torstai 12. marraskuuta 2015

Karjakartanolla

Vuonna 1930 Keski-Suomessa sattui ja tapahtui. Maanjäristys tärisytti lasten rautasänkyjä ja rikkoi jopa ikkunoita Jyväskylässä. Radikaaleimmat marssivat nahkasaappaissaan pitkin Vapaudenkatua ja lounastivat Mustassa Karhussa. Pulakausi veti mielen kuin mielen mustaksi ja tehtailla työläisiä jaoteltiin luotettaviin ja epäluotettaviin - ja siltä väliltä oleviin vaaleanpunaiisn.

 
 
 
Eräällä tilalla oltiin sentään kiitollisia siitä, että maanjäristys ei ollut rikkonut uuden navetan perustuksia. Tai mitäpä sitä olla liian vaatimattomia: oikea karjakartano se oli; olihan lehmien asumukseen ihan arkkitehdin piirrustukset ja kaikki!


Vaan mistäpä työmiehet karjakartanoa rakentamaan? Kymmenisen vuotta aiemmin emätilasta lohkotun tilan hirsinen päärakennus oli valmistunut ennätysnopeasti, kun paikallisen sellutehtaan patruuna oli tarvinnut työmiehilleen majoitustilaa. Majoitusta vastaan talo oli saatu nopeasti asuttavaan kuntoon. Itse asiassa navetankaan rakentaminen ei osoittaunut mahdottomaksi projektiksi - pula-aika sai aikaan sen, että maantiet täyttyivät parhaimmassa iässä olevista miehistä, jotka ruokapalkkaa vasten tekivät päivän töitä.

 

Aikaa kului ja hevoset, lehmät ja siat katosivat navetasta. Eräs nuoripari mietti kuumeisesti, millaisen talon rakentaa suvun maille. Tonttia oli kyllä saatavilla, mutta mieleen hiipi myös vanha navetta. Saisiko siitä asuttavan? Suvun arkistoista löytyi vanhat pohjapiirrustuksetkin; erittäin harvinaista navetan kohdalla! Perhetuttu arkkitehti innostui - tässäpä olisi mielenkiintoinen projekti! Lopulta jäljelle jäin vain ulkokuori. Muu oli muutettava asuinkelpoiseen kuntoon. Nuoripari vauvoineen saattoi muuttaa uuteen "vanhaan" kotiinsa. Tämä oli aikaa ennen sisustuslehtiä ja erinäisten erikoistilojen kuten tehtaiden, myllyjen ja navettojen asuinkäyttöön muuttamisen suurempia buumeja.

 

Nuorena on kiire pois synnyinseudulta. Eilen juttelin lapsuudenaikaisen ystäväni kanssa siitä, että kolmenkympin jälkeen veri alkaa kummasti vetää lapsuudenkaltaisiin maisemiin. Tähän äitini lisäsi, että ajan kanssa mahdollisesti myös lapsuudenaikaisiin maisemiin. Näin saattaa käydä.

Oli miten oli, olisikohan lapsuudenkodilla jotakin tekemistä sen kanssa, että menneisyys ja kierrättäminen kiehtovat Tildaa? Onhan lapsuudenkotinikin ikäänkuin "second handia" .

 

Kotitilan maisemissa haikeus valtaa mielen. Elämä on ketju uusia vaiheita, muutoksia ja luopumisia. Meidänkin mummola oli useamman vuoden tyhjillään ennen kuin sai tänä syksynä uusia asukkaita. Mikä mahtaa olla lapsuudenmaisemien kohtalo jatkossa, sen aika näyttää.

Ihana tänne on kuitenkin palata - ja vielä toistaiseksi myös lähteä.


Mukavaa viikonjatkoa! Minä jatkan vielä vajaan viikon näissä maisemissa :)

3 kommenttia:

Metsäntyttö kirjoitti...

Mielenkiintoinen historia tällä kyseisellä talolla. On kiva tietää rakennusten historiaa ja varsinkin tuollaisen talon, joka ei olekaan ihan tavanomainen. Valoisaa alkutalvea sinne:)

Kutri kirjoitti...

Minullakin oli lukion jälkeen kiire päästä pois maaseudun käpykylästä, ja olin ikionnellinen muutettuani Turkuun. Ajattelin silloin, etten ikimaailmassa enää näille seuduille palaa. Otin jopa aika raskaasti sen, kun valmistumisen jälkeen saatiin sitten molemmat töitä tuosta naapurikunnasta ja muutettiin ensin sinne - itkin koko matkan autossa ajaessamme muuttorekan perässä Turusta maalle! Enkä olisi silloin voinut kuvitellakaan, että teen vielä sen 15 km siirtymän synnyinkuntani puolelle :-) Mutta aika aikansa kutakin, kolmen lapsen äitinä olen ollut tosi tyytyväinen siitä, että lapseni ovat saaneet elää turvallisessa ja rauhallisessa ympäristössä, heillä on ollut pihaa ja tonttia juosta ja telmiä, koulu on pieni ja turvallinen, moniin harrastuksiin he ovat päässeet kulkemaan itse fillarilla.
Omaa lapsuudenkotiani asuttaa nyt sisarenpoika, joten sekin on hyvissä käsissä :-)

Turun Tilda kirjoitti...

Metsäntyttö: Kiva, että postauksen aihe kiinnosti! Olen muuten aikoinaan tehnyt postuaksen myös Turun asunnoistani. Se löytyy täältä. http://turuntilda.blogspot.fi/2012/10/uusintapostaus-missa-kuljin-kerran.html

Kutri. kiitos kokemuksesi jakamisesta! Samansorttinen "takinkääntäminen" taitaa tapahtua monellekin pienemmältä paikkakunnalta kotoisin olevalle: työ, sukujuuret, elämänseesteisyys alkavat kiehtoa. Vähintäänkin muutokseen tottuu.. Saas nähdä, mikä meikäläisen tulevaisuus tulee olemaan :)