Suomi 100 vuotta-postaussarja: Her Story - ajatuksia historiasuhteestani

Tervehdys!

Edellisessä postauksessani ehdin jo riemuita pitkään jatkuneesta terveysaallostamme, mutta räkävyöry yhytti nyt sitten viimein meidätkin. Yyh..

No, mutta mikäs täällä mummilassa on loikoillessa, kunhan vain en passivoidu ihan täysin. Jospa yritän aktivoida itseäni kirjoittelemalla seuraavan jutun lupaamaani Suomi 100 vuotta-postaussarjaan.

Kun mietin, mitä oikeastaan haluaisin kirjoitella Suomen valtion juhlavuonna,  niin päädyin siihen, etten ainakaan mitään pölyisiä kouluhistoriareferaatteja. Koska en ole varsinainen tieteentekijä, minulla ei ole vetää hatusta ansiokkaita historiatieteellisiä tekstejä enkä ole pitkään aikaan ehtinyt lukea mitään uutta historiakirjallisuutta, jota pohtia. Toki en usko näiden edellä mainittujen suurta joukkoa lukijoistani edes kiinnostavan. Sen sijaan ajattelin lähestyä menneisyyttä, erityisesti Suomen historiaa, oman taustani kautta. Kokemukset, ajatukset ja oivallukset ovat osa tätä lifestyleblogia muutenkin. Ajattelinkin tällä kertaa pohtia sitä, miten minusta tuli minä - ihminen, jota menneisyys ( ja nykyisyys) kiinnostavat niin paljon, että päätin saada siitä ammattinikin.

Jotta se selviäisi, pitää palata lapsuuteen.

Olin melko omintakeinen lapsi. Asuimme aika syrjäisellä seudulla, ja lähimpään leikkitovereiden luokse oli useampi kilometri. Leikkitreffit olivat aina järjesteltävä operaatio ja koska opin lukemaan varhain ennen kouluikää, opin viihdyttämään itse itseäni.

Ala-asteikäsenä tiedonjanoni oli valtava: Muistan vieläkin, että koulusta tultuani tapanani oli tehdä valtava välipala kerrosleipineen ja munakkaineen sekä hakea kirjahyllystä joko talvisodan pikkujättiläinen tai maailman atlas, joista ahmin tietoa aina ruokahaukkujen välissä. Myös kirjasarja, jossa kerrottiin maailman valtioiden oloista kiinnosti minua. Opinkin Länsi- ja Itä-Saksat sekä Mainilan laukaukset jo paljon ennen kuin niitä opetettiin koulussa.

Rehellisesti sanottuna en tuntenut muita lapsia, joita vastaavat asiat olisivat kiinnostaneet. Muiden kanssa juteltiin ihan muusta. Odotin silti ihan intopinkeänä, milloin historiantunnit alkaisivat. Itseoppineisuudellani hämmensin sitten kaikki muut (ehkä opettajatkin) ja rehentelemättä pärjäsi vielä lukiossa noilla tiedoilla. Valitettavasti tällainen "kävelevä tietokirja"-ominaisuus sai joissain tapauksissa myös kiusaajat esiin, ja muistan ajatellen yläasteikäisenä, että yliopistosta löydän sitten sielunkumppaneita 😕. 1990-luvun teininähän ei kannattanut olla millään tavoin valtavirrasta poikkeava, varsinkaan tuppukylässä...

Omaehtoinen kiinnostukseni ei ole kuitenkaan ainut selittävä tekijä historianrakkaudessani. Minulla on ollut persoonallinen lähipiiri - tai oikeastaan suvut ympärilläni, ja olen saanut pienestä pitäen kuulla tarinoita sukujen menneisyydestä. Erityisesti pihapiirissä sijainnessa mummolassa kuulin paljon vanhoista ajoista ja tapahtumista. Noiden sukutarinoiden myötä aloin käsittää jo hyvin nuorena omiksi juurikseni myös niiden edesmenneiden esi-isien tarinat, joista kuulin. Kun asioista ei vaiettu (mitä varmasti on tapahtunut monen muun suvun kohdalla), menneisyys tuli omalla kohdallani varsin kohdallani eläväksi. Olen toki ollut aina myös erittäin vilkkaala mielikuvituksella varustettu ihminen. Viisikko ja neiti etsivä- henkisellä vainullani vanhat seikkailut heräsivät henkiin mielessäni.

Millaisia tarinoita sitten kuulin?  Jätän nyt perinteiset lotta- ja veteraanitarinat väliin, ja kerron muutaman varhaisemman:

Olen vankkaa talonpoikaissukua ainakin tietyistä sukuhaaroistani. Sukututkimus on tehty ja esi-isiä ajoitettu aina 1500-luvulle saakka. Tätä varhemmas ei Suomessa monellakin paikkakunnalla kaiketi pääse, ottaen huomioon kirkon ja Ruotsin kruunun hallinnollisen kehityksen.

Sukuni eräässä haarassa on tapana ollut muistella menetettyä muinaista suuruutta. Hienolta menneisyys toki kuulostaa: Suvun jäsenistä löytyy ainakin kolme valtiopäivämiestä, olympiaurheilijoita sekä tieteen että taiteenedustajia. Suvun esi-isät ostivat erityisesti 1800-luvun alkupuolella suurikoisia maa-alueita Savosta. Muun muassa eräs 12 000 hehtaarin rälssitila hankittiin eräältä ruotsinkieliseltä everstiluutnantilta, jolle oli jo käsirahakin maksettu. Ilmeisesti upseerismies aikoi höynäyttää rahvasta, ja piiloutua maksun eräpäivänä, jotta kauppa olisi rauennut ja raha jäänyt hänelle. Nokkelat varhaiset sukulaiseni asettuivat muina miehinä taloksi kun myyjää ei kuulunut ja etsivät hänet lopulta käsiinsä. Savolainen talonpoikaisoveluus oli voittanut herrat!😂

No, mikään ei ole ikuista. Mainitsemani menetettyä suuruutta kuvaa se, että itsenäisyyden aikaan maita pakkolunastettiin useaan otteeseen valtiolle. Lex Kallio antoi torppareille maata ja sodan jälkeen evakot saivat osansa. Tämä tietysti oli paikallaan, vaikka isäntiä tietysti harmitti. Tämä on yksi tulokulma tapahtuneeseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. On kaiken kaikkiaan jännä, miten erilaisia näkökulmia eri taustaisilla ihmisillä voi olla keskeisiin historiallisiin ilmiöihimme ja tapahtumiin. Diskurssit vaihtelevat suuresti riippuen siitä, kelle antaa äänen. Sen olen havainnut konkreettisesti.

Eräs toinen (täysin toisen sukuhaaran) sukutarina kertoo puolestaan leipurista Suomen sisällissodan aikoihin. Savon mailla liikuttiin jälleen ja puna- sekä valkokaartit kiersivät pitäjää. Myös leipomon ovelle pysähdyttiin koputtelemaan ja kovistelemaan poliittisia sitoumuksia. Kysymys kuului, että "Mihinkäs kaartin se Wilhelmi oikein kuuluu?" Leipuri totesi ykskantaan, että "Leipäkaartiin". Sen jälkeen kumpikaan osapuoli ei miestä ahdistellut - samoja viljatuotteita kun osti sukulaismieheltä kumpikin taho.

Sisällissota on läsnä myös eräässä toisessa sukulaistarinassa. Siinä nuori sotilas rakastuu sairaanhoitajattareen Tampereen taisteluissa keväällä 1918. Kun sitten häät oli vietetty ja nuori vastavihitty rouva muuttanut miehensä tilalle, naisväki tutki innokkaasti morsiamen kapioarkkuja. Kas kummaa - pitsireunuksisia kapioita ei löytynytkään vaan anopin kauhistukseksi arkku olikin täynnä romaaneja! Kuinka kepeää!

Myös pieneen tehdaspaikkakuntaamme liittyy paljon tarinoita - ne ovat niitä perinteisiä itsenäisyyden alkuaikojen poliittisiin vastakkainasetteluihin liittyviä. Pienen salapoliisityön seurauksena sain selville, että kylällämmehuseerasi tehtaanjohdon apuna presidentti Ståhlbergin kyyditykseenkin osallistunut patruunan autonkuljettaja. Hänen lempipuuhaansa oli oikeistoradikalismin vuosina vahtia työläisten touhuja. Tarkassa kirjanpidossa hän jaotteli työväen valkoisiin (vaarattomia), punaisiin (vaaralliset) että vaaleanpunaisiin (siltä väliltä)😅.

Mitäpä sitten tästä kaikesta mietin?

Värikäs sukutausta on rikkaus. Historian ammattilaisena olen oppinut antamaan asioille oikeat mittasuhteet vähättelemättä inhimillistä henkilökohtaista kokemusta. Menneisyyteen kuuluu moniäänisyys. Monista asioista (esimerkiksi vuoden 1918 sodan nimityksistä) ei varsinkaan vanhempien ikäpolvien kanssa kannata alkaa väittelemään, sillä he ovat eri aikakauden kasvatteja. Kiitollisena kuuntelen (toistamisesta toiseen) näitä tarinoita niiltä suvun senioreilta, jotka yhä elävät :)

Onko sinulla suku- tai paikallistarinoita, jotka limittyvät Suomen historian keskeisiin tapahtumiin?