Kun oli kulunut noin kuusi viikkoa siitä kipeästä ultrauskokemuksesta, saavuimme äitiyspolille tekemään lopullisen päätöksen pienen kohtalosta. Takana oli lukematon määrä ultrauksia, lapsivesinäytteiden ottoja, asiantuntijapalavereja (asiantuntijat tosin eivät osanneet sanoa oikein yhtään mitään...) ja yhä uusia päätöksiä siitä, että mitä jos odotettaisiin vielä viikko. Ehkä ihme tapahtuisi... Taustalla jyskytti kuitenkin se väistämätön fakta, että raskaudenkeskeytystä ei voi loputtomiin lykätä. Jossain vaiheessa lopullinen päätös olisi kuitenkin tehtävä.
Se päätös oli tehtävä sinä perjantaina. Mutta sen olimme päättäneet, että emme todellakaan tekisi sitä ilman lääkärien perinpohjaista lääketieteellistä arviota/ennustetta, jota mielestämme emme olleet vielä saaneet. No, tuota palaveria ei onneksi tarvinnut pitää. Ensiksi tehdyssä ultrassa pienen todettiin nukkuneen pois. Purskahdin itkuun, ihan vain silkasta helpotuksesta. Puolet niistä myllynkivistä, joita olin kantanut kaulallani koko tuon helteisin heinäkuun, vajosi merenpohjaan.
En silti pystynyt nielemään raskaudenkeskeytyksen esilääkitystä ennen kuin lääkäri oli vielä kerran näyttänyt ultrasta, mistä tietää, että sikiö on varmasti kuollut. Lopulta ne otin ja lähdimme kotiin nukkumaan superpitkiä päiväunia. Muistan edelleen pihamme pihlajat ja syreenit, jotka nuokkuivat helteessä. Taustalla kumisi tumma taivaanranta, mutta kuten joka kerta viime kesänä, tämäkin ukkoskuuro kiersi tienoomme kauempaa.
Viikonloppu kului. En muista miten. Kaiketi se kuitenkin kului. Yhden hermoromahduksen sain, kun sunnuntai-iltana iski paniikki. Mitä jos kaikki menisi pieleen? Mitä jos en voisi tulla enää uudelleen raskaaksi? Otin sitten sen toisen opamoxin noiden viikkojen varrella. Edellisen olin ottanut erään asiantuntijalääkärin kahden tunnin jaaritteluputken päätteeksi. Ainoan koko raskausaikana. Nukahdin raskaaseen uneen.
Aamulla läksimme sairaalaan. Verikokeiden kautta pääsin naistentautien osastolle, jossa aivan ihanat kätilöt ottivat minut huomaansa. Halauksista ja myötäelosta ei ollut puutetta. Sain oman huoneen, jossa synnyttäisin pienen. Oli armeliasta, ettei tarvinnut nähdä ainuttakaan onnellista paria vastasyntyneine vauvoineen. Huoneessani vieraili myös sairaalapastori. Sain siunauksen masulleni ja pidimme yhdessä rukouksen.
Synnytys käynnistettiin noin klo kymmenen aamulla. En nyt käy noita vaiheita sen tarkempaa, mutta totean, että supistukset ovat kyllä voimakkaita, kuten yleensä käynnistetyissä synnytyksissä. Onneksi kuolleen pienen kohdalla ei tarvitse säästellä äidin kivunlievityksen suhteen. Tämä rohkaisuksi vastaavaan tilanteeseen joutuville.
Pikkuinen syntyi viiden aikoihin iltapäivällä. Jos supistukset olivat kivuliaita, niin ponnistuksia taisi olla puolitoista. Eihän rv 18. syntyvä vielä kovin iso ole. Se, mitä kannan kauniina huojentavana ajatuksena mielessäni on se, että sain synnyttää pienen makuullani peiton alle. En olisi kestänyt ajatusta siihen portatiiviin synnyttämisestä.
Saimme hyvästellä pienen, pitää häntä lähellämme; katsella pieniä sormia, varpaita ja kasvoja. Otimme hänestä myös kuvan muistoksi. Suosittelen tätä muille vastaavaan tilanteeseen joutuville, vaikka minua (ja varsinkin lähipiiriäni) hyvästely arveluttikin herkyyteni tuntien. Luotin kuitenkin ammattilaisten näkemyksiin tässä ja se kannatti. Olisin katunut hyvästelemättä jättämistä elämäni loppuun asti eikä kuolema olisi konkretisoitunut tarpeeksi. Nykyään moni kaiketi hyvästelee pienensä. Kannattaa luottaa kätilöiden ammattitaitoon, sillä jos kyseessä on vaikka pelottavan näköinen epämuodostuma, pieni peitellään ja vanhemmat voivat hyvästellä esimerkiksi vauvan pikkuruiset jalat.
Omalta osaltani synnytys ei ollut vielä ohi, sillä jouduin vielä kohdunkaavintaan. Tässä vaiheessa aloin olla jo hieman väsynyt ja sekava, sillä en ollut voinut syödä tai juoda koko päivänä. Tippa tosin meni ranteeseen koko ajan. Pääsin leikkuriin vasta iltakymmeneltä, joten pitkäksi venyi prosessi. Sieltä tultuani sain vielä ilta-aterian ja vaivuin levottomaan uneen.
Aamulla ennen lähtöä halusin hyvästellä pieneni vielä kerran. Tajusin, etten ollut nähnyt hänen pieniä jalkojaan. Sairaalan pihalla napsautin kännykän päälle. Siellä oli viesti siskoltani ja runo, jonka julkaisin jo vuosi sitten täällä blogissa:
"Ethän pelkää pimeää,
siel´on monta kynttilää.
Ja viimein sun mukaan eivät pääse saattajatkaan...
Mut siin´on lohtu mulle,
et siel´on kaikki sulle."
En vielä silloin muistanut, että sehän on pätkä Johanna Kurkelan "Prinsessalle" kappaleen lyriikasta. Kyseinen kappale ja Erinin "On elämä laina" tulevat aina muistuttamaan minua pienestä, vain ohikiitävän hetken verran täällä viivähtäneestä prinsessastamme.
11 kommenttia:
Voi Tilda, <3.
Ei voi oikein muuta sanoa. Kaikkea hyvää sinulle, miehellesi ja tulevalle lapselle.
Voin vaan kuvitella kuinka rankkaa aikaa tuo on ollut. Ja on vieläkin. Kyyneleet valuivat minultakin tätä postausta lukiessa.
Kirjoitat tuosta tapahtumasta kauniisti. Itku tuli minullakin lukiessani. Minulla on isoveli kuollut äitini vatsaan ja vasta aikuisena olen osannut häntä surra. Joulun aikaan kun lauletaan: "En mä mä ole lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta..." silloin hanat aukeavat ja itken lohduttomasti tuota vanhempieni kuolleena syntynyttä esikoista. Muisto siitä, että saitte hyvästellä lapsen, auttaa varmasti kantamaan surun. Voimia! <3
Äitiyteen liittyy niin paljon karikkoja, niin paljon pahaa voi tapahtua niin raskauden aikana kuin sen jälkeenkin. Välillä tuntuu käsittämättömältä, että jollain voi olla monen monta tervettä, elämässä eteenpäin luovivaa lasta. Kuinka suuren onnen ne äidit ovat saaneet osakseen.
Olen alkanut hautausmailla kiinnittää huomiota siihen, miten monessa prameassa vanhassa sukuhaudassa lepää aivan pienenä, usein synnyinviikkonaan kuolleita. Muistuu mieleen se, että vaikka edelleenkin ihmisen elämä on alussa kovin hento, nykyään sitä pystytään varjelemaan niin paljon enemmän. Sitä ei haluaisi elää naisena ja äitinä missään muussa kuin nykyajassa.
On hyvä nähdä, että vaikka kokemuksesi tulee aina olemaan osa elämäntarinaasi, olet raskaimman vaiheen jo elänyt. -Pauliina
<3 Kauniisti kirjoitettu, itku tuli. Yhdyn aiempiin kommenteihin, kaikkea hyvää teidän perheellenne! <3
Kyyneleet valuvat silmistä. Tässä vieressäni nukkuu vauva levollista unta. Untuvahiukset, nökerönenä, pienet sormet ja pluttasuu.
En pysty käsittämään, mitä olette miehesi kanssa käyneet lävitse. En sen suuruutta ja syvyyttä. Surusi ja kaipauksesi kertoo, kuinka paljon lastasi rakastat ja missä arvossa äitiyttä pidät. Lapsenne ovat onnekkaita saadessaan sinut äidikseen.
Kaikkea hyvää loppuraskauteen. Pian teilläkin on pieni ihanuus kotona ja saat suloista balsamia kaikille haavoillesi. Lapsi on lahja ja jos joku, niin sinä tiedät sen <3
Lady: Kiitos.
anonyymi1: Kiitos myötäelosta.
anonyymi2: Kiitos sinullekin. Totta on, että välillä tämän uuden raskaustilan sietäminen on ollut peloilta todella vaikeaa. Onneksi on päästä jo tänne saakka :)
Henkkumaaria: Kiitos kauniista sanoista ja oman kokemuksesi jakamisesta. Sitä miettii kovasti, että kuinka osaa käsitellä tällaiset menetykset oikein, jotta muilla mahdollisilla lapsilla olisi hyvä kasvaa perheessä. Viime aikoina olen itkeskellyt todella lohduttomasti ja sitten havahtunut miettimään, miten pikkuinen mahtaa äidin surun kokea. mutta kai se on parempi päästää ulos kuin patoa sisään...
Pauliina: Niin, nyt pystyn jo kirjoittamaan asiasta. En olisi pystynyt siihen vielä puoli vuotta sitten.
Ihmeelliseltä tuo terveiden lasten ja toisaalta terveyden 60-vuotiaidenkin määrä minustakin vaikuttaa! Toisaalta me menetyksiä kokeneet olemme varmaan herkistyneet niin voimakkaasti asialle, että katsomme sitä helposti tietynlaisten silmälasien läpi ja noista laseista muilla ei välttämättä ole tietoisuuttakaan.
Onneksi nykyajan, varsinkin suomalainen nainen ja äiti saa maailman parasta tukea raskausaikanaan ja sen jälkeen. Olen nyt huolimatta joistakin todella negatiivisista kokemuksista sen huomannut :)
anonyymi3: Kiitos sinullekin myötäelosta.
anonyymi4: Kiitos kauniista ja rohkaisevista sanoista. Rupesin itkemään itsekin niitä lukiessani...
Olen ollut huolissani sinusta Tilda, kun on ollut näin kuuma ja et ollut postannut pitkään aikaan. Ihana kuulla, että kaikki on ilmeisesti hyvin.
anonyymi5: Voi, kiitos myötäelosta! Kyllä täällä ainakin toistaiseksi on kaikki ihan hyvin. En ole vain päässyt lähellekään miehen tietsikkaa viime viikkoina. Tää kuumuus on kyllä riivaavaa!
Tämä on niin koskettava kirjoitus, viimeksi kun sen luin niin kasvoni olivat ihan märät kyynelistä. Kokemus on varmasti ollut sinulle uskomattoman rankka. Ihanaa, että nyt odotuksesi on sujunut hyvin. :)Oman osansa liikuttumiseeni tuo oma tilanteeni ja kohtaloni, joka on vielä kysymysmerkki. Varhaisultrassa lääkäri uumoili, että kyseessä olisi "doomed pregnancy", viikon kuluttua polilla näkyikin reipas syke. Ja siitä taas viikon kuluttua alkio oli kasvanut (vastasi viikkoja) ja syke näkyi edelleen. Koko tämän ajan on ollut pientä vuotoa, nyt pari päivää verisempää ja vatsaa juilii hieman. Nyt siis rv 11+2. Mulla on sietämätön olo, koska jotenkin tuntuu että roikun löysässä hirressä. Jos tämä raskaus kuitenkin jatkuu vielä niin kuinka pitkään... Alussa oli ongelmana hcg:n hidas nousu, sittemmin sitä ei ole edes mitattu vaan tärkeämpää on ollut mitä ultrassa nähdään. Itse olen sitä kuitenkin pohtinut, että onko jotain pielessä. Välillä suren, vaikkei vielä ole tapahtunut mitään vakavaa ja välillä olen katkera kaikesta hankaluudesta: "menisi jo kesken jos on mennäkseen, en halua olla raskaana enää ikinä!". Kauheaa, miten ristiriitaisia ajatuksia päässä liikkuu. Toisaalta sitä ymmärtää, että tietyille asioille ei mahda mitään, ne menevät niin kuin on tarkoitettu.
Tiina
Tiina: Kiitos viestistäsi. Kun saan lähettämäsi viestin kaltaisia komenntteja, niin uskon, että tein oikein kertoessani omista koettelemuksistani. Nämä pieleen menneet raskaudet ovat kuitenkin melko yleisiä, vaikka niistä puhuminen on ollut ilmeinen tabu aika pitkään. Kuitenkin ne ovat sellaisen kohdanneelle kieitä ja rankkoja kokemuksia.
Ymmärrän hyvin tuon tunteen löysässä hirressä roikkumisesta. En voi muuta kuin toivoa, että raskautesi joko saa positiivisen käänteen tai sitten tosiaan loppuu nopeasti. Sellainen moniviikkoinen piina rasittaa mieltä valtavasti. TOivottavasti saat omalla paikkakunnallasi keskusteluapua tai tukea joko läheisiltäsi tai sitten ammattilaisilta. Älä luovu kuitenkaan toivosta, varsinkaan, jos kyseessä on ensimmäinen raskausyrityksesi ja toivottavasti et muutenkaan! Anna kuitenkin mielesi ja kroppasi levätä ennen uutta yritystä (jos siis käy niin että raskaus keskytyy)
Myötätunnon halit sinne!
Lähetä kommentti