Uusintapostaus: Missä kuljin kerran - Tildan menneitä Turun koteja

Postaus on julkaistu alunperin tässä blogissa 5.3.2011. Tämä ehkä selittää uudehkoille lukijoilleni, miksi blogini nimi on Turun Tilda, vaikken enää asukaan Turussa.


Heipä hei jälleen kerran!

Tänään oli vihdoin aikaa Turku-nostalgialle. Sillä välin, kun miesparkani joutui ahertamaan terveystiedon opintojen parissa, minä päätin toteuttaa vihdoin lupaukseni kertoa Turun kodeistani. Nostalgia ja pienoinen ikäväkin valtasi tuolla reissulla mielen, mutta onneksi tulevaisuuden asuinsijatkin houkuttavat jo kovasti!

En toki tekisi tällaista postausta, jos olisin asustanut koko opiskeluaikanani samassa paikassa esimerkiksi yo-kylässä (ja älkää nyt yo-kyläläiset hermostuko, se on varmasti kiva paikka asua. Minulla ei vain ole kokemusta siitä). Tiedän, että blogiani seuraa ainakin muutama ex-turkulainen kaunosielu, jotka rakastavat vanhoja asuinseutujaan vähintään yhtä paljon kuin minä. Sovitaan vaikka, että tämä postaus on omistettu teille :)

Kun 18-vuotiaana maalaistyttönä muutin Turkuun, en ollut saanut haluamaani opiskelupaikkaa. Itsepäisestikin halusin kuitenkin aavemmille ulapoille, ja asunto oli hankittava jollakin konstilla siinä rytäkässä, kun kaikki opiskelupaikan saaneetkin niitä haeskelivat. Jollakin ihmeen konstilla sellainen löytyi Puutarhakadulta, vain kortteli juuri avatulta kävelykadulta!

Minä? Suuressa cityssä? Ihan ihmeellistä! ;)


Puutarhakadun kämppä sijaitsi kodeistani kaikista kaupunkimaisimmassa ympäristössä; ikkunasta näkyi ainakin Betel-kirkko ja Anttilan parkkihalli. Onneksi asunto sijaitsi melko korkealla ja näkymät olivat puistomaiset. Nuorena naisena veri veti tietysti city-elämän pariin ja olin hyvin tyytyväinen, että saatoin käydä tekemässä ruokaostoksetkin Stokkalla! Naapuritalossa sijaitsi tuolloin klubi, jossa kaikki Suomi-popin ja -rokin silloiset tähdet vetivät keikkojaan. Itse muistan käyneeni naapurissa ainakin Nylon Beatin keikalla. Päivätyönäni tein tuon vuoden kouluavustajan hommia ja iltaisin ahersin avoimessa historian opintojen parissa. Halusin kovasti yliopistoon, ja olin melkoisen ahdistunut siitä, etteivät ovet auenneet ensimmäisellä kerralla. Hammasta purren tähtäsin kuitenkin tavoitteeseeni.

Puolentoista vuoden jälkeen olin saanut tarpeeksi Puutarhakadun kämpästä. Tilat olivat hieman rämät, ja käynti keittokomeroon tapahtui vain toisen huoneen kautta. Silloinen kämppikseni oli lukioystäväni, jonka kanssa tulimme toimeen, mutta sitten eräs toinen ystäväni kertoi bonganneensa yliopistolta ilmoituksen mielenkiintoisen kuuloisesta asunnosta. Kävimme vaklaamassa asunnon sijaintia ja haltioiduimme näkymästä:


Kämppä sijaitsi virallisesti Läntisellä pitkällä kadulla, mutta näköalat olivat Puolalan puistoon. Keittön ikkunasta näkyi Park-hotel ja alapuolella oli puutaloasuntoja. Meitä ei hirvittänyt edes asunnonomistajien keskeneräinen remontti tai se, ettei toisessa huoneessa ollut kuin tuuletusikkuna. Kämpässä oli aivan ihana hippitunnelma ja rakkaussuhteeni Puolalan puistoon roihahti siltä istumalta. Mietin monta kertaa, että jestas, täällä sitä asustellaan samassa puistossa opiskelutyttönä "Bättre folkin" kanssa. Minä voin oikeasti kävellä 300 metriä noille ihanille kallioille aurinkoa ottamaan...

Uusi kämppämme sijaitsi Alvar Aallon Turun 750-vuotisjuhliin suunnittelemassa standardivuokratalossa, jossa oli varmasti ollut aikoinaan yhdet moderneimmista ikkunamalleista (1920-luvun lopulla suunniteltiin yleensä vielä niitä ihania korkeita ikkunoita, ei akvaariomallisia). Kun kämpän pienet puutteet (niin kuin se ikkunaton huone, jonne valo tuli akvaariomaisen lasiseinän läpi keittöstä tai tosi typerästi suunniteltu vaatehuone) alkoivat ärsyttää, naureskelimme, että mepä tiedämme minne suomalaisen arkkitehtuurin ylimmän ikonin koira on haudattuna - varmaankin meidän lattiamme alle ;) Toimivaa oli ehdottomasti se, että wanhan ajan tyyliin wc ja kylppäri olivat erikseen. Erinomainen ratkaisu kahdelle naiselle!

Alvar Aallon standaritalossa vietin opiskeluaikani hulvattomimmat ja rämäpäisimmät vuodet. Noihin aikaa tapasin myös elämäni miehen ;)


No, sitten kävi niin, että kämppä myytiin altamme. Olin tosin tarkkana oikeuksistamme: kun uusi omistaja sujautti irtisanomisilmoituksen oven alta, totesin, että yli vuoden kämpässä asuneina, meillä oli oikeus asustaa kämpässä vielä kuusi kuukautta (olen saanut muuten tästä hyvän esimerkin oikeustiedon kurssille, kun käsittelemme vuokralaisten oikeuksia ja velvollisuuksia). Vuokranantaja joutui perumaan vaateensa, mutta en muista kuinka pitkään loppujen lopuksi asuimme kämpässä. Lopulta lähdin kesätöihin kotiseudulle ja pakkasin kamani poikaystävän papan vintille. Onneksi en vielä silloin tiennyt, että pappa oli hieman säästäväinen - hänellä oli käytössään 50-luvulla hankittu hella, joka meni silloin tällöin itsestään päälle. Onneksi ei sentään sinä kesänä!

Kesän puolivälissä aloin erään ystäväni kanssa viritellä uuden kämpän vuokrausta. Olimme molemmat varsinaisia jugend-talofriikkejä ja haudoimme ajatusta päästä asumaan Wanhan Pantterin taloon Vartiovuorenmäen juurelle ( tai jonnekin muuhun yhtä suuruudenhulluun paikkaan). Olimme vakuuttuneita, että kauneuden rakastajina meidän kuului päästä arvoiseemme asuinpaikkaan ja pystyisimme myös vakuuttamaan mahdollisen vuokranantajan tästä. No, pian ystäväni huomasi, että erään vuokranvälitystoimiston sivuilla mainostettiin 140 neliön huoneistoa Brahenkadulta. Kun menimme ensi visiitille välittäjän luo, hän taisi nauraa meille päin naamaa. Onhan hyvin ymmärrettävää, ettei opiskelijoille (edes kiltinnäköisille tytöille) haluta ensimmäisenä tuon kokoisia arvoasuntoja vuokrata. Toisaalta tuossa piili myös porsaanreikämme - kuka varallinen ihminen ylipäätään haluaisi vuokrata sen kokoisen kämpän? Silloinhan jokainen ostaa oman omistusasunnon. Lopulta isäntä suostui. Emme uskoneet onneamme!

Me saimme siis asuttavaksemme hulppean huoneiston kolmella sisäänkäynnillä ja kahdella wc:llä. Asunto oli aikoinaan kuulunut arkkitehti Erik Bryggmanille ja myöhemmin hänen tyttärelleen Carin Bryggmanille. Kotimme sali oli koristettu mahtipontisella pylväiköllä ja salin ja kämppikseni huoneen erotti toisistaan japanilaishenkiset maitolasiovet, jotka Alvar Aalto oli lahjoittanut ystävälleen. Minä majailin puolestani Karin Bryggmanin entisessä toimistossa ja kaapista löytyi hänen vanhoja kankaitaankin.

Huoneiston huono puoli oli sen sijainti erittäin meluisan ja saasteisen Brahenkadun varrella, sekä myös se, että kämppä oli samaan aikaan myynnissä. Kolmen kuukauden jälkeen sopiva ostajaehdokas löytyikin, ja uudet omistajat halusivat heti muuttaa uuteen kotiinsa. Sanotaanko, että muutama ärräpää pääsi siinä vaiheessa.

Onnetar astui kuitenkin kuvioihin. Huomasin lehdestä ilmoituksen, jossa tarjottiin puutalohuoneistoa vuokralle... Me kiristimme Brahenkadun uusia omistajia sillä, että jos muutamme heti pois, he saavat maksaa muuttoauton ja antaa huoneiston pesukoneen kaupan päälle. Niin me muutimme, ja kas kummaa, vain alle puoli vuotta Puolalanpuistosta lähdön jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus asua ennestään rakkaasssa paikassa eli Puolanpuiston siimeksessä...

Puolalanpuiston puutalo on ehkä tyttövuosieni asuinpaikoista rakkain. Jälleen kerran neliöitä oli lähemmäs 140, ja jokaisella meistä kolmesta tytöstä oli hulppea 30 neliöinen huone korkeine ikkunoineen ja kakluuneineen. Huoneissa oli tosin muovimatot ja kukertavan koukeroiset tapetit repsottivat sieltä täältä. Iltaisin huoneet alkoivat olla melkoisen koleat, koska kakluunien sähkövaraajat toimivat halvemmalla yösähköllä. Välillä viimeinen suihkussa kävijä joutui ottamaan kylmän suihkun, sillä lämminvesivaraajakin oli melkoisen pieni...

Nuo seikat eivät meidän hippikommuunimme menoa kuitenkaan (hirveästi) häirinneet. Kodissamme järjestettiin monet pikkujoulut, syntymäpäivät ja laulajaiset. Vappuna oli erittäin lyhyt matka lakitukseen, tosin pihallamme pissaaville tunkeutujille irvistelimme!

Auskuvuoden jälkeen oli minun aikani muuttaa tuosta asunnosta pois. Muutin vuodeksi siskoni kämpään Sirkkalankadulle, jonka ainoita hyviä puolia oli oikeastaan lyhyt etäisyys historian laitoksesta ;) Tuosta kämpästä en ehtinyt ottaa kuvia. Varustelutasosta kertoo kuitenkin se, että kahvat jäivät joko käteen tai sitten ovet eivät edes menneet kiinni. Ikkunastani katselin makkaratehtaan piippuja...

Aika pian muutinkin sulhoni luo hänen asuntoonsa. En ollut Turku-vuosinani asunut kertaakaan niin kaukana keskustasta. Tosin, millä mittarilla tahansa mitattuna, kaukana ei asuttu vieläkään.

Luostarivuoren mahtipontinen koulurakennus esimerkiksi näkyy tänne asti. Puistikon toisella puolella on puolestaan hyvinkin urbaania maisemaa.

Nautin aivan erilaisista asioista kuin kaksikymppisenä. Puissa naksuttelevat häntärotat ja ihanat ulkoilumaastot ovat minulle tärkeämpiä kuin se kävelykadun läheisyys...

Pian tämäkin koti alkaa olla historiaa. Turku on ollut nuoruuteni kaupunki. Monet ihanat muistot ovat tallentuneet niin mieleni sopukoihin kuin valokuvakansioiden sivuille. Nyt oli aika tallentaa tämäkin tarina myös tänne blogiini. Voi, kun vielä keksisi, miten muuttaa tämän virtuaalisen päiväkirjan pysyväisempään muotoon.

Millaisia asuinmuistoja sinulla on opiskelupaikkakunnaltasi?

Ps. Kaikki asunnot, joissa asuin, olivat opiskelijabudjetin rajoissa. Näimme vain melkoisesti vaivaa, että pääsimme asumaan sellaisiin paikkoihin, joissa sielu ja mieli meidän mielestämme lepäsivät...