Kotihiiret repäisevät

Tervehdys!

Olen tainnut viime aikoina olla kummallisen salaperäinen täällä blogin puolella. Olen vihjaillut, että nyt kun Kaislan unikoulu on onnellisesti toteutunut, se mahdollistaa ihan uusia juttuja ja olemme jonkin uuden äärellä. Samaan aikaan olen kiivaasti myynyt maallista mammonaani muun muassa vintagemekkojen muodossa. Mistä ihmeestä on oikein kyse?

Tilanne on sellainen, että tämä kotihiiriperhe on valmistautumassa elämänsä reissuun. Mietin tuossa taannoin, että kannattaako tästä edes puhua pukahtaa. Ajattelin kai, että jos asiasta mainitsen, reissu menee kuitenkin Suomen noro-influenssakaudessa puihin. Mutta eivät asiat varmaan nyt tuolla logiikalla toimi? Kaikki on toki mahdollista, enkä viitsi matkan ajankohtaa täällä somessa sen enempää huudella, mutta meidän mittapuulla suunnitelmat ovat nyt aika hurjat ja melko lyhyellä ajanjaksolla realisoituneet.

Instagramin puolella paljastinkin jo matkakohteemme. Anna teille saman vihjeen:

Kohteen paikalliset asukkaat suosittelevat matkustamaan kotikaupunkiinsa, jos haluaa päästä mahdollisimman kauaksi Telluksella Mr Donald Trumpista (ja hänen oletettu oleskelupaikkansa on USa:n pääkaupunki). Joko paikansit kohteemme?

Yhä aprikoiville on tarjolla muutama vihje tuossa alapuolella...

Kyllä vain - kohteemme on Australia ja siellä tarkemmin Länsi-Australiassa sijaitseva Perth. Lähdemme koko perhe etelänaurinkoon, ja sen mahdollistaa mieheni työmatka. Mieheni lähtee työharjoitteluun paikalliseen yliopistoon muutamaksi viikoksi, ja lomailemme vielä viikon sen päälle. Koska isästä ei tule matkakuluja ja perheemme kuopus lentää toistaiseksi kulutta, päätimme tosiaan repäistä. Huh!

Aika näyttää, oliko se sen arvoista ;) Todennäköisesti istun päivät katetun leikkikentän laidalla mutta onhan sekin vaihtelua näihin Suomen keleihin?

Nyt toivoisin saavani paljon vinkkejä lasten kanssa reissaamiseen maailmalla: kuinka selvitä pitkistä lentomatkoista, millaista vaatetta kannattaa vartaa hellesäille (arviolta kohteen lämpötila on jotain 25-35 asteen välillä), mitä pakata matkalaukkuun - eihän nää meidän raukat ole koskaan edes kokeneet vielä hellekesää :D

Palataan asiaan!

Vuodenvaihteen muutoksia

Tervehdys!

Oikein hyvää uutta vuotta myös meikäläiseltä!
 

Olen ollut laiska ja kiireinen antibloggaaja - myönnetään. Tämän lisäksi kohdalleni on osunut myös hirvittävän huono blogikarma. Loppusyksystä mainitsemani tietokoneongelmat ovat jatkuneet pitkälle tämän vuoden puolelle. Tietokoneemme siis hajosi ja mies hankki (osina) uuden. Siippa pähkäili, että rahaa saisi säästettyä hieman ja kokosi sitten konetta maadoitettuna (käsi ihme kettingillä koneessa kiinni useammankin illan). Totta kai uudenkin koneen kanssa tuli ongelmia, joten kirjoittelen nyt edelleen tällä vanhalla. Ergonomisesta asennostanikin pieni maininta - olen ihan kyyryssä tässä muuttolaatikoiden keskellä. Olo on hieman tukala, joten en kovin pitkää postausta nyt ensi alkuun lupaa ;)

 

No, mitä on tapahtunut? Emme suinkaan ole muuttaneet pois asunnostamme vaan panneet yläkerrassa huoneruletin pystyyn. Makuuhuoneestamme on tullut lastenhuone, työhuoneesta makuuhuone ja Alvarin pikkuhuoneesta uusi työhuone.

Makuuhuone ja lastenhuone ovat jo asuttavassa kunnossa,  mutta tämä nykyinen työhuone... ...voi kauhia mikä kaaos! Päivässä ei yksinkertaisesti näytä ehtivän kovin montaa ekstrajuttua pakollisten lisäksi. Ei se mitään, kärsivällisyyttähän tämä keskeneräisyyden sietäminen lähinnä kasvattaa, mutta ihan lievästi olen hajoillut, kun en ehdi niiden mukavimpien asioiden kimppuun: eli huoneiden sisustamiseen, kapselipuvuston työstämiseen, keskeneräisten valokuvakirjojen laatimiseen (ennen kuin tällä vanhalla koneella voi heittää veslintua) tai blogitekstien kirjoittamiseen.

Mutta ehkäpä paljastan kuitenkin teillekin sen onnellisen ykkösprioriteetin, joiden vuoksi asiat ovat olleet mukavasti rempallaan: Huoneruletin ja lasten nykyisen yhteisasumisen mahdollisti oikeastaan se fakta, että Kaislan imetys saatiin lopetettua onnellisesti.

Joulukuun puolessa välissä ei vielä tosiaankan vaikuttanut siltä: olimme ajautuneet kahden onnistuneen unikoulunkin jälkeen jälleen siihen tilanteeseen, että tyttö tissitteli jälleen sen 5-8 kertaa yössä. Toki tilanteet muuttuvat lapsen eri kehitysvaiheissa ja tässäkin oli taustalla hampaiden tekoa (meidän Kisulille hampat ovat ilmaantuneet vasta tässä yhden vuodeniässä kun velipojalla oli samaisessa vaiheessa oikeastaan jo täysi kalusto suussa), korvatulehduksia ja eroahdistusta.

Olin ehtinyt  itse asiassa jo ottaa itkukurkussa yhteyttä neuvolaan, josta lupailtiin Tyksin unikoulua (ja sinne lähete jo saatiinkin), mutta päätimme tempaista vielä kerran sen kolmannen unikoulun omin voimin: Kun muu perhe yöpyi mummolassa, toinen vanhemista valvoi neidin kanssa. Parina ensimmäisenä yönä tuli itkupotkuraivarit (meidän neiti on aika monta pykälää veljeään tulisempi), mutta sitten tilanne tasaantui, ja alle viikossa neiti nukkui täysiä öitä heräilemättä! Välipäivinä koitti lopulta jo viimeinen päiväaikainen imetyskertakin - selvästi tisuttelu oli ollut hänelle enemmän tapa kuin tarve. Kummasti myös mukimaito alkoi maistumaan tämän käänteen jälkeen kun aiemmin ainut neste, mikä oli mennyt vastahakoisesta suukista alas, oli ollut lusikalla syötetty maito(!).

Hyvä unikarma on jatkunut onnenkantamaisella sitten edelleen tämän muutoksen jälkeenkin - kun lapset laitettiin samaan huoneeseen nukkumaan, ovat he (poislukien tämän viikon flunssailu) nukkuneet siellä keskenään oikein hyvin sekä päiväunia että yöunia. Toki eräs pikumies kipittää jossain vaiheessa yötä lähes jokayö vanhempien väliin nukkumaaan, mutta sitä ei lasketa. Eipähän herätä kuitenkaan siskoaan ;)

Tämän tarinan lopputulema aiheutui siis tuo muuttoaalto, jonka loppumaininkeja selvitellään tavarapaljouden keskellä edelleen. Muutos on kirkastanut minulle edelleen tavoitetta karsia tavaraa. Vaikka kotimme (110 neliötä) ei nyt ihan pieni ole, on tästedes harkittava tarkkaan, mitä kamaa tänne haalii.

Päivän ajatukseksi loppuun oikestaan sellainen, että onneksi tulee välillä näitä vähän rajumpia hyökyjä - ne kun laittavat ajatukset raksuttamaan ja sysäävät muutoksiin ja hyppäyksiin. Meillä on omasa mittakaavassamme nyt keväämmällä edessämme yksi sellainen, hui! Elämä on vanhojen aarteiden ohella myös uudistumista!

Palataan asiaan ja ihan varmasti nyt hieman nopeammin. :) Instaani @turuntilda seuraamalla  kuulet meistä ihan päivittäin, sillä pyrin ottamaan elämästäni yhden kuvan joka päivä :)

Täällä taas!

Tervehdys!

Onkohan täällä enää ketään? Täytyy myöntää, etten itsekään ole tainnut pitää näin pitkää taukoa blogistani koskaan.Nyt teen tuttavuutta tämän vanhan päiväkirjani kanssa varovasti; kuulostelen ja mietiskelen. Vieläkö tälle olisi aikaa ja paikkaa?

Sain hieman esimakua siitä, mitä ruuhkavuodet ovat. Seitsemisen viikkoa työelämässä oli ihanaa ja kamalaa kaikkine arjen ulokkeineen. Mahtavaa oli se, että mieheni sai aivan uuden ulottuvuuden lapsiarkeen ja todistaa myös pienen tyttömme moninaisia edistysaskeleita: Kaisla oppi miehen kotiviikkoina mm. istumaan, konttaamaan, nousemaan seisomaan tukea vasten sekä taputtamaan käsiään ja vilkuttaman hyvästiksi. Verbaliikkaakin jo harjoiteltiin: pikku suukista on kuulunut muun muassa haloo, kukkuu ja auton päristelyjä (minkäs voit, kun isoveli tekee siskostaan automekaanikon ;)).

 

Minä sain puolestani mahdollisuuden meikata ja kammata hiukset, juoda aamukahvia koululla ja jopa postata tuon seitsemän viikon ajan myös työasukuvia (,joita mieheni kiltisti otti)! Oli mahtavaa olla ihmisten ilmoilla ja pitää oppitunteja aiheista, joita rakastaa. Oli myöas ilo huomata, miten hienoja, kohteliaita ja huumorintajuisia teinejä suomalaisessa koululaitoksessa (tai ainakin meidän koulussamme) on. Oli myös tyydyttävää huomata, että pysyin selvitytymään arjesta ensimmäiset viisi viikkoa tuomatta töitä kotiin.

Ihan ruusuilla ei tosin tanssittu: poikamme synttäreiden tietämiltä alkoi lasten sairastelukierre, joka kesti viisi viikkoa. Pahimmat hetket liittyivät siihen, kun Kaisla meinasi kuivua ärtsyksi yltyneen vauvarokon/adenovirukset takia. Mieheni oli helisemässä, kun tyttö ei normaalistikaan ottanut nestettä kuin lusikalla syötettynä. Entäpä, kun neidillä oli yli 40 astetta kuumetta ja äidin nahkaleili töissä? Imettävän töihin paluu ei ole tällaisissa tilanteissa herkkua...

Samoihin aikoihin omat hampaani alkoivat prakata. Vakiintunut sanontahan kuuluu, että hammas per lapsi. No, totean tähän, että hammas per väliinjätetty vuositarkastus...

Yksi näistä suuvärkin murheenkyyneistä porailtiin nyt sitten lähes ytimeen asti ja hammaslääkäri varoitteli jo valmiiksi, että tästä voi seurata pahempaakin. No niinpä... noin kuukauden vihlomisten jälkeen päätin vihdoin käydä näytillä, ja totta kai hampi oli kuoliossa... Juurihoitoihin mars... Elämäni kurjin työviikko ajoittuikin oikeastaan aikaan kun varsinaiset oppitunnit oli jo pidetty. Hoidin lapsia päivisin ja kokeitten korjaaminen alkoi keskimäärin n. klo21:30 illalla jatkuen aamuyön tunneille. Pahimpina öinä vauva tietysti herätti juuri, kun ylikierroksilla käynyt kroppani olisi viimein taintunut uneen joskus klo 04 maissa. Olo oli aika aineissa olevalla ja "pieni" jomottelu poskessa ei hirveästi piristänyt.

No, nyt juurihoidot ovat jo prosessissa ja kokeet korjattu. Mieheni joutuu vielä tekemään omia työhommiaan iltaisin, mutta vähitellen aikaa saattaisi löytyä bloggailullekin.

Kysymys kuuluu, mistä haluaisitte lueskella? Osa teistä vissiin onkin seuraillut touhujani tuolla instagramin puolella (nyt kun vihdoin tajusin sen helppouden, niin olen oikein urakalla innostunut asiasta!). Siellä on vilahdellut jonkin verran arkisia hetkiämme, niitä päivän työasuja (työputkeni aikana), kotiamme, kirpparihankintoja yms. Aika paljon asioita voi kuvallisesti ilmaista, mutta kieltämättä koen välillä halua ilmaista itseäni vähän laveamminkin sanallisesti...

Eli mistä jatketaan?

Iloista pyrypäivää kaikille!

Hyvässä jutussa mukana

Tervehdys!

Olette ehkä huomanneet, etten enää salaa henkilöllisyyttäni samalla tavoin kuin bloggaukseni alussa. En toki sitä myöskään huutele.

Mietin tässä nyt muutaman päivän, vinkatako tästä seuraavasta, mutta olkoon menneeksi. Hyvällä asialla ollaan :) 

Lähdin keväällä Elinan juttuun mukaan, ja päädyimme sivun verran erään suositun vauvoja vilisevän lehden sivuille. Kyseessä ei ole siis mikään blogijuttu, vaikka blogini kautta Elina varmasti bongasi minut haastateltavakseen. Kyseessä oli siis imetystaipaleeni ja siihen liittyneet runsaat kiemurat. Uteliaat voivat mennä nyt sitten salapoliisin työtä tekemään ja vinkkejä kaipaavat toivottavasti niitä nyt saavat! Blogiani pitkään lukeneille selviää tuskin mitään uutta ;)

Nyt viikonlopun viettoon!

Mukavia heinäkuun helteitä (nyt ehkä viimeinkin?)!

Huono äiti (vai ihan vaan kuopuksen)

Moikka!

Viime aikoina minulla on ollut jonkin sortin jumitus bloggailun suhteen. Ei niinkään, ettenkö keksisi aiheita, mistä kirjoittaa. Niitä kyllä riittäisi. Kyse on oikeastaan ollut siitä, mistä viitsin kirjoittaa. Huomaan miettiväni yhä useamman aihepiirin suhteen, että mistä oikein kannattaa kirjoitella. Ettei herättäisi älämölöä - jollei sitten nimenomaan halua sitä herättää.

Otetaanpa esimerkiksi äitiysteemat. En koe olevani sen suhteen mikään airut tai varsinkaan julistaja. Jos näistä teemoista etsii tietoutta (tai näppäriä niksejä), kannattaa mennä ihan toisille saiteille. Täältä niitä ei löydä.

 

Koen tällä hetkellä olevani oikeastaan aika vastakohtainen monille lastenkasvatusvirtauksille. Olen niiden suhteen kuten niin monilla muillakin elämänaloilla epämuodikas tolkun ihminen. En jaksa vaahdota omien toimintamallieni puolesta ja paikoin ymmärrän liiankin hyvin vastakkaisia näkökulmia.

En ylipäätään voi sietää sellaisia kuvitelmia, että jokin näkemys olisi ehdottoman oikea - edes sellaisten tärkeiden aiheiden kuin lapsen ruokavalio.

Tällaiset totuuden teesit hyppäävät silmille aika nopeasti esimerkiksi äitien imetystukipalstoilla. Kun väsyneenä kutsuin vahingossa äidinmaidon korviketta vastikkeeksi (oisko muuten tulleet ammattiasiat 8. luokan historiasta mieleen :D), niin saa toruja, ettei kyseistä sanaa sovi käyttää, ettei se vain YLEISTYISI ja antaisi kuvaa, että tuo teollinen tuote olisi YHTÄ HYVÄÄ kuin äidinmaito. Kiitos neuvoista, mutta väsyneenä aion edelleenkin puhua vastikkeesta, enkä aio laatia mitään tukisanalistaa, jotta antaisin itsestäni mallikelpoisemman kuvan. Tärkeintä lienee kuitenkin, että väsynyt äiti uskaltautuu uudestaankin apua hakemaan? Toivottavasti joku huonommalla imetysitsetunnolla varustautunut ei ole tällaisten tylytysten jälkeen kärpetynyt entisestään itseensä.

Voin valottaa tämänhetkistä äitiyttäni. Se on mallia rakkaudellinen huono äiti. Pidän lapset mahdollisuuksieni mukaan kylläisinä, kuivina, suukotettuina ja onnellisen puuhakkaina. Hienosäätö sen sijaan pettää ja pahasti. Muutama esimerkki: annan edelleen purkkiruokaa, kun neiti Kaislasta tuli neljän kuukauden iässä, taannoisen antibioottikuurin jälkimainingeissa, erittäin epäluuloinen kaikelle suuhunpantavalle.  Omistan kyllä useammankin hienon mössönteko-oppaan, mutta neidin viivasuora suu on siirtänyt niihin tarttumista. Nyt onneksi Kaisla 7 kk pysyy jo syöttötuolissa tuettuna. Ehkäpä sormiruokailu vihdoin voidaan aloittaa...

Joo, ja sitten se kiintymysvanhemmuuden kauhukuva.... Meillä pidettiin unikoulu. Siis sellainen mallia huudatus (no joo, isi oli vieressä koko yön, mutta tottahan se vauva suuttui kun ei saanut muuta lutkutettavaa kuin 8 tuttia). Mutta nyt me nukutaan, kun aiemmin vain 45 minuutin pätkissä. En tiedä, saiko lapsi traumoja. Maitoa hän ei näköjään ainakaan yöllä oikeasti tarvinnut. Mutta kukin toimikoon vakaumuksensa (ja lapsensa tarpeiden) mukaan. Meillä motto on virkeä äiti - onnellisempi lapsi (ja mies).

 

Huomaan kyllä, että osittain kasvatuskäytäntöni on muovautunut elämäntilanteen myötä. Esikoiselle sitä antaa kaikkensa ja vähän ekstraa - kuopuksen kohdalla sen, minkä ehtii. Raukka pieni ja silti jaksaa hymyillä (ja kikattaa katketakseen vaatteiden vaihdon yhteydessä. Liekö ei saa kosketusta muuten tarpeeksi :/)...

No joo, jotta tämä huonouteni saisi jonkin kliimaksin, otetaanpa mukaan vielä "huonoa kuluttajuutta". Olen nimittäin sortunut jo kahteen Lidlin maksimekkoon (9 e). Hikipajassahan nämä on väsätty, mutta toivottavasti kestävät useamman vuoden. Toivoa nimittäin on, sillä viskoosisekoite vaikuttaa oikein erinomaiselta. Onneksi sentään viime kesänä hankittu Poola Katarynan koru on ihan suomalaista designia!

Mukavaa viikkoa kaikille!

Tunne kehosi - hyvinvointipalveluita äideille ja vauvoille

 Blogiyhteistyö Tunne kehosi-hyvinvointipalveluiden kanssa

Tervehdys!

Viime aikoina oloni on ollut, hmm... mitenkähän sen nyt kauniisti ilmaisisi - hieman toispuoleinen.

Syy tähän on se, että Kaislan ja minun yhteinen imetystaival on muotoutunut pitkälti oikealla rinnalla tapahtuvaksi ruokinnaksi. Erityisesti yöimetyksen aikoihin tyttöä tuli myös nosteltua ruokailemaan kohtuullisen epäergonomisissa kulmissa, ja paikat alkoivat puutua yhdellä kyljellä makaamisesta. Ei siis ihme, että varsinkin keski- ja yläselkä alkoivat tuntua panssariin ahdetuilta, ja imetyksen jälkeen oli ajoittain vaikea nukahtaa selän jomottaessa.

No, sittemmin yöimetys on taaksejäänyttä aikaa, mutta keskikeho on tuntunut edelleen rautakangelta, tosin nyt toisesta syystä: tyttö (eli kahdeksan kiloinen jötkäle) ruokailee mieluiten (ainoastaan) sylissä ja syöttäminen tapahtuu siten, että vasen puoli kropastani pitää tytön (möhkäleen) paikoillaan mahdollisimman suotuisassa asennossa samalla, kun oikeakätisenä yritän tunkeä mössöä hangoittelevaan suukkiin.

Kehoni kriisipesäke onkin vaihtanut mukavasti puolta eli siinä mielessä tasapainossa ollaan :D

No ei todellakaan... Alkoikin jo olla selviö, että ulkopuolinen apu olisi paikallaan jumituksen ehkäisemisessä!

Tällaisessa kontekstissa sain todella mieluisan yhteydenoton naantalilaiselta yritykseltä nimeltä Tunne kehosi, joka tarjoaa erilaisia hyvinvointipalveluita nimenomaan äideille ja vauvoille.

Nainen yrityksen takana on äitiysfysioterapeutti ja diplomiravintoneuvoja Maria Jokela, ja hänen monipuoliseen hoitorepertuaariinsa kuuluvat esimerkiksi koliikkivauvojen kokonaisvaltainen hoitaminen sekä erilaiset hoidot äideille raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen.

Raskauden ja imetyksen aikana keho herkässä tilassa, joten hieronnassa voidaan käyttää apuna käyttää erilaisia asentotyynyjä.

Omasta kokemuksestani tiedän, etteivät kaikki hierojat osaa tai uskalla hieroa raskaana olevia äitejä, ja kuitenkin erityisesti loppuraskauden tukaluudessa moni tarvitsisi jumeihin ja kramppeihin apua. Sen tähden, jos lähiseudulla on erityisesti odottaviin äiteihin erikoistunut hieronnan ammattilainen, kannattaa tällaisen puoleen kääntyä!

Entä sitten synnytyksen jälkeen? Tällöin kroppa vasta jumissa onkin sen tekemän valtavan hienon työn jäljiltä!  Tunne kehosi tarjoaa äideille synnytyksen jälkeistä hierontaa ja mobilisointia sekä myös liikuntaohjausta ja ravintoneuvontaa. Lisäksi Maria luennoi ja vetää kursseja erilaisista kiinnostavista ja hyödyllisistä aiheista kuten lantionpohjan kunnossa pidosta sekä vauvahieronnasta. Näistä löytää tarkemmin tietoa yrityksen koti- ja facebook-sivuilta.

Hierontatuokio alkoi imetystä edistävällä teehetkellä. :)

Tiedän, että imetysikäisen vauvan äitinä on vaikea lähteä hoitamaan asioita tai vaikkapa hoitoihin. Kun Maria ehdotti minulle imetysaikaisen hieronnan kokeilemista, hän painotti, että Kaisla voisi tulla mukaan.

 

Kuulosti kokeilemisen arvoiselta!

Marian vastaanotolla hieronnat ja muut hoidot tehdään tosiaan perheen pienimmäisen ehdoilla. Äiti voi kesken hoidon pitää hyvin pienen imetystuokion tai ottaa vauvan loikoilemaan hetkeksi viereensä. Meilläkin Kaisla pääsi pariin otteeseen äidin viekkuun. :) Toki hieronta-aika yms kannattaa valita vauvan rytmin kannalta suotuisaan ajankohtaan, mutta pointtina on se, että tähän hoitolaan ei tarvitse pelätä vauvan mukaan ottamista!

Hieronnassa Maria yhdistelee klassiseen hierontaan lihaskälvojen käsittelyä, osteopaattisia tekniikoita sekä vyöhyketerapiaa. Sain ihanan 90 minuuttisen Marian hyppysissä ja selän ohella hierotuiksi tulivat myös raajat ja pää. On uskomaton tunne, kun tuntee veren kiertävän kunnolla pitkästä aikaa! Sain mukaani myös muutaman hyvän kotihoito-ohjeen rintarangan kunnon ylläpitämiseksi. Tottahan on, että pelkällä hieronnalla ei ratkaista pitkäkestoisesti mitään jumituksia vaan kehon hyvinvoinnin ylläpito vaatii myös omaa aktiivisuutta.

Lämmin kiitos vielä kertaalleen Marialle ihanasta äidin ja tyttären hemmotteluhetkestä :)

Megafooni ja kaunosielu rekkamies

Moi taas!

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa taas hieman lasteni kuulumisia. Sitähän minun arkeni tällä hetkellä pääosin kanssa on :)

Sinänsähän tällainen postailu on hieman huvittavaa - kiinnostaako ketään oikeasti tuikituntemattomien naperoiden kuulumiset? Kun näitä kuitenkin toivotaan, kyse onkin ehkä samaistumisesta tai vertaistuesta; mahdolliseti vanhojen omien muistojen verestämisestä. ;)

Minulle itselleni tällainen kirjoittelu on tietysti tapa saada edes joitain yksityiskohtia lasteni varhaisvaiheista ylös kirjoihin ja kansiin - ei näitä yksityiskohtia enää välttämättä muista puolen vuoden päästä, vaikka kovin niin kuvittelisi. Nyt esimerkiksi, kun kiinteiden aloittaminen lähestyy Kaislan kohdalla, tarkistin blogistani, miten oltiin toimittu Alvarin kanssa. Tuntui kuin olisin lukenut ihan vieraan lapsen kuulumisia! Sen verran sumuista on vissiin viimeksikin tässä vaiheessa ollut ;)

Lapseni ovat tällä hetkellä 2 v 5 kk (Alvari) ja himpan päälle 3 kk (Kaisla). Kumpikin harrastaa ikäkaudelleen tyypillisiä aktiviteetteja - tosin omilla persoonallisilla vivahteillaan.

 Käytettu Sophie the Giraffe - uhka vai mahdollisuus?

Kaisla on jatkanut kasvuaan joka suuntaan! :D Painoa 3 kk:n neuvolassa oli n. 6400 g, mikä vissiin on aika keskivertoista, mutta pituuden puolesta (63, 8 cm) tyttö on suhteellisen pitkä. Molemmissa mitoissa tyty on veljeään edelleen edellä kuukauden verran - kaksoisleuasta puhumattakaan :D Olen suorastaan hölmistyneenä todennut, ettei auta kuin siirtyä käyttämään koon 68 cm vaatteita, ja eivätkä koon käytetyt kitistyneet varmaan kovin kauaa edes päälle enää mahdu...

Kaisla on edelleen ollut kaikin puolin helppo vauva. Vaikka äidin väsymys tuntuu kroonistuneen, saan siitä syyttää enemmän itseäni kuin tytärtä - sänkyyn pitäisi malttaa mennä vaan aikaisemmin. Kaisla on jo parisen kuukautta herännyt lähinnä kerran tai kaksi syömään. Lykkään tissin suuhun ja nukahdan välillä itse uudestaan. Sitten jossain vaiheessa havahdun nostamaan tytön takaisin unipesäänsä. Näin menee helppoina öinä.

Aina Kaisla ei kuitenkaan malta nukkua vaan haluaa kekkuloida. Se tarkoittaa, että hän silmät suurina heiluttelee raajojaan ja alkaa kiljahdella - riemusta. Ääni on niin kova, että kämpän toisella laidalla eri huoneessa korvatulpat korvissa nukkuva mieheni herää välillä mekastukseen. Koilotus on siis tosi kovaa; Alvarista ei kuuna päivänä ole lähtenyt moista ääntä! Kekkalointia voi jatkua parikin tuntia ja sitten tyttö nukahtaa - juuri kun muu perhe on heräilemässä :D

Tyttö osaa kyllä komentaa muutenkin. Jos hän joutuu (pakon sanelemana) olemaan sitterissa vailla huomiota mielestään liian kauan, hän alkaa äännellä/valittaa kärsimättömänä. Se en ihan erilaista ääntä kuin nälkä-/kipuitku. Ehkäpä luonto tosiaan hoitaa näin, että kuopuskin saa huomiota - valitettavastihan sitä mennään pitkälti esikoisen ehdoilla.

Kaislan kovaäänisyys kuuluu ja näkyy myös naurussa (taito, joka on ollut hallussa nyt vajaan kuukauden verran). Tyttöä naurattaa kovin mm. pukeminen ja riisuminen (vähän outoa, eikös jotkut lapset itke tällaisissa tilanteissa?) sekä kämmenten rapsuttaminen. Nauru ei ole lainkaan samalaista kiherrystä kuin Alvarilla vaan sellaista kumeaa "noita-akkamaista" käkätystä; toki tosi suloista! :D

Ihan viimeisimmän viikon aikana tyttö on selkeästi löytänyt myös leikkimaton roikkuvat apinat ja renkaat sekä sitterin pyörivät kukat ja piparin. Hän tuijottaa niitä intensiivisesti,  tarttuu niihin, huitoo holtittoman vimmatusti ja onnistuu lopulta saamaan ne pyörimään tai suuhunsa maisteltavaksi. Välillä epäonnistuneet yritykset purkautuvat pieninä kiukkukohtauksina, mutta sen jälkeen tyttö käy yhä keskittynemmin lelujen kimppuun. Kaisla kierii myös kyljeltä toiselle. Hän nauttii, kun äiti kiepauttaa hänet masullee, mutta makkarainen pikkuvartalo ei jaksa vielä kääntyä omin voimin ja tyttö jää yleensä kyljelleen makaamaan. Sepä vasta ärsyttävän-harmittavaa onkin! No, velikin kääntyi vasta nelikuisena ja siihen on vielä matkaa ;)

Entäs sitten Alvari?

Poika on edelleen automies henkeen ja vereen. Kukaan ei ole niitä hänelle tyrkyttänyt, mutta ne ovat vaan kuukaudesta toiseen hänen rakkaimpansa. Jokapäiväiset toimet tehdään autojen kanssa: potalle kootaan läjä autoja (ja katsotaan mahdollisesti samalla padilta Pikku Kakkosen "Isoja koneita", päiväunille otetaan autot seuraksi ja hampaiden pesu onnistuu, kun poika saa samalla pestä pari autoa hanan alla. Päivittäisiin rutiineihin kuuluvat vaunulenkit isommille teille, josta bongaillaan sitten poliisiautoja, tankkiautoja, busseja ja rekkoja. Tämän päivän saalis olikin jättikokoinen kippiauto kippaamassa sekä yli lentänyt helikopteri!

Pojan toinen suuri rakkaus on ruoka. Kun kirjoja luetaan, niin poika napsii sivuilta ruokia suuhunsa. Välillä myös äiti tai vauvakin saa makupalan suuhunsa. Kun poika tekee onnittelukortin läheiselleen - siinä on kuvattuna todennäköisimmin ruokia. Joululahjaksi saatu puinen kakku on ollut suuri hitti - sitä tarjoillaan aina kun joku tulee käymään.

Se, mikä äidin ja lähipiirin muut aikuiset on yllättänyt, on pojan hellyys pikkusisartaan kohtaan. Hän ei ole koko kolmen kuukauden aikana tehty tahallisesti mitään ilkeää siskoa kohtaan. Alvari käy usein suukottamassa ja halimassa vauvaa. Jos vauva itkee, hän ehdottaa että äidin pitäisi antaa tisua tai sitten poika saattaa noutaa itse tutin vauvalle. Toki välillä Alvarin leikit saattavat olla Kaislan läheisyydessä vähän hurjia ja äiti joutuu kieltämään poikaa tai sitten sitterin pomputus on liian lujaa, mutta kaiken kaikkiaan yhteiselo on sujunut hyvin.

Toki elämä ei ole ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Taaperoille tyypilliseen tapaan pikkumiehen oma tahto on kovin kova. Erityisen vaikeita ovat erilaiset siirtymät. On tyypillistä, että ulos lähdetään huutaen ja sieltä tullaan huutaen. Mitään pyydettyä poika ei halua tehdä, ja vanhempien onkin käytettävä usein kaikki hämäykset ja vippaskonstit, jotta toivotut rutiinit saadaan tehtyä...uuh! Onneksi kaksivuotias on vielä aika hyvin höynäytettävissä ;)

Ehkä erikoisin piirre pojassa on kuitenkin kiinnostus musiikkiin ja se, miten sitä kuunnellaan. Alvari saattaa pyytää, että jokin tietty levy laitetaan päälle. Sitten poika komentaa, että "äiti pois" ja saattaa istua vartin tai puolituntia paikoillaan ja vain kuunnella musiikkia. Jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole ihan yleistä toimintaa parivuotiaiden kohdalla. Tämä erikoinen rakkaus äänimaailmaan on ilmennyt myös konserteissa, joissa poika on isovanhempien kanssa välillä käynyt. Hän istuu keskittyneesti ja pyytää esityksen loputtua "Uus!".

Tällaista siis tänään! Kuulostaako millään tavoin tutulta, te vauvojen ja taaperoiden vanhemmat?

Pihla, Viena vai Elli?

Tervehdys ja erityistä 100-vuotiaan Suomen juhlavuotta kaikille!

Loppiaisena vietimme lähipiirissä tyttäremme nimiäisiä. Tilaisuus oli herkkä, täynnä tunteita ja solahti ohi silmänräpäyksessä.

Kuvia saamme valokuvaajaksi värvätyltä perhetutulta myöhemmin, jotta pääsemme tunnelmiin vielä uudestaankin. Tässä blogissa niitä tuskin esittelen läheisten yksityisyyden varjelemiseksi, ja muutenkin haluan pitää hetken intiimiyden ihan itselläni. Sen sijaan voisin pykäistä asiaa tyttäremme nimistä. Niitäkään, varsinaisia annettuja, en paljasta, mutta noita kelkasta pois pudonneita voisin hieman pohtia.

 

Muistakaa sitten seuraavaa lukiessanne, että nimet ovat niin makuasioita kuin vain voi olla ja kirjoittelen vain siitä, mitä mietin tyttäremme nimeämisen kohdalla. Tarkoitus ei ole arvostella kenenkään toisen nimivalintoja ja jollekin muulle lapselle esille nostamani nimet saattavat sopia kuin nenä päähän :)

En ole varmastikaan naisten joukossa poikkeus sen suhteen, että mielestäni tyttölapselle on enemmän kauniita nimivaihtoehtoja kuin pojalle. Tämä johtunee kaiketi osittain siitä, että monet naispuoliset henkilöt, itseni mukaanlukien, vaalivat pikkulikkana ajatusta omasta tyttölapsesta. Minullakin oli 12-vuotiaana nimet mietittynä neljälle tytölle - ja yhdelle kiintiöpojalle :D

Noita tuolloin miettimiäni nimiä en muista, mutta yleisesti ottaen olen aina pitänyt lyhyistä vanhan ajan nimistä (1800-luvun loppu). Tämä johtunee siitä, että siskoni kanssa saimme sellaiset, mikä 1980-luvulla oli aika harvinaista. Tietysti rakkauteni historiaa (ja Anni Svanin satuja kohtaan) ovat vaikuttaneet mieltymyksiini. :)

Sen sijaan uusionimet, ylimakeat tai rönsyilevät prinsessanimet tai ruotsalaiset porvarisnimet eivät ole kuuluneet suosikkeihini. Tässä vanhemmalla iällä olen oikeastaan tullut vielä astetta fennomaanimmaksi - olen ollut sitä mieltä, että haluaisin lasteni nimien olevan täysin suomalaisia - ei siis mitään kansainvälistä alkuperää olevia tai vähintäänkin rehellisiä suomennoksia niistä. Poikamme nimi onkin 2/3 osaa tällainen. Tuo tässä blogissa esiintyvät Alvari (tai Alvar) on se poikkeus. Tuo nimi sitten viittaakin muihin mieltymyksiimme eli taiteeseen, arkkitehtuuriin ynnä muuhun kuitenkin suomalaiseen.

Täytyy tietenkin ymmärtää, että nimien valitseminen on kahden kauppaa. Vaikka pitäisinkin jostain nimestä, mieheni ei välttämättä. Onneksi meillä on ollut yhteisiäkin suosikkeja. Tällainen nimi on Pihla, jota olin vaalinut mielessäni jo 17-vuotiaasta lähtien. Miehenikin oli tykästynyt kyseiseen nimeen, ja olimme puhuneet jo yli kymmenen vuotta, että jos tytön saamme, hänestä tulee tämän niminen.

Pihlaja puuna on kaunis, menneille polville pyhä ja viime syksynä kyseiset puut notkuivat täynnä kauniita punaisia marjoja. Syksyllä syntyneen tytön nimi.  Pihla nimi luki vielä tyttömme sairaalan nimikortissa ja se oli itse asiassa ollut Alvarinkin tyttönimivaihtoehto. Vielä sairaalasta kotiuduttuamme olin vakaasti sitä mieltä, että muita nimiä ei tarvitse edes pohtia.

Mutta kun...  Viime aikoina Pihloja on tuntunut poksahtelevan siellä ja täällä. Myönnän, että aprikoin jo silloin, kun kuulin nimen olleen 22. suosituin viime vuonna. En olisi pitänyt siitä, että nimi on ns. nousukas, vaikka toisaalta arvostan sitäkin, että on ihmisiä, jotka pitävät päänsä näissä nimikuvioissa. Viimeinen niitti taisi olla se, että tyttömme kaksikuukautisneuvolasta samasta ovesta tuli ulos toinen Pihla-vauva. Ei kiitos!

Oikeastaan yleisyys-dilemmaa merkittävämmäksi muodostui kuitenkin se, että tyttö ei vain näyttänyt synnyttyään Pihlalta.Yhtäkkiä olimme yksimielisiä siitä, että tytöstä ei nyt sitten tulekaan Pihlaa. Päätös ei ole ainakaan vielä kaduttanut.

Toinen suosikkinimeni tyttärellemme oli ollut Kaisla. Huvittavaa muuten on, että aika moni Pihla nimestä pitävä antaa seuraavalle tyttövauvalle nimeksi Kaisla. Oma rakkauteni Kaisla-nimeä kohtaan johtuu kuitenkin yläasteajoistani, jolloin eräs nyt jo yli 70-vuotias kieltenopettajani oli tämän niminen. Kaislaa nyt ei kuitenkaan harkittu (no ihan hieman toiseksi nimeksi), koska luontoteemaisen sukunimemme kanssa se kuulostaisi hassulta yhdistelmältä eikä mieheni muutenkaan siitä pitänyt.



Sitten keksin nimen Viena. Tämä nimi olisi sointunut hienosti poikamme nimen kanssa ja olisi todellakin ollut supisuomalainen nimi! Nimi oli ehdolla jossain vaiheessa myös toiseksi nimeksi samaan tyyliin Suomeen viittaamassa kuten Alvar on poikamme kohdalla.

No, mikä sitten mätti? Ensinnäkin se, etten mieheni mukaan osannut lausua nimeä. Sanoin sen jotenkin "Viana" ja se häiritsi häntä. Lisäksi näin historialan ihmisenä aloin miettiä hieman liian (naurettavan) syvällisesti sukumme menneisyyttä.

Sukuni tietyissä haaroissa on ollut vahvaa oikeistolaisuutta itsenäisyytemme alkuaikoina. Isäni suvussa sekä äidin että isän puolelta miehiä lähti taistelemaan 1920-luvulla  vapaaehtoisina Aunukseen tarkoituksena liittää nuo suomensukuisten alueet maahamme. Myöhemmin sama yrityshän toistui jatkosodan aikana. Vaikka Vienan Karjala viittaakin ehkä enemmän Kalevalan kokoamiseen eikä sukumme nykypolvet nyt ole valloittamassa mitään tai ketään niin itseäni alkoi huvittaa yhtymäkohta vähän liikaakin :D Jäipä tämäkin nimi sitten käyttämättä!

Neljäs nimirakkauteni on ollut Elli. Tämäkin nimi-ihastus tulee eräästä jo poisnukkuneen vanhan tädin nimestä - ei niinkään Haloo Helsingin laulasta yms. Kuitenkin Elli on ilmeisen suosittu juuri tämän bändin vuoksi (12. suosituin viime vuonna) eikä siksi enää kelvannut meikäläiselle. Mieheni sinetöi päätöksen vielä toteamalla, että hänestä Elli-nimi on vaaleahiuksisen tytön nimi. Jaahas...

Myös nimet Ellen, Saima, Elna, Kerttu ja Sylvi kiinnostivat minua /meitä. Ensin mainittu tippui pois liian suosittuna (tuttujen tutuilla on vaikka kuinka monta Ellen-nimistä tyttöä), Saima ja Sylvi eivät kelvanneet ajatuksenakaan miehelleni, Elna oli liian vaikea lausua ja Kerttujakin löytyi jo... eipä tullut siis näitäkään tyttärestämme.

Loppujen lopuksi nimeksi tuli eräs mieheni ehdotus, jonka aluksi tyrmäsimme molemmat. Jonkin aikaa mietittyämme olimme kuitenkin sitä mieltä, että eräästä nimeen liittyvästä valitettavasta sanakikkailusta se nimi kuvasti erittäin hyvin tytärtämme - yhtäaikaa ovela ja lempeä, naisellinen, mutta rempseä.

Tyttäremme kuten poikammekin kaimoja löytyy nyt paljon 1910-1920-luvuilla syntyneiden joukosta.

Kaiken tämän edellä mainitun vatvomisen ohella  olen huomannut, että suku, perinteet ja menneet polvet ovat minulle tosi tärkeitä. Oli nimi sitten kansainvälinen, pitkä ja vähän ruotsalaisvivahteinen, valitsen sellaisen nimen enemmin kuin kuin omasta mielestäni sen kaikkein kauneimman, jos tuo ensin mainittu viittaa minulle tai läheiselleni henkilökohtaisesti tärkeän ihmiseen. Tai vaikka se esiintyisi jossakin Disney-elokuvassa (no ok, en puhu nyt Elsa-nimestä :D)

Näin kävi tyttäreni nimen kohdalla lopulta ja olen iloinen siitä :)

Ps. Kuvituksena on tyttäremme nimiäispäivän juhla-asu. Tuo samainen mekko on ollut myös minun ja siskoni yllä vastaavissa juhlallisuuksissa. Sen on aikoinaan tehnyt tyttäreni erään nimen kaima, rakas edesmennyt isotäti-varamummini, jonka syntymästä tuli Kaislan syntymävuonna kuluneeksi sata vuotta :)

Onko sinulla ollut jotain periaatteita lasten nimeämiseen liittyen ja ovatko ne heittäneet lopulta häränpyllyä?

Sisko ja sen veli - huomioita orastavasta sisaruussuhteesta

Tervehdys!

Tällä kertaa ajattelin tallettaa tähän sähköiseen muistojen kirjaan hieman ajatuksia siitä, miten Alvarin ja Kaislan yhteiselo on lähtenyt sujumaan.

Elämä ja yhteiselon dynamiikka heittävät tosiaan näköjään kuperkeikkaa joka kerta uuden tulokkaan myötä. Jokainen, niin lapsi kuin vanhempi, joutuu hakemaan uudestaan rooliaan perheenjäsenenä.

Ajattelin ja toivoin ennen raskautumista, että kohtuullisen pieni ikäero lasten välillä olisi hyvä. Itselläni ja siskollani on ikäeroa nelisen vuotta, mikä leikki-iässä tuntui hiemuisen suurelta. Siskoni muistaa minun lähinnä pompottaneen häntä ja minä turhauduin ajoittain siihen, ettei siskosta ollut vertaista leikkeihin. Nykyään ikäero ei tietenkään merkkaa mitään :) 

Omien lapsipohdintojeni kohdalla ajattelin kuitenkin, että vuoden tai puolentoistakin ikäero olisi liian hurja. Sen sijaan, jos ikäerona olisi kaksi vuotta tai vähän päälle, niin piltti saisi tulla, jos olisi tullakseen. Ja näin kanssa onnekkaasti kävi. Alvarin ja Kaislan ikäero on nyt hieman vajaat 2 vuotta 2 kuukautta.  

Nyt Kaislan syntymän ensi kuukausina olen kiittänyt siitä, ettei ikäero tosiaan ole pienempi. Olisi ihan hurjaa hoitaa kahta vauvaa yhtäaikaa! Hatun nosto aluksi kaikille, jotka siihen pystyvät (tai tilanteesta pakon sanelemana selviytyvät)! Nytkin olen ajoittain ajatellut, että vanhemman kannalta vauvan ja päälle kolme vuotiaan kanssa saattaisi olla jo ihan erilaista - lapsi osaisi paremmin leikkiä (ilman vahtimista) ja pukeutua itsenäisesti, osaisi jopa auttaa äitiä vauvan hoidossa tuomalla tuttia tai rättiä ja mikä tärkeintä - olisi todennäköisemmin sisäsiisti! No, osa Alvarin ikäisistä varmaan jo onkin, mutta meidän rekkamies kyllä vasta harjoitusvaiheessa. Housuttomana tuotoksen osuvat oikeaan paikkaan eli pottaan, mutta housut jalassa vahinkoja sattuu päivittäin... välillä elämä onkin yhtä pesua ja putsailua vuoronperään molemman kanssa...

Toisaalta, sitten kun tämä joskus helpottaa, niin onpahan kaksi lasta tullut hoidettu samalla vaivalla eikä koko rumbaa tarvitse aloittaa alusta. Tämän vaiheet vaatteet ja tavaratkin voi laittaa hyvällä omalla tunnolla kiertoon :)

Mutta entäpä, miten Alvari on ottanut siskon vastaan?

Olen ollut suorastaan aika yllättänyt, kuinka hienosti. :)

Sairaalavisiitin jälkeen ensi kohtaaminen kotona tapahtui siten, että saavuimme vauvan kanssa kotiin juuri, kun poika heräili päiväunilta. Kun kutsuin häntä katsomaan autokopassa lepäilevää siskoaan, poika vilkaisi nopeasti ja jatkoi matkaa leikkiautojaan kohti. Ajattelin, että jaahas - tämä on sitten tämän hetkinen tärkeysjärjestys ;) Mutta eipä äiti oikein aavistanutkaan! Poika menikin valitsemaan autoa siskolleen jonka kiikutti sitten kopalle :)

Muutenkin Alvarin suhtautuminen pikkusisareen on ollut hellyttävää. Poika haluaa silitellä siskon päätä ja tunkee vauvakaaren alle halailemaan häntä. Välillä taaperoa on tosin kiellettävä (ja jatkuvasti vahdittava), ettei hellyysotteet ole liian rajuja. Poika esimerkiksi mielellään ottaa siskonsa kädestä kiinni ja silittää sillä itseään tai keikuttaa sitteria melko lujaa. 

 

Sen sijaan varsinaisilta mustasukkaisuusoireilta ollaan toistaiseksi vältytty. Poika ei ole purkanut agressioitaan vauvaan vaan ehkä enemmin kiukutellut vanhemmille huomioista. Kiukuttelu on tosin lisääntynyt muutenkin uhmaiän lähestyessä eli mikä sitten johtuu mistä - en tiedä. Toinen kiinankeisariuden rapistumiseen liittyvä oireyhtymä pojan kohdalla on ollut vauvan esittäminen. Alvari haluaa ajoittain että häntäkin heijataan vauvan tavoin sylissä, laitetaan illalla sängyssä kapalomaiseen unipussiin ynnä muuta. 

Poika on osoittanut jälleen kiinnostusta myös imetystä kohtaan. Hän toteaa usein, että "Kissi, tisuvauva". Hän myös taputtelee äidin tisuja ja toteaa, että anna vauvalle tisua. Itse poika ei vielä ole sentään kinunnut maitoa, enkä osaa arvioida, mahtaako hän kuluneen vuoden tammikuussa päättynyttä imetystä enää edes muistaa. Toisaalta Alvari tietää, että hän isona poikana saa muita hyviä herkkuja, joita vauva ei ole saanut maistaa: pullaa, kakkua, keksiä ja torttuja :D Hän taitaa salaa vähän sääliä vauvaa ;)

Hellyyttävin tisuepisodi sattui kuitenkin pari päivää sitten - Alvari roikotti omaa Miia-nimistä vauvanukkeaan ja sanoi" Miia, tisua". Kysyin, pitäisikö äidin antaa siis Miiallekin maitoa. 

Poika vastasikin - "itse" ja nosti paitaansa.  Niin suloista! Pienenä on kaikki vielä mahdollista :)

Ps. Sinä, tämän suuntaista postausta toivunut, tuliko tässä käsiteltyä suurin piirtein toivomiasi aiheita?

Muutama hyvin testattu lahjavinkki vauva- ja taaperoperheille

Tervehdys ja ihanaa joulukuuta kaikille!

Uskomatonta, miten haasteellista on ehtiä tekemään postauksia nykyään. Otan yhden kuvan yhtenä päivänä, toisen toisena. Kolmantena ehkä käsittelen kuvat julkaisukuntoon ja neljäntenä naputtelen tekstin.

Mutta hyvä, että edes jotain silloin tällöin. Kun aika on rajattu, niin kohdennetut postaustoiveet olisivatkin hyvä joululahja teiltä lukijoilta allekirjoittaneelle. Jotta saisitte lukea jotain sellaista, mikä kiinnostaa. Mä en oikein nimittäin enää tiedä! Kirjoittelen vain täältä kuplastani ;)

Mutta niitä toiveita odotellessa voisin antaa muutaman joululahjavinkin vauva- ja taaperoperheitä tänä vuonna muistaville. Varmasti kaikista paras ja mieluisin lahja on ajan antaminen pienten leikki- ja ulkoilutushetkien että retkien muodossa ja ne ovat niitä, joita myös lapset loppujen lopuksi arvostavat tavaratulvan sijaan.

Jos kuitenkin materiaa on hankkimassa, ei kannata ostaa sitä sun tätä tilpehööriä, vaan panostaa sellaisiin ajattomiin juttuihin, jotka kestävät aikaa (ja kulutusta). Tässä Tildan perheen vinkit tällaisten löytöjen tekemiseen:

1. Puiset lelut

Meidän perheemme eräs suosikkilelumerkki Brion ja legojen ohella on Hape. Merkin puiset lelut ovat kauniin ajattomia. Alvari sai isovanhemmiltaan 1-vuotislahjaksi merkin puisen 2 in 1-mopon, joka on käytössä edelleen. Tuo äidinkin silmää miellyttävä ajokki toimii siis perinteisenä taaperokärrynä että automobiilina. Meidän poika on juostahuristanut sillä yli vuoden putkeen, mutta nyt lopulta se oli pakko panna vähäksi aikaa jäähylle, jotta epeli ei ajelisi sillä siskonsa päälle.

Pojan toinen rakkaus on 2-vuotislahjaksi saatu samaisen merkin parkkihalli. Idea lahjaan pöllittiin rumasti naapureilta (josta saamme kaikki fiksut leluideat :D) ja lahja löytyi hyvään alehintaan Hong Kong-myymälästä (eräs suosikkimme alehintaisten lelujen hankkimiseen, kannatta tsekata!).

Pieni mies käyttää aikaa minuuttitolkulla autojonojen muodostamiseen ja parkkeerausrituaaleihin. Toki kannattaa muistaa, että parkkihalli on tarkoitettu vasta 3 +-ikäisille, vaikka me otimmekin sen omalla vastuullamme käyttöön jo kaksivuotiaalle.

2. Lego-säilytyslaatikot

Lapsiperheen tavaroiden säilytys on ikuisuusdilemma. Lelut valtaavat helposti olohuoneen ja siksi kivat säilytyssysteemit ovat paikallaan. Suuret Legolelulaatikot ovat oiva sisustuksellinenkin elementti lapsiperheen kotiin. Ihan mahdottomasti roinaa näihin laatikohin ei mahdu, mutta juurikin joidenkin näkyvällä paikalla säilytettävien lelujen säilytykseen (esim. olohuoneessa) ne ovat kivoja.

Aivan ilmaisia nämä laatikot eivät ole ja itse olenkin hankkinut niitä ainostaan sopivan alennuksen kohdalla. Ainakin Jollyroomilla sekä Finnish Design Shopilla on ajoittain näitä 20% alennuksia, jolloin yhden ison laatikon hinnaksi on jäänyt n. 30 euroa.

3. Heicon pupuvalaisin

Meidän poikamme sai Heicon pupuvalaisimen aikoinaan isoisoäidiltään (tai vanhemmat valitsivat, mutta rahoitus tuli häneltä). Lamppu on suloinen lahjavaihtoehto myös ristiäis- tai nimiäislahjaksi. Itse asiassa lamppua hankitaan yövaloksi myös vanhuksille. Meillä lamppu on tällä hetkellä äidin ja Kissin yösyöttöjä valaisemassa :) Heicon lamppua myy ainakin Jollyroom sekä monet pienet sisustukseen ja leluihin keskittyneet kivijalkaliikkeet.

 

4. Noshin bodyt

Nämä laadukkaat suomalaiset luomupuuvillaiset bodyt ilahduttavat varmasti ketä tahansa vauvaa perheineen. Kietaisubodymalli on oivallinen vaihtoehto pientä kääröä käsitellessä (ei tarvitse taistella hankalien päänteiden kanssa) ja jatkopala haaruksissa lisää käyttöikää. Plussaa ehdottomasti on myös se, että Noshin vaatteet ovat kestäviä ja niiden jälleenmyyntiarvo on korkea. Jos nyt sitten raskii edes ihania ensivaatteita laittaa etiäpäin ;)

Noshin tämän hetkiseen valikoimaan voi tutustua täällä.

Mutta kertokaapa vuorostanne, mitä olette itse hankkineet pienelle tyttövauvalle joululahjaksi, jos perheessä on jo vanhempi sisarus? Kaipaisin itsekin vinkkejä!

Imetysputkeen kadonnut vol. 2 - Kissi Täyskalori

Heippa!

Aikaa on vierähtänyt edellisestä postauksesta tovi ja arvanette syyn: joudun nyt allekirjoittamaan tuon vanhan kliseen, että kaksi lasta ei taida mennä siinä, missä yksi.

Joo, ei huolimatta siitä, että ensin mies piti koko kolme viikkoa isyysvapaata ja sitten äitini oli apunamme viikon. Elämä on tällä hetkellä yhtä puklun, kakan, rään tai leikkiautokasan siivoamista vauvan ja taaperon yhdistelmätaloudessa. Että tällainen tyyli- /lifestyleblogi ;)

Mutta hei, tätä on tilattu ja tavallaan tämä on ihanaakin :) Ainakin niinä päivin, jolloin on saanut nukuttua.

Meidän neiti on nimittäin ollut aika yökyöpeli. Ei hän itkekään kovin usein, tuijottaa vain silmät suurina sekä ähkii ja murahtelee. Murahtelu kiihtyy, jos valot laittaa pois. Lopulta alkaa karjuminen, jos yöllisiä mielihaluja ei toteuteta. Aloin jossain vaiheessa olla jo vähän rikki noihin vauvan yötohinoihin, mutta pikku hiljaa rytmiäkin on tullut. Vauva valvoo enemmän myös päivisin ja malttaa nukahtaa uudestaan maidot imaistuaan.

Tarkastellaanpa hieman tuota edellisen lauseen loppua "maidot imaistuaan". Miten keveä ilmaus! Ja keveää tissittelytaival onkin ollut tämän vauvan kanssa verrattuna Alvarin aikoihin. Sairaalassa tapahtuneen julmetun kipeän maidonnousun jälkeen tuota eliksiiriä on riittänyt ja tyttö on puolestaan osannut sitä syödä.

Rintakumeista luovuttiin lähes heti kotiuduttuamme ja viikossa pystyin imettämään vauvaa jo istualteenkin. Tunne oli mitä uskomattomin pienikokoisen perätilavauvan jälkeen! Alvariahan yritimme saada mieheni kanssa nelinkäsin rintaan kiinni (ajoittain jopa tuntikausia, öisin ja hyvin itkuisin silmin). Kilo enemmän massaa ja vahvemmat poskilihakset tekevät vauvan imutaidoille ilmeisesti ihmeitä.

Kaisla onkin saanut matkan varrella nimen Kissi Täyskalori (- varsinaista nimeähän hänellä ei vielä ole) ja tuolla nimellä hänet tuntee nyt isoveikkakin. Kissi on tunnettu lähipiirissä, no murahtelustaan sekä siitä että ruoka-aikana ollaan kotona. Kasvuvauhti on ollut uskomaton: viikossa painoa on keskimäärin tainnut tulla sellainen 250 grammaa ja kolmiviikkoisneuvolassa pituutta oli 56 cm! Se tuntui jo vähän hassulta, sillä Kissin syntymäpituus oli 50 cm.

Kyllähän me jo heti vauvan syntymän jälkeen ihmettelimme sitä, miten isolta tyttö niska- ja reisimakkaroineen näytti verrattuna veljeensä vastaavassa tilanteessa, mutta uskoimme pituuden kiltisti. Vähän tosin ihmetytti, kun Alvarin ensivaatteet eivät oikein mahtuneet tytön päälle. Kun neuvolassa sitten kuulimme todellisen pituuden, naureskelimme, että ilmeisesti äidin öiset taloussuklaahetket ovat tehneet terää - tai sitten mittaustulos vähän heitti synnärillä :D

 

Tällaiset huvittavat kommellukset ovat toki niitä mieleenjääviä anekdootteja vauvanarjen sumuisista ensi vaiheista, mutta olen oikeasti tosi kiitollinen, että tällä kertaa vauvan syömiset ovat onnistuneet helpommin kuin viimeksi: ei lisämaidon pumppailua (josta ehkä aiheutui maidon ylituotantoa ja lopulta niitä rintatulehduksia), ei pumppausvälineiden ja pullojen sterilointia keskellä yötä eikä toistaiseksi myöskään rintatulehduksia. Tässä kohtaa tosin koputan puuta - tässä kuukauden iän kohdalla se ensimmäinen kelju tulehdus vasta iski. Mutta eihän sen tarvitse mennä samalla tapaa tällä kertaa :)

Mukavaa adventtia kaikille!

Ps. Onni on myös valokuvaaja omissa nurkissa. Isänsä näköinen tytär on todennäköisesti jatkossa huomattavasti sievempi kuvauskohde kuin äitinsä :)

Ps. Hjälp! Mulle saa tarjota s-postitse kaikenlaisia m-kokoisia Boobin imetyspaitoja, neuleita, toppeja ja mekkoja. S-kokoiset ovat menossa myyntiin liian pieninä...

Unipesä - varteenotettava ratkaisu vauvan ensisänkypulmiin

 Blogiyhteistyö Unipesäkaupan kanssa

Tervehdys!

Olemme hankkineet kuluneen raskauden aikana todella vähän uutta tulevalle pikkuiselle. Alvarin jäljiltä on olemassa jo lähes kaikki tarpeellinen ja oikeastaan olen (riskillä) hankkinut lähinnä vain hieman tyttömäisempiä vauvanvaatteita.

Tavaroita ei kannata hankkia varsinkaan kahtena. Monilta osin tämän ohjenuoran mukaisesti toimiminen on ollut helppoa, sillä lapsillemmehan on tulossa hieman yli kahden vuoden ikäero. Tulokas perinnee isoveljeltään paljon käyttökelpoista ja hyväkuntoista lelua, vaatetta ja muuta hyödykettä.

On kuitenkin eräs asia, joka on kuitenkin muodostanut poikkeuksen - nimittäin Alvarin pinnasänky.

Poika on nukkunut siinä koko tähän astisen elämänsä. Alunperin ajatuksenamme oli laittaa kaveri nukkumaan isomman pojan sänkyyn tuossa kaksivuotissynttäreiden aikoihin, mutta se jäi alkusyksyn hektisissä käänteissä. Yritin myös kysellä tuttavilta kakkospinnistä lainaksi, mutta kun sellaista ei nyt ihan nurkan takana majaillut, en jaksanut vaivautua metsästämään sitä käytettyjen huonekalujen markkinoilta. Faktahan kuitenkin on, että kakkospinnasängyn tarve olisi ollut niin lyhytaikainen, että ajatus nurkissa pyörivästä ylimääräisestä vauvansängystä herätti jo valmiiksi harmaita hiuksia.

Valvoessani öisin raskausoireitteni vuoksi, minulla on ollut aikaa miettiä, miten ratkaista kyseinen ongelma. Aluksi ajattelin, että pakostihan meiltä löytyisi jokin matala pöytä, penkki yms., jonka päälle asettaa äitiyspakkaus muutamaksi ensi kuukaudeksi. Lopputulemana en kuitenkaan keksinyt muuta tasoa kuin saunan alapenkin ja se olisi kyllä aivan liian kiikkerä alusta pikkuihmiselle! Noin kuukausi sitten aloin olla yökyöpeleissäni jo hieman huolissani, että keksinköhän loppujen lopuksi sittenkään ratkaisua tähän tulokkaan sänky-dilemmaan...

Lopulta tajusin, että taidan olla liian fiksautunut ajatukseen, että vauvan olisi nukuttava omassa sängyssään, kuten Alvarin kohdalla olimme toimineet. Hänen kanssaan kyseinen toimintamalli oli toki sujunut kuin rasvattu. Alvari nukkui makkarissamme pinnikseeen sijoitetussa äitiyspakkauslaatikossa ensimmäiset kolmisen kuukautta ja pakkauksesta luovuttuamme omassa sängyssään. Joskus kuuden kuukauden kohdalla siirsimme sängyn hänen omaan huoneeseensa eikä poika valitellut tätäkään vaihtoehtoa. En siis ole ollut varsinaisen perhepedin tai lapsentahtisuuden ylipapitar, vaikka muuten pidänkin läheisyyttä ja lapsen hellimistä tärkeänä.

Varsinaisen perhepeti-ideologian vieroksumisen taustalla ovat toisaalta vaikuttaneet kokemukseni synnytyslaitokselta. Olin perätilasynnytyksen jälkeen fyysisesti ihan loppu (hemoglobiiniarvot alle 80), jäsenet jumissa eikä imetys sujunut.  Tässä yhtälössä olisi sitten pitänyt vielä nukkua vauvan kanssa erittäin kapeassa sängyssä. Pelkäsin kuollakseni vauvan murjomista enkä pystynyt rentoutumaan - ja seurauksena oli tietysti se, että että olin seuraavana päivänä entistä kipeämpi, jumiutuneempi ja hysteerisempi. Eipä tehnyt mieli sitten kotosalla ottaa vauvaa väliin nukkumaan...



Mutta... minäpä en tuolloin tiennyt sellaisesta jutusta kuin unipesä. Se on pienen vauvan (0-6 kk) nukkumispatja, jossa on pehmeät säädettävät reunat. Unipesän eli babynestin idea on luoda turvallisuuden tunnetta vauvalle pienen, kohdun kaltaisen pesän muodossa.

Olin aluksi varma, että kyseinen ruotsalaisten kätilöiden kehittämä keksintö olisi turhake. Onhan meillä suomalaisilla kuitenkin äitiyspakkauksen laatikko, jota käyttää vauvan ensivuoteena.

 

Mutta kukapa kuitenkaan ottaa äitiyspakkauslaatikon omaan sänkyynsä, jos se vauvan pinnasänky puuttuu?

Pienen totuttelun jälkeen unipesä alkoikin tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta tulevan vauvamme ensi vuoteeksi. Laidallisen unipesän kanssa voisin myös nukkua astetta rauhallisemmin pelkäämättä vauvan murjomista.
 

Toki mietin, mahtaisiko vauvan vierottaminen perhepedistä olla sitten joskus haasteellista, jos vauva tottuu jatkuvaan öiseen läheisyyteen. Toisaalta vauvalla on unipesässä oma rajattu reviirinsä, ja kyllähän Alvarikin omaan koppaansa äidinmaidon varmasti haistoi. Aloin jo olla melko varma, että unipesä voisikin olla ratkaisu vauvan ensivuoteeksi!

Mietin keinoja sopivan unipesän löytämiseksi. Hyviä vaihtoehtoja löytyi sekä käytettynä torista että uutena suurten nettiketjujen valikoimista. Ajattelin kuitenkin, että olisi hienoa, jos löytäisin yhteistyökumppaniksi jonkin paikallisen kivijalkayrittäjän, jonka tuotetta voisin tässä samalla mainostaa.

Löysinkin melko nopeasti varteenotettavan yhteistyökumppanin, ja blogihistoriani ensimmäisen kerran otin rohkeasti yhteyttä blogiyhteistyötä ehdottaakseni! Hyvin usein sitä nimittäin saa kaiken maailman kummallisia turhake-ehdotuksia yhteistyöksi. Mieluummin teen yhteistyötä harvakseltaan, mutta ihan oikeaan tarpeeseen! :)

Turkulainen Unipesäkauppa on kahden turkulaisen nuoren naisen yritys, joka valmistaa kauniita ja laadukkaita vauvojen unipesiä käsityönä. Tarjolla on sekä valmiita malleja että mahdollisuus persoonallisiin räätälöityihin unipesiin. Putiikin nettikauppa toimittaa unipesiä kaikkialle Suomeen. Saimme Unipesäkaupalta mahdollisuuden testata heidän valmistamaansa unipesää ja kerromme sitten blogissa käyttökokemuksistamme.

Unipesäkauppaa pyörittävien Iinan ja Ninan liikeidea syntyi, kun Nina oli ommellut kummilahjaksi Iinan pojalle unipesän, ja pikkumies perheineen ihastui sen monikäyttöisyyteen. Naisille syntyi yhteinen visio siitä, että ehkäpä monessa muussakin perheessä unipesä voitaisiin kokea varteenotettavaksi ensisänkyvaihtoehdoksi.

Ja unipesän käyttömahdollisuuksiahan riittää: unipesää voi käyttää niin pinnasängyssä kuin perhepedissä, mutta sen lisäksi se toimii erinomaisena matkasänkynä, jolloin vauvan ei tarvitse luopua turvallisista petituoksuista vieraassa ympäristössä. Lisäksi helposti siirreltävää unipesää voi pitää päiväunipaikkana sohvalla tai sijoittaa vaikkapa vaunuihin. Unipesää voi käyttää myös hoitoalustana, kunhan muistaa laittaa palan muovitettua froteeta pohjalle.



Meille tiensä löytänyt Unipesäkaupan unipesä on putiikin ihana unisex-uutuus, jonka voi pestä 60 asteessa. Kunkin pesän kohdalla kannattaa tarkistaa, mikä on valitun kankaan pesälämpötila. Unipesä kannattaa muuten kuivattaa vaakatasossa, ja sen täytteet pöyhiä kuivatuksen yhteydessä.

Tunnetilani on tällä hetkellä todella helpottunut. Nyt kaikki alkaa vihdoin olla valmista pikkuisen tuloa varten!

Lupaan kirjoitella teille kokemuksia unipesän käytöstä parin kuukauden sisään vauvan syntymisestä. Sitä ennen toki kuulisin mielelläni teidän mahdollisista unipesän käyttökokemuksista.  

Mikä toimi ja mikä ei? Olisiko teillä vielä lisävinkkejä, kuinka hyödyntää unipesää?

Mukavaa viikonalkua kaikille! :)

Taaperokuulumisia ja äidin samettinen Marimekko-ihanuus

Tiistaita!

Kerroin pari postausta sitten Alvarin lopettaneen äidinmaitoilun. Tarkoitukseni oli kertoa samalla, mitä muuta taaperopojallemme kuuluu, mutta imetyskuulumiset venyivät sen verran pitkäksi monologiksi, että juttua jäi näköjään toiseksekin postaukseksi ;)

Mitähän olen viimeksi kertonut taaperomme tekemisistä? Pari kuukautta pienen miehen elämässä on yllättävän pitkä aika ja paljon kaikenlaista sattuu tapahtuu. Listataanpa hieman:

1. Alvari on erittäin kova poika syömään - korostan vielä, että ERITTÄIN! Nirsoilua ei esiinny, ainoastaan väsymys ja omapäisyys, mitä tulee taitoihin saattavat häiritä ruokailuja. 

Poika haluaa tehdä kaiken itse. Mammalassa minimies oli tosiaan syönyt lusikalla jo useamman kuukauden, mutta äiti ei oikein uskonut tätä ensin! Minun kanssani mukit, lusikat ja puurot sitten lensivät helposti nurkkaan, ja se johtui todennäköisesti juuri turhautumisesta. Poika halusi syödä itse ja osoitti toiminnallaan, ettei äidin kannattanut liikaa ohjailla ruokailun kulkua.

Tietysti motoriset taidot olivat ensin hieman hakusessa, mikä puolestaan aiheutti sitä turhautumista. Joulunpyhien aikana poika kuitenkin otti huimia harppausaskelia ja syö nykyään puurot ja muut ruuat pääsääntoisesti itse. Puuroa miekkonen syö iltaisin enemmän kuin isänsä - usein menee sellainen kolme desiä. Pieni massu onkin kuin ilmapallo ja naureskelemme isänsä kanssa sitä, kuinka söpösti erään Lindexin inkkarikarhubodyn karhun naama pullistuu pojan masuhengittelyn myötä...

2. Sen taisin jo kertoa, että Alvari oppi viimein kävelemään hieman ennen joulua. Varovaisuudesta (kävelyn ihme koettiin 1 v 3 kk iässä) oli ilmeisesti se hyöty, että poika lähti melkein suorin jaloin kävelemään ja jäi sille tielleen. Kahden viikon perästä ei olisi ikinä arvannut, että hän on vielä muutama viikko takaperin konttaillut!

3. Itse veikkailin joskus aiemmin, että Alvari varmaan oppisi puhumaan ennen kävelyä kuten itse olin aikoinaan tehnyt (opin kävelemään vasta noin 1 1/2 vuotiaana). 

Noh, tähän päivään mennessä Alvarin sanavarasto on käsittänyt lähinnä äänteitä kuten täy, töi, koli-koli, ösh (yleisäänne; sopii vähän joka paikkaan) ja tietenkin kunnon päristykset autojen kohdalla! Hyvin nuoresta asti hän on reagoinut lisäksi kelloihin sanomalla tih, tih, tih (ilmeisesti tik-tak). Repertuaariin kuuluu vielä omanlaiset hokemat lintujen kohdalla kvaa-kvaa ja ko-ko sekä uusimpana se, että lampaita tervehditään tokaisten reippaasti bää! 

Itse taas hallitsin (lähteenä oma vauvakirjani) Alvarin ikäisenä jo sanat äitti, ititi, hauva (11 kk), kato (12 kk), kun osoitin jotain, kakka (13 kk) potalla istumisen jälkeen, tau (14kk) taulusta, kiija, kukka, anna ei, ota, (15 kk) ja nyt Alvarin iässä (16 kk) repertuaariin oli tullut vielä kakku ja kukko. No, äidin veikkailut eivät sitten ihan osuneet kohdilleen. Yksilöitähän me olemme!

4. Kuten joskus aikaisemmin mainitsin, Alvari sen sijaan on ollut erittäin kiinnostunut pienistä mikrotason ilmiöistä kuten listojen ruuvien nypläilystä. Viime aikoina hän on siirtynyt palapeleihin. Alvarin lempparipalapelit ovat yllä olevat Petits Tresorista ostettu Djecon eläinpalapeli ja lahjaksi saatu liikennepalapeli.

Veitikka osaa laittaa nykyään ihan itse palapelin palaset paikoilleen. Samaten hän tykkää rakennella erilaisista palikoista korkeita torneja isänsä kanssa, mutta jos torni jostain syystä hieman sortuu, iskee kiukku heti ja loputkin palaset lentävät kaaressa lattialle ja niitä on vielä saatava raivoisasti vähän levittää...Sen sijaan, jos jokin juttu onnistuu, kuten palapelin kokoaminen, poika taputtaa itselleen ja vaatii kaikkien muidnekin taputukset. Välillä hän käy oikein lyömässä muiden käsiä yhteen, jos suosionosoitukset eivät ole tarpeeksi raikuvat :D:D

5. Alvarin harrastuksiin kuuluu selvästi myös musiikki. Soiva lastenlaulukirja on ollut ehdoton ykkönen jo yli puolivuotta, ja viime aikoina hän vaatii, että leikkilauluihihn kuuluvat taputukset tulee asianmukaisesti tehtyä. Nyt pitäisi saada aikaiseksi sopivan muskarin löytäminen!

6. Vielä yksi ilmiö männä viikolta: yllätin Alvarin siivoamasta. Hän eteni riepu kourassa pitkin lattiaa ja hinkkasi. Omituista. Emme todellakaan ole mieheni kanssa mitään siisteyden jättiläisiä, mutta isovanhemmat saattavat olla ihan tyytyväisiä tämän geenin hyppäämisestä lapsenlapsensa hyväksi ;) Jo joo, vitsit vitsinä. Ehkä hän apinoi sitä, kun pyyhimme hänen syömispossuilujaan aina ruokailujen jälkeen.

No joo, tässä olivat tämän viikon Alvari-turinat. Oma lapsi on tietysti aina vanhemmalle jotakin ihmeellistä, että hänen tekemisiään haluaa laittaa ylös. Lupaan kuitenkin, etten vähään aikaa rasita teitä näillä höpinöillä :)

Sitten vähän äidin juttuihin:

Löysin jouluksi jotakin ihanaa: Marimekon samettisen unikkomekon 30 eurolla huutonetista.

Mekko on peräisin vuodelta 1969 ja ilmeisesti aikaisemmin täysipitkä, sillä sekä helmaa että hihoja on lyhennelty.

Mekossa on hauska laskettu 1920-luku henkinen helma ja irtonainen vyö. Tässä asussa vietin jouluaaton ja nyt myöhemmin eräät kahvikekkerit.

Tällaista tänään. Mukavaa päivänjatkoa!

Luopumisen haikeutta

Perjantaista!

Niin siinä sitten kävi, että uudenvuodenpäivänä päättyi taipaleeni vanhimman lapseni imettäjänä. Äidiltä pääsi itku, pojalta ei.

Nyt, kun imetystaivaltamme voi tarkastella retrospektiivisesti, totean, että ensimmäinen neljä, viisi kuukautta olivat täyttä helvettiä. Maitoa kyllä tuli, mutta kaikki muu tökki: pojan imuote, imetysasennon löytäminen ja kaiken huippuna olivat ne neljä rintatulehdusta (,joista ensimmäinen kärvisteltiin 40 asteen kuumeessa).

Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin: Imetys sujuu! Tämähän on ihan mukavaa! Kärvistely sen suhteen, että päästäisiin edes suositeltuun kuuteen kuukauteen muuttui ensin rennoksi tissittelyksi ja lopulta harmitukseksi ja kaihoksikin siitä, että kohtako tämä loppuu.

Kehoni ei ainakaan tämän imetyksen kohdalla ole ollut selkeästi sitä kaliiperia, että maidontulo vain ehtyisi ja poika harmissaan sylkisi tissin suustaan, kun saa mukista juoman helpommin. Ei, maitoa tulvi ja poika imi hartaana silmät kiinni nautiskellen. Minäkin opin rakastamaan yhteisiä läheisiä hetkiämme ja surkuttelin, että milloin tämä läheisyys tulisi tiensä päähän.

Imetyskokemuksen positiivisuutta nostaa varmasti se, että mieheni on ollut koko ajan tukena ja tsemppaajana. Esimerkiksi, kun toukokuussa (Alvarin ollessa 8 kk) jätimme yöimetyksen pois, mieheni nukkui pojan kanssa kriittiset raivoyöt. Ilman kunnon yöunien suomaa rauhaa imetys olisi varmasti loppunut aiemmin jo omasta aloitteestanikin. Mieheni ehto imetykselle oli ainoastaan se, että kunhan poika ei tule suusanallisesti luonnontuotetta vaatimaan; siihen mennessä touhu olisi lopetettava ;) No, Alvari ei ehtinyt oppia puhumaan ennen imetyksen loppumista, mutta se olisi kyllä ollut mahdollista.

 

Joulukuussa Alvari sairasti kaksi flunssaa, joista toiseen kuului erittäin kova kuume. Siksi annoimme rintaa myös öisin, jotta nesteytys olisi toiminut. Tämän "repsahduksen" seurauksena poika alkoi itkeä hanakammin perääni vähän joka mutkassa ja päätimme että nyt alkaa grande finale pojan vieroituksen suhteen. Joulun alla pääsimme vaiheeseen, jolloin jäljellä oli enää unimaito. Pelkäsin kauheasti myös sitä, että rintani pakkaantuisi vähenevän imutuksen takia. Koputan puuta ja totean, että onneksi näin ei käynyt.

Ja viimein uutena vuotena poika söi tukevan iltapuuron, joi isin sylissä nokkamukista unimaidon, sai isiltä myös kokonaisvaltaisen vauvahieronnan. Minä istuin surkeana toisessa huoneessa ja mietin, miten kävisi.

Ei käynyt mitenkään. Poika nukahti ja nukkui koko yön. Näin on käynyt kaikkina muinakin iltoina tavanomaista pientä itkeskelyä lukuunottamatta. Ehkä poika olikin kypsynyt lopetukseen äitiään paremmin. Minä koin hetken jo itseni ihan tarpeettomaksi (mutta kai ne hormonit vo toimia tässäkin tilanteessa?).



Onneksi pieni mies ei ole kuitenkaan hylännyt äitiään. Hän tykkää onneksi istua sylissä ja myös halia:) Äidin iso-pieni kakadutöyhtöinen ukko! <3 br="">

Ps. Postauksen kuvituksena on muutamia joululahjojamme: Alvarin lisäksi myös äidillä ja iskällä on nykyään reiskat! Olimme skeptisiä niiden suhteen, mutta turhaan! Ne ovat ihan parhaat postilaatikko-, vauvannukutus-, kynttilälyhdyn sytytyskengät!

Alvari sai puolestaan joululahjaksi hienon Lego Storage-laatikon. Miellyttää myös äidin silmää. Nyt haaveilen tuohon päälle asetettavasta saman sarjan pienemmästä Azurin sinisestä laatikosta. :)