Joskus on kokeiltava jotakin oman mukavuusalueen ulkopuolelta, jotta ymmärtäisi palata siihen, mikä itselle sopii parhaiten. Puhun nyt pukeutumisesta, enkä esimerkiksi uusien haasteiden kohtaamisesta elämässä. Silloinhan on ihan hyvä rikkoa aika ajoin entiset kaavat ja tottumukset. Sen sijaan pukeutumisessa pitäisi ymmärtää, mikä itselle sopii parhaiten.
No, minä tiedän, etteivät lyhyet minimekot sovi minulle parhaiten. Paras mitta olisi polven peittävä. Olen jalkani perinyt isoisältäni Veikolta, joka oli harvinaisen alapainotteinen raavaaksi mieheksi. Reittä ja lantiota löytyi enemmän kuin monelta naiselta ;) Nuorempana ihmettelin muutenkin, että miksi monilla naisilla on niin heiveröiset polvet, miten he oikein selviävät tästä maailmasta vammoitta? Meidän perheemme naisilla oli kaikilla nimittäin hyvät vankat polvet :D
Vasta myöhemmin minulle valkeni, että taisimmekin muodostaa vähemmistön. Miehenikin mielestä minulla on harvinaisen isot polvet muuten melko pieneksi naiseksi ( ja tämän hän sanoo ihan rakkaudella pitäen minua kauniina). Muutenkin ymmärsin, että pienet polvet taitavat olla esteettisesti kauniimpia...
No, elämä on liian lyhyt murehtiakseni vankkoja polviani. Tässä kolmenkympin korvilla halusin kaiken lisäksi vielä testata, miten muodikas minimitta näin kesälämpimillä minulle istuu. Kun kuvat ottaa oikein edukkaista kulmista, niin näyttäväthän nuo jalatkin ihan ok:lta. Tiedän kuitenkin, ettei tämä tyyli ole minulle se paras.
Palanenkin pian syksyisiin tummiin sukkiksiin ja hieman pidempiin helmoihin. Ei se kolmenkympin ikäkään kai mikään maailmanloppu ole, eihän?
No, minä tiedän, etteivät lyhyet minimekot sovi minulle parhaiten. Paras mitta olisi polven peittävä. Olen jalkani perinyt isoisältäni Veikolta, joka oli harvinaisen alapainotteinen raavaaksi mieheksi. Reittä ja lantiota löytyi enemmän kuin monelta naiselta ;) Nuorempana ihmettelin muutenkin, että miksi monilla naisilla on niin heiveröiset polvet, miten he oikein selviävät tästä maailmasta vammoitta? Meidän perheemme naisilla oli kaikilla nimittäin hyvät vankat polvet :D
Vasta myöhemmin minulle valkeni, että taisimmekin muodostaa vähemmistön. Miehenikin mielestä minulla on harvinaisen isot polvet muuten melko pieneksi naiseksi ( ja tämän hän sanoo ihan rakkaudella pitäen minua kauniina). Muutenkin ymmärsin, että pienet polvet taitavat olla esteettisesti kauniimpia...
No, elämä on liian lyhyt murehtiakseni vankkoja polviani. Tässä kolmenkympin korvilla halusin kaiken lisäksi vielä testata, miten muodikas minimitta näin kesälämpimillä minulle istuu. Kun kuvat ottaa oikein edukkaista kulmista, niin näyttäväthän nuo jalatkin ihan ok:lta. Tiedän kuitenkin, ettei tämä tyyli ole minulle se paras.
Palanenkin pian syksyisiin tummiin sukkiksiin ja hieman pidempiin helmoihin. Ei se kolmenkympin ikäkään kai mikään maailmanloppu ole, eihän?
10 kommenttia:
30 kriisin paikka? Ei todellakaan! Musta on maailman parasta kertoa pieruvitsien ja perseilyn lomassa että btw, oon 30. Ei sitä yleensä kukaan usko, enkä siitä missään vaiheessa mitään paineta ole ottanutkaan :D
Ei se maailmanloppu ole, mutta kuukauden sitä elämää vietettyäni sain aikaiseksi aikamoisen kriisin, vaikka olin onnessani ajatellut ettei minulla ainakaan tule 30-kriisiä kun ei ole siihen mitään syytä. Kyllä niitä syitä sieltä sitten löytyi kummasti kuitenkin :) Kai se on sellainen elämänrajapyykki varsinkin naisille, jossa pitää päätää mitä elämältää haluaa (lapsia vai ei, tämän miehen niille lapsille vai ei jne...) Ei kivaa. :D Uskon todella että ne seuraavat kymmenen vuotta kuluvat hujauksella, jotta parempi ajatella nyt kuin 39 vuotiaana. :D
Minulla on myös vankat polvet. Miehellänikin ovat sirommat ja hän on lähemmäs kaksimetrinen roteva, urheileva mies ;D, minä taas muuten aika sirokokoinen. Seistään me vaan tukevasti maan kamaralla!
Parjaat turhaan polviasi, oikein hyvältähän tuokin asu näyttää. :-)
Minulle ei tullut minkäänlaista kolmenkympin kriisiä sen rajapyykin täytettyäni, oikeastaan pientä kriisiä on tullut vasta sen jälkeen (sekin parista asiasta, johon en itse voi vaikuttaa). Muuten tunnen itseni edelleen ihan yhtä nuoreksi kuin kaksikymppisenäkin ja muutenkin olen paljon onnellisempi kuin kaksikymppisenä! Silti ounastelen, että sitten joskus nelikymppisenä saattaa olla vieläkin mukavampaa, kun ei ole enää kaikenlaisia paineita niskoilla. :-)
Jos et olisi maininnut polviasi, en olisi kuvassa kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota. Mekon kaulus vetää siis tehokkaasti huomion sinne kauluksen tienoille, vaikka helma onkin lyhyt. Hieno mekko!
Ikäkriiseistä: sopiiko täältä 37 vuoden täti-iästä käsin tiedottaa, että vaikka kaikkea ei voikaan saada samaan aikaan, niin aika paljon kuitenkin? :)
Comments: Oikea asenne pitää siis nuorena :D
aurinkojumala: Jos tavoitteena on lasten hankkiminen eikä oma elämäntilanne ole otollisessa jamassa, kolmenkympin kriisin saa kyllä aikaiseksi. Itselläni kriisiä on ehkä aiheuttanut tämä valmistumattomuuteni. Onneksi hankittu työkokemus hiukan kompensoi tilannetta - tuntuisi kauhealta, jos kolmekymppisenä olisi tässä jamassa eikä työkokemustakaan olisi ollenkaan. Mieluusti nyt tämä alta pois ja sitten voi miettiä mitä haluaa.
Ainoanniina: Kiitos komppaamisesta :)
Bisquits: No kiitos:) Ajatuksesi tuntuvat ihanan lohdullisilta - minä haluan kanssa uskoa, että nelikymppisenä elämä on entistä parempaa.
Ps. Olet muuten selvästi sisäistänyt jotain olennaista. Sellaisen käsityksen saa yleisemminkin pohdinnoistasi :)
Elina: Kiitos kommentista! onpa kiva kuulla kyseisen rajapyykin ylittäneiden näkemyksiä. Alan jo uskoa, että lähempänä 40 ikävuotta elämä maistuu varmasti paremmalta kuin epävarmana parikymppisenä.
Tuon mekon etu on todellakin miehusta, joka vie huomion!
Aurinkojumalalle: Ei naisten tarvitse 30-vuotiaana päättää, haluavatko lapsia vai eivät. Voi sen päättää vähän myöhemminkin. Rennosti vaan!
Mäkin ikäkriiseilin kolmen kympin täyttymistä. Lähinnä just sitä, että joutuuko joskus ostamaan t-paidan, jossa lukee: "Apua, unohdin tehdä lapsia!" Kunnei mulla silloin ollut edes siippaa, joten pikkasen tuntui tilanne vaikealta. No, turhaan murehdin: nyt oon 36 ja on aviomies ja kaks lasta. Lapset on nyt tehty, eikä tarvitse kriiseillä iästä lasten tekemisen kannalta. Ihan muista syistä sitten. Ammatillinen kriisi jo hieman nostaa päätään, kun pitäis lastenhoitolomilta joskus töihinkin palata, muttei oikein kiinnostais... Eli kriisejä tulee, mutta onneksi osa edes ratkeaa ajan myötä suuntaan tai toiseen.
Tsemppiä sinne!
P.S Mullakin on suhteettoman isot polvet, enkä osaa käyttää lyhyitä hameita ollenkaan.
Näin jälkikäteen voisin sanoa, että
kakskymppisenä oli kivaa, kun oli opiskelija ja kaikki oli niin vapaata ja erilaisia "rientoja" oli niin paljon ja ystäviä ja kavereita ehti tavata mielin määrin
kolmikymppisenä oli kivaa, kun oli työ ja ihan mukavasti rahaa ja mentiin miehen kanssa sinne ja tänne ja vuosikymmenen viimeisinä vuosina syntyivät lapset
nelikymppisenä oli kivaa, kun oli pienet lapset ja elämä oli NIIN täyttä ja toimeliasta
ja nyt viiskymppisenä on kivaa, kun lapset ovat tai lähestyvät täysi-ikäisyyttä ja omaa aikaa on jälleen käsittämättömän paljon.
Ja sikäli mikäli sisariani on uskominen, niin kaikkein mukavinta on kuusikymppisellä eläkeläisellä. Seitsemänkymppisellä kuulemma alkaa olla jo vähän liikaa kremppoja, vaikka lapsenlapset kyllä kompensoivat monta alkavaa pikkuharmia.
Lähetä kommentti