapsukaisilla olisi läiympäristössä jokin tällainen esikuva: valmentaja, opettaja, sisko, veli , vanhemmat... Sillä on suuri psykologinen merkitys!
Bisquits: Voi olla jopa parempi, ettei omaa tuollaista väkisin-sydänverellä identiteettiä. Silloin ei stressaa niin paljon. Opekin on ihminen ja palkkakuitti on merkityksellisin työn tulos. Näin karrikoidusti mies ohjaa minua, kun alan fiilaamaan ja höyläämään liikaa ;)
Iitu: Kiva kuulla että postaus osui nappiin!
Kuullostaa hienolta, että sinulla on noin monia kiinnostuksen ja osaamisenalueita. Ehkäpä pääset yhdistämään niitä vielä jollakin yllättävällä tavalla!
Minäkin olen joskus harmitellut, etten valinnut äidinkielen opintoja historian sijaan. Yläkoulun äikä open pätevyyttä on huomattavasti hankalampi hankkia kuin historian. Olisin voinut opiskella hissaa siinä sivussa ja toisaalta suomen kielen perusopinnoista olisi hyötyä esimerkiksi toimittajan uraa ajatellessa.
Piparminttu: Kiva kuulla, että postaus aihe toimi!
Mielenkiintoista kuulla ammatillisen puolen opettajan ajatuksia! Minäkin olen muuten joskus haaveillut kuviksen opettajan urasta, vaikken mielellään ole sitä julkisesti paljastanut. Minullakaan ei ole rohkeus riittänyt ja olen todennut, että olen niin hidas nyhrääjä, enkä voisi alan opettajana pärjätä. Enkä olisi tarpeeksi monipuolinen. Mutta onneksi jotkin kivat asiat voi jättää vapaa-ajan harratuksiksi ja kehittä itseään siten omilla haavealoillaan :)
M: Luulen, että tosi monella tie on ollut sinun tapaisesi, mutta pääasiahan on, että työssä on kuitenkin viihtynyt. Ja yrittäjiä en kadehdi lainkaan!
Nimim. yrittäjän lapsi
Opeeehhh: Ihana tarina! Tsemppiä tuleviin työpäiviin :)
anonyymi: taattua H&M:n alelaatua. Sama kuin se mun fuksianvärinen vastineeni!
Hanna: Voi, miten arvokas ja hieno havainto. Psykologitaustasta on varmasti hyötyä tässä työssä. Uskoisin, että monille juuri lasten kohtaaminen ja heidän käytöksensä analysoiminen on sitä vaikeinta hommaa, ei niinkään sen opetusaineksen opettaminen!
anonyymi: Hui, mitä analyysia opettajista olet matkan varrella tehnyt! mutta täytyy tunnustaa, että olen itsekin ihan varmasti toiminut näin ainakin alitajuntaisesti!
Lähetä kommentti