Tervehdys!
Pidin viime viikon tarkoituksellisesti taukoa tästä blogista. Keskityin lähinnä suukottamaan isoa ja pienempää ukkoani, kahta arvokkainta aarrettani. Tänään mies lähti uudelleen ulkomaankomennukselle ja olemme loppuviikon pojan kanssa kahden. Tällä kertaa reissu on onneksi vain kolmanneksen edellisen pituudesta ja näemme toivon mukaan ennen kuin kuu taas vaihtuu.
Mutta onneksi on nämä kelit! Onhan niitä taas vuoden odotettu ;)
Odottajana olen siinä kaiketi onnekas, että raskauskuukaudet myötäilevät Alvarin odotuksen vaiheita.
Viimeksi olin paksuimmillani kesällä ja taas on niin pienellä viiveellä. Saatan tarvita jotakin syksyisempää loppukuukausiksi, mutta melko samoilla kesäkamppeilla mennään.
Toki voi käydä niin, että tämän raskauden jälkeen jotkin möhömahavaatteista poltetaan iloisesti roviolla, kun saan yliannostuksen niiden käytöstä. Todennäköisesti näin käy ainakin kahdelle Vero Modan maksimekolle, joita tehokäytin imettessäni vielä viime kesänäkin. Aion kyllä käyttää niitä vielä uudestaan, ainakin kotioloissa, mutta pahimman refluksin välttämäseksi hankin yhden uuden maksinkin - toki käytettynä. :)
Löysin kevättalvella kuvissa näkyvän Noshin maksimekon Tori.fi:sta. Noshin vaatteethan säilyttävät pääsääntöisesti melko hyvin arvonsa ja ainakin Facebookin Nosh-kirppiksellä saattaa joutua pulittamaan tietyistä suosituimmista malleista jopa saman verran kuin uutena. Tämä pari kertaa edellisen omistajan yllä ollut maksimekko on jotakin parin vuoden takaista mallistoa, joka ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta ihastuin raikkaaseen kukkakuosiin välittömästi. Yleensä Noshin vaatteet ovat kai melko reiluja tai kokoaan vastaavia, mutta tämä M-kokoinen mekko oli kaiketi kutistunut, sillä se on kyllä maksimissaan 38 kokoinen.
Aion käyttää tätä mekkoa vähän sellaisena siistimpänä "ihmisten ilmoilla"-mekkona erotuksena niille mainitsemilleni rönttömakseille.
Monasti kuulee muuten puhuttavan, ettei maksimekot muka sopisi lyhyille. Katinkontit, sanon minä! Varsinkin, jos omaa jonkin sortin vyötärön ja ryhdin, pitkät mekot ovat varsin kelvollisia lyhyenlännällekin. Parasta näissä hulmuhelmoissa on se, ettei tarvitse esitellä minkään sortin raskausarpia, hyttysenpuremia, suonikohjuja yms. Rohkeasti maksimekkoja käyttämään siis pituudesta riippumatta! Ja niin, minä käytän maksimekkoja, vaikken omaa edes vyötäröä tällä hetkellä. Otollisten kuvakulmien löytäminen on toki vähän haasteellista, mutta se on sitten bloggaajan ongelma ;)
Mutta sitten päivän odotuspohdintoihin. Rakenneultramme lähestyy. Olemme mieheni kanssa jo päättäneet, että kysymme pienokaisen sukupuolen. Jotenkin, koska ensimmäisessä raskaudessa saimme siinä tuskan ja murheen keskellä selville ensimmäisen pienen sukupuolen, hävisi sellainen tarve pantata tulevienkaan vauvojen ominaislaatua. Siksi kysyimme Alvarin sukupuolen ja nyt varmaan sitten tämän uusimman tulokkaankin.
No, kumpi sitten olisi mieleemme? No, ihan kumpi vaan! Viime aikoina on erinäisistä syistä tuntunut entistä turhemmalle stressata saati sitten pettyä ja pahoittaa mielensä sellaisesta tekijästä kuin vauvan sukupuoli.
Joskus eräs tuttavani, tyttölapsen äiti, kysyi minulta, eikö jokaisen naisen unelma ole saada oma tytär. En näe asiaa näin. Muistanette toki, että kerroin itkeskelleeni Alvarin rakenneultran jälkeen hieman sitä, että poika oli tulossa. Tämä johtui varsinaista tytön kaipuuta enemmin siitä, että se meidän ensimmäinen pieni oli tyttö ja jotenkin olin asennoitunut siihen, että nyt hän tulee meille tämän uuden lapsen muodossa. Hyvin nopeasti kuitnekin tajusin, että oli äärimmäisen hyvä juttu, että seuraava lapseni oli eri sukupuolta, jollon hän oli oma itsensä, ei kenenkään korvike.
Nyt, kun olemassa oleva lapseni on poika, koen voittavani kumman tahansa kohdalla. Jos tuleva vauva on poika, saa Alvari oman veljen, jonka kanssa leikkiä. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen omasta siskostani ja olen iloinen jos poikani saa kokea samaa sukupuolta olevan välisen sisaruuden. Toisaalta, jos tulokas on tyttö, riemuitsen siitäkin. Sitten perheessämme on tasajako, ja mieheni saa kokea vastakkaista sukupuolta olevan lapsen kasvattamisen ja toiset isovanhemmat, joilla ei ole ollut omaa tytärtä, tyttölapsen kasvamisen.
Itseä ei tietenkään haittaa yhtään se, että saan sitten lopulta ostella niitä vauvan mekkojakin. Mutta jos näin ei käy, saanpa olla perheen prinsessa omine vintagemekkoineni :D
Millaisia ajatuksia ja pohdintoja sinulla on/on ollut lapsen mahdollisesta sukupuolesta?
Mukavaa viikonalkua kaikille! :)
7 kommenttia:
Muistan olleeni hiukan hämmentynyt, kun esikoinen oli poika. Sitten tätä toista odottaessa olikin taas pojan äitiyteen tottuneelle yllättävää, että samalta tehtaalta tulee niitä toisenkinlaisia :) Mutta vaikka tärkeintä tietenkin oli, että vauva ylipäänsä tuli maailmaan, myönnän, että niitä pikkuisia mekkoja on ollut ihana ostella! Noin muuten tyttö on hiukan erilainen tyyppi kuin veljensä, mutta kyse voi yhtä hyvin olla luonne- kuin sukupuolierosta.
Minulla oli pitkään ajatus, että perheet, joissa on pelkkiä poikia ovat kaikkein ankein vaihtoehto. En tiedä, mistä ajatus kumpusi, mutta sellainen olo minulla oli etenkin nuorempana. Mutta nyt kun minulla on poika, niin en kyllä ollenkaan allekirjoita tuota. Pienet ja isotkin pojat ovat huippusuloisia ja ihania!
Ihania masukuvia! Mekko on raikkaan kesäinen.
Esikoisen kohdalla jotenkin ajattelin, että poika olisi tulossa, ja oli pieni hämmästyksen aihe, että sain suloisen tytön. Kuopuksen kohdalla ei taas ollut mitään ajatuksia asiasta, ja poika tuli. Kummankaan kohdalla emme halunneet tietää vauvan sukupuolta etukäteen. - Edellä olevaan Karkkiksen kommenttiin vastaisin, että minä luulen, että poikien äideillä on jossain määrin "helpompaa" - ts. pojat eivät ehkä niin kipeästi haasta äitiään siitä, millainen äiti, nainen ja esikuva tämä on ollut; tyttäret voivat näin tehdäkin teini-iässä tai tekevät sen ainakin omassa mielessään viimeistään aikuisina. Sillä tavalla tytär on naiselle lahjomaton peili, ja oikeastaan tätä problematiikkaa monet vanhat sadutkin kai pohjimmiltaan käsittelevät (vaikka niissä äidin tilalla toki on usein äitipuoli). Toisaalta on niin, että kaikki ihmiset ovat ensi sijassa yksilöitä, ja perheissä, joissa on paljon lapsia, tämä näkyy erittäin selvästi. Kun itsellä on vain yksi tytär ja yksi poika, asioita ajattelee joskus ehkä tarpeettomankin paljon lapsen sukupuolen kautta.
Elina: Kiinnostavaa! Millaisia ovat sitten nuo erot teidän tytön ja pojan välillä, jotka mahdollisesti voisivat olla luonne-erojen ohella sukupuolieroja? Onko tytöllä jo selkeitä keimailujuttuja yms? Meidän alvari on ainakin niin autopoika kuin voi vain olla ja pienen gallupin perusteella kuulema tuttujen tytöt eivät ole olleet autoimmeisiä ;)
Karkkis: Itse asiassa niin oli mullakin tuollainen käsitys, varsinkin joskus nuorempana. Ehkä johtui sitten siitä, ettei ole itse poika ;)
Lotta: Kiitos kommentista, tosi fiksua asiaa! Tulisipa tänne lootaan enemmäkin vielä pohdintaa.
Täytyy myöntää, että omalla kohdallani sen lievän ultrapettymyksen jälkeen asennoiduin pojan äitiyteen nimittäin juuri tuon ajatuksen kautta: on jotenkin lohdullista, ettei tarvitse olla saman sukupuolen roolimalli lapselleni, vaikka se toisaalta olisi jossain määrin hienointa elämässä. Yhtä aikaa hienointa ja kauheinta.
Vaikka nykyään puhutan myös poikien ulkonäköpaineista yms. on jotenkin lohdullista kasvattaa pientä miestä. Toki onhan siinä omat haasteensa tällaiselle ex-feministille, joka joskus teini-iässä kirosi kaksilahkeiset alimpaan helvettiin (minulla on siis taustalla koulukiusaamiskokemuksia vastakkaisen sukupuolen puolelta).
Nyt huomaan, että minusta on kuitenkin jo kuoriutumassa poikien puolesta puhuja! Ihan loistavaa, sillä tunnollisena ja hieman hikipinkona naisopettajana en ehkä ole päässyt täysin samalle aaltopituudelle kaikkien vastakkaista sukupuolta olevien oppilaitteni kanssa (jos nyt sitten tyttöjenkään). Oman poikani kautta toivon ymmärrykseni kehittyvän kuitenkin varsinkin vastakkaisen sukupuolen kohtaamisissa :)
Pikku L on kiinnostunut nukeista ja haluaa helmet kaulaan ja varsinkin kengät jalkaan (äidin tyttö, tunnen houkutusta sanoa). Autoleikit taas eivät kovin paljon kiinnosta, vaikka niitäkin on tarjottu. Hän on myös enemmän kiinnostunut ihmisistä ja kommunikoimisesta kuin liikuntaorientoitunut isoveljensä; juttelee paljon, halailee ja pusuttelee. Herkkiksiä ovat molemmat, mutta vähän eri tavoin se on ilmennyt.
Hei
Kommentoin hieman jälkijunassa, mutta sentään itsellenikin ajankohtaisesta aiheesta. Meillä on rakenneultra reilun viikon päästä, emmekä aio kysyä esikoisemme sukupuolta. Olen lukenut tapauksista, joissa odottaja on sukupuolen kuultuaan huomannut tietämättään odottaneensa tai toivoneensa jompaa kumpaa sukupuolta. Useampikin sanoi kyseisen kirjoituksen keskusteluosiossa pitäneensä hyvänä sitä, että sukupuolitiedon tuoman pienen järkytyksen (jos siis tulokas on ollut eri sukupuolta kuin vanhemmat olivat tietämättään toivoneet) ehti käsitellä jo raskausaikana, eikä vasta synnytyssalissa.
Koska olen itse tyttö ja minulla on kaksi maailman ihaninta siskoa, oletan, että oma mahdollinen tiedostamaton toivomukseni olisi, että lapseni olisi tyttö. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että toivottavasti saan isona tyttölapsia, koska en osaisi kasvattaa poikaa. No, myöhemmin tajusin, että onhan niillä lapsilla toivon mukaan isäkin, jolla on kokemusta poikana olemisesta.
Näistä lähtökohdista huomaan alkaneeni jollain tavalla psyykata itseäni siihen, että lapseni on poika ja että se olisi mahtavaa. Jopa niin paljon, että välillä on tuntunut suorastaan hassulta ajatella, että saisinkin tytön. Nyt siis kuvittelen olevani avoin kummallekin vaihtoehdolle niin, etten pety sukupuolen takia. Saa nähdä, kuinka käy!
Mulla tämä esikoinen on poika ja myönnän toivoneeni enemmän poikaa... Vaikken tiedä heidän maailmastaan yhtään mitään. Itse olin lapsena kiltti mutta teiniä aika hulivili... Kai mä kuvittelen, että tytön kanssa olisi jotenkin liian monimitkaista. :D
Tiina
Lähetä kommentti