Kuningatar Kristiina - Tyttökuningas

Tervehdys!

Tänään tiedossa on vähän erilainen postaus :) En ole pitkään aikaan kirjoitellut lukukokemuksistani, mutta nyt ajattelin ryhdistäytyä tällä rintamalla.

Koska rakastan vaikuttavien naisten elämänkertoja ja tietenkin historian popularisointia, pidin tutustumisen arvoisena Peter Englundin teosta Kuningatar Kristiinasta. Englund on eräs Ruotsin Akatemian jäsenistä ja eräs naapurimaamme maineikkaimmista historioitsijoista, joka on erityisesti perehtynyt Ruotsin 1600-luvun suurvalta-aikaan.

Kirjallisen lukuelämyksen ohella minulla on toki myös muita lehmiä ojassa. ;) Halusin ensinnäkin tällaisena mattimyöhäisenä käydä katsomassa Mika Kaurismäen Tyttökuninkaan ja peilata näkemääni jotakin tieteellistä tekstiä vasten. Toiseksi lukulistalla olevista teoksista pääsevät sisäisen portsarini ohi helpoimmin ne, jotka jollain tapaa konkreettisesti hyödyttävät leipätyötäni. Koska vakaa oletukseni on, että opoilun sijaan tulen vetämään lähivuosina muutaman lukion historian kurssin, on parasta panostaa tähän. Opiskelijani saavat lukion syventävillä historian kursseilla suorittaa osan opinnoista muun muassa kirja-arvioina, esitelminä ja esseinä ja kuningatar Kristiina on erinomainen teema esimerkiksi HI5-kurssille.

Mutta itse kirjaan, elokuvaan ja Kristiinaan. Mitä tiesin tai kuvittelin tietäneeni Kristiinasta ennen lukemaani?

Hän oli tyttö, joka sai kuninkaanpojan kasvatuksen. Tiedenainen, joka rakasti kulttuuria ja taidetta. Descartesin maahantuoja. Isiensä uskon kieltänyt katolisen kirkon propagandavoitto. Nainen, jonka seksuaalisuus on askarruttanut ihmisiä.

Yhtä paljon Kristiina on ollut (ja oli jo elinaikanaan) myytti ja kulttuurituote, jonka kukin sukupolvi on rakentanut oman näköisekseen, omasta ajastaan käsin. Itse asiassa Kristiina oli itsekin tietoisesti osallisena myyttinsä synnyttämisessä. Englundin teoksen keskeinen teema on nahkan luomiset, metamorfoosit, joita Kristiina toteutti elämänsä aikana loppuun saakka aina kruunusta luopumisesta ja katolisen uskon omaksumisesta oman elämänkertansa kirjoittamiseen.

Englundin teos on perinteistä elämänkertaa ennemmin yritys ymmärtää erään Euroopan vaikutusvaltaisimpiin kuuleneen ylhäisaatelisen naisen sielunmaisemaa. Teologis-filosofiset ja tieteelliset pohdinnat sekä vapauteen, valtaan ja tunteisiin liittynyt problematiikka pitivät Kristiinaa pauloissaan hänen elämänsä loppuun asti. Toisaalta Englundin teosta voi lukea mielenkiintoisena kuvaksena 1600-luvun Euroopasta, tuosta sotien, absolutismin (itsevaltius), vastauskonpuhdistuksen ja nousevan tieteellisen maailmankuvan vuosisadasta.

Englundin mukaansatempaava tyyli on saanut paljon kiitosta ja voin allekirjoittaa tämän. Mitään kronologista teosta on turha odottaa, vaan historioitsija luo oman taitavan kudelmansa Kristiinan elämän keskeisten teemojen kautta. Teskti on paikoin koukeroista ja raskasta, mutta erittäin lyhyet luvut luovat tarvittavat hengähdystauot.

Englundin teoksen painopiste on enemmän Kristiinan vallasta luopumisen jälkeisessä ajassa; ehkä siksikin, että kuningatarvuodet ovat sen verran tutkittua ja kuvattua aikaa. Näin aiheeseen ylimalkaisesti perehtyneenä,  olisin itse ehkä kuitenkin kaivannut jonkin verran perustietoa Kristiinan nuoruus-, lapsuus-, ja kuningatarvuosista, vaikka niitäkin kyllä sivuttiin.

Opin kuitenkin paljon uutta (vallasta luopuneesta) Kristiinasta: Hänelle jäi kyltymätön halu vaikuttaa. Muutamaan otteeseen Kristiina oli innokkaasti leipomassa itseään jonkin eurooppalaisen alueen hallitsijaksi tai vähintään rauhanvälittäjäksi. Usein esteeksi nousi kuitenkin se, mitä hän eniten vihasi - hänen sukupuolensa. Teatteri oli loppujen lopuksi kenties ainut paikka, jossa sankarittarimme saattoi unohtaa itsensä ja rentoutua.

Katolinen Kristiina oli myös elinaikaansa nähden erittäin vapaamielinen. Hän harjoitti alkemiaa ja astrologiaa sekä suosi kyseenalaisiakin ajattelijoita ja taitelijoita. Kristiina myös rakastui mieheen - vai rakastuiko?

Neitsytkuningattaresta jäljelle jääneestä lähdemateriaalista on luotavissa monia tulkintoja - riippuu oikeastaan, mitä haluaa korostaa.

Mika Kaurismäen elokuvassa Tyttökuningas onkin valittu toisin. Keskiössä ovat Kristiinan nuorusvuodet kuningattarena ja mahdollinen suhde kauniiseen hovinaiseen, Ebba Sparreen. Tätä rakkaussuhdettahan on arvuuteltu siltä pohjalta, että Ebba toimi kuningattaren virallisena sängynlämmittäjänä ja kuningatar lähetti hänelle ylitsevuotavan rakastuneita kirjeitä. Toisaalta sängynlämmittäjät olivat yleisiä kruunupäillä ja Kristiinalla oli tapana kirjoittaa yli-imeliä kirjeitä ihailemilleen henkilöille - niin miehille kuin naisille.

Verrattuna kansainvälisiin historiallisiin suurtuotantoihin, elokuva oli selvästi pienemmän budjetin kamarikuva. Elokuvan ehdoton sydän on Malin Buska, joka näyttelee erinomaisesti vallan ja vastuun saavaa älykästä, mutta tunteissaan epävarmaan kuningatarta. Myös hänen kiinnostuksensa tieteisiin ja filosofiaan tuodaan sopivasti esille.

Kaurismäki on tehnyt elokuvan selvästi tunne ja draaman kaari edellä - historialliset faktat olivat paikoin vähän niin ja näin. Ehkäpä olisikin ollut parempi ottaa vähän etäisyyttä historiallisiin faktoihin ja katsoa elokuva joskus myöhemmin.

Tehty kuitenkin, mikä tehty :) Lopputulemana voisin oikeastaan todeta, että elokuva on katsottava nuoren naisen kasvutarinana, jonka voisi sijoittaa myös johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Tämän ohella ex-turkulaista tietysti sykähdyttivät kauniit kotoisat maisemat.

Piditkö sinä Tyttökuninkaasta tai Peter Englundin teoksista? Millaisia mielikuvia sinulla itselläsi on kuningatar Kristiinasta?

Mukavaa viikonalkua!

Kuvat: 1 ja 2 wikipedia commons ja Tyttökuninkaan traileri täältä.

Tildan jouluaskarteluja ja eräs hurmaava joululahjavinkki

Tervehdys!

Elän tällä hetkellä hullunmyllyä. Postailla haluaisi, mutta rahkeet eivät riitä. No, pieni vilaus viikon tärkeimmistä!

Olin ilmoittautunut joskus syksyn suvantovaiheessa jouluaskartelukurssille, jossa tehtäisiin koristeita luonnonmateriaaleista. Tosi jees ja kivaa, mutta tilanteessa, jossa mies on ihan yliväsynyt ylitöistä ja lapsi ollut viikon kipeänä, paskartelu ei tule ensimmäisenä mieleen. En ollut suunnitellut tai keräillyt  vinkkejä, materiaaleja tai yhtään mitään kurssia varten (olin oikeastaan unohtanut koko kurssin ennen kuin tuli muistutustekstari), mutta onneksi kurssin vetäjältä sai ostaa matskuja.

Hätäpäissäni tempaisin pari sisustuslehteä mukaan ja vastaan tuli kivan näköinen sammalsydän. Ohjeet olivat epämääräiset, mutta ope keksi, miten se oli toteutettavissa. Ihan identtinen ei meikäläisen väsäys ole, mutta olen hurjan ylpeä. Erään toisenkin koristeen väsäsin illan aikana ja mikä parasta - en enää pelkää kuumaliimapyssyä, pihtejä tai muita härveleitä! Voisin tuon illan opeilla vetää naapurin naisillekin ehkä vastaavan kurssin :D

Ja sitten vinkki: Jos pidät häistä, vintagesta, tapakulttuurista ja historiasta - teos Hurmaavat häät on kuin luotu sinua varten!

Kyseinen hääkirja on minulle tuttujen huipputyyppien tekemä: teksteistä vastaa Hopeapeilin Elina - nainen, jolla on sana hallussa. Kirjan mahtavat hääpuvut ovat taas Marjo Haapasalon käsialaa. Tuo nainen Boutique Minnen takana on loihtinut meille turkulaisille naisille kauniita juhla-asuja jo vuosien ajan ja tekee myös paljon teatteripuvustuksia. Marjolla on myynnissä hieman myös vintagea ja oma hääpukunihan oli hänen putiikistaan ostettu.

Elina arpoo tänään yhden Hurmaavat häät-teoksen omassa blogissaan TÄNÄÄN, mutta tosiaan, jos lähipiirissä on häitä tiedossa, morsian ehkä voisi saada Hurmaavista häistä inspiraatiota jonkin tietyn vuosikymmenen mukaisten teemahäiden järjestämiseen.

Mukavaa päivänjatkoa kaikille!

Kulttyyrituotteita perheen pienimmille ja maailman paras second hand-nuttulöytö Tanskanmaalta

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Onpa kaunista (ja tuulista)! Tekisi oikeastaan mieli tanssia lehtikasojen ympärillä, mutta vuorostansa sairastupaan joutunut mies vähän rajoittaa menoa. Sen sijaan olen tehnyt nakkisoppaa ja imuroinut.

Kyllä vain, sitä bloggaritkin tekevät ;)

Odotin toiveikkaana, että ehkä mies olisi ehtinyt napata muutaman kuvan syksyn ykköslämmittimestäni, nimittäin Köpiksen reissulta retrotavaraliikkeestä löytyneestä muhkeasta luonnonvalkeasta neuletakista, mutta flunssaista raukkaa ei viitsi vaivata. Mennään siis peruspokkaroinnilla.

Valkoinen väri on hieman hankala kuvata, mutta ehkä tuosta tolkun saa. Kyseessä on siis täysvillainen nuttu hieman levenevillä hihansuilla, kauniilla kauluksella ja vyöllä. Enempää en oikeastaan syysvillatakilta voisi toivoa. Epäilen, että nuttu voisi olla peräisin jopa 70-luvulta, ehkä jonkun itse neuloma. Tällaista laatua ei yksinkertaisesti löydä nykyvaatekaupasta. Tai no, jos on valmis pulittamaan yli 200 euroa. Itse maksoin tästä hieman alle 30 euroa.

Nuttu meni eilen vielä iltatuimaankin oikein mukavasti hiekkalaatikon reunalla. Muutama takillinen alkoi valittaa jo kylmyyttä, mutta minulla oli varsin lämmin olo :) Vaateiloihin kuuluu myös se, että useampi vanha kirppistunika/-mekko mahtuu taas ylle kuten tämä farkunsininen liehuke. Jee! Ei toki mikään maailman tärkein juttu, mutta on jees, ettei tarvitse pistää koko vaatevarastoa uusiksi vaan imetyksen hiipuessa voi ottaa vanhoja suosikkeja jälleen käyttöön.

Sitten muutama vinkki. Skanssiaista tarttui mukaan viisi tällaista:

Joo, luit oikein. Lähdin varta vasten käymään suomalaisessa kirjakaupassa, kun huomasin kyseisen Tammen kultaisen lastenrunokirjan olevan huikeassa tarjouksessa 12, 9 e (ovh 37, 9 e). Tapanamme on muistaa pienokaisen saavaa perhettä jollakin kirjalahjalla ja nyt näitä on varastossa sitten odottamassa (sorry spoilaus, jos joku raskaana oleva tuttuni nyt lukee tämän postauksen. Tällainen on sitten tiedossa :)).

Tuossa Tammen kultaisessa lastenrunokirjassa on aivan ihana sadunomainen kuvitus ja runoja vanhoista suomalaisista klassikoista kuten Topeliuksesta aina nykyrunoilijoihin saakka. Kirja on jaettu kivasti eri osastoihin ja siinä on mukana monenlaisia runoja kaikenlaisista aiheista: lapsista, eläimistä, luonnosta, maaseudusta, kaupungista, mielikuvituksesta, vuodenajoista, juhlista, kavereista, sukulaisista.

Sitten samaan syssyyn vielä toinen suosikkini, jonka myös Alvari allekirjoittaa:

Poika sai lahjaksi tuttavaperheeltä viime keväänä Pikku Papun lauluja, joka muuten taidettiin valita vuoden lastenlevyksi vuonna 2012. Muistanette, että olen lievästi skeptinen lapsille tarjolla olevan musiikkivalikoiman suhteen. Haluan, että lapseni saa kuunnella nimenomaan lapsille tehtyä hyvää ja monivivahteista musiikkia. Pikku Papu on täyttänyt nuo toiveet mainiosti!

Pikku Papun laulut on musiikkipedagogi Soili Perkiön ja runoilija Liisa Kallion yhteistyön tulos. Perkiö sävelsi Kallion viisitoista riemukasta lorua lauluiksi ja toteutuksesta vastaavat Sibelius-Akatemian opiskelijat. 

Pikku Papu-Levyssä on monia ihania puolia: ensinnäkin runojen kieli on vivahteikasta ja lapsen sanavarastoa varmasti kehittävää. Lauluja voi seurata cd:ltä ja katsella samanaikaisesti kustakin kappaleesta tehtyä ihanaa kuvaa. Levyn musiikki on monipuolista: mukana on valssia, tangoa, pelimannimenoa ja vaikka minkälaista leikkisää äänenkäyttöä. On jännä huomata, että kun levyn laittaa päälle, niin meidän poika, joka on kova hösläämään ympäriinsä, saattaa istua pitkän tovin hiljaa paikallaan ja kuunnella äänimaailmaa. 

Tällaista tänään ja jotain muuta ensi viikolla. Laitan taas tuohon sivupalkkiin kyselyn siitä, mitä haluaisitte lukea loppuvuodesta tästä blogista. Käykääpä klikkailemassa :) 

Lauantai-illan huumaa kaikille :)

Edit: Kyselyä on muokattu! Nyt voi valita useampia kiinnostuksenkohtia :)

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Tervehdys taasen!

Ensimmäinen erä ylppäreitä on korjattu, joten voin harrastaa hetken bloggailua;)

Luin jo tammikuun puolella mielenkiintoisen ja ajatuksia herättäneen Rinna Saramäen teoksen Hyvän mielen vaatekaappi. Saramäki on opiskellut vaatesuunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa ja julkaissut jo aiemmin muutaman käsityöaiheisen kirjan.  Itse asiassa kirjan luettuani huomasin, että Rinnalla on blogikin ja se on löytynytkin jo muutaman kuukauden omalta blogilistaltanikin.

Vinkin Hyvän mielen vaatekaapin lukemiseen sain kollegaystävältäni, mutta kyllähän tuo Saramäen kirja esiintyi vuoden vaihteessa mediassa muutenkin ja oli kiinnittänyt huomioni.

Teoksen lukemisesta on kulunut jo tovi, enkä kaikkia sen hienoja yksityiskohtia enää ehkä muistakaan, mutta toisaalta pieni ajan kuluminen on ollut ehkä vain hyväksi ja kristallisoinut ne kirjan parhaimmat ideat ja havainnot. Hyvän mielenvaatekaappi ei tosin päästänyt lukijaansa helpolla. Jouduin toteamaan useampaan otteeseen, että Kierrätyskeijuprojekti on ollut ihan hyvä lähtökohta valistuneemmalle kuluttajuudelle, mutta faktahan on, että omistan ihan liikaa vaatteita ja asusteita.

Mutta ihan alkuun hieman kirjan rakenteesta. Saramäen kirja jakaantuu karkeasti ottaen kahteen osaan, jotka ovat nimetty pahan mielen vaatekaapiksi sekä tieksi kohti hyvän mielen vaatekaappia.
Pahan mielen vaatekaappi sisältää hätkähdyttävää tietoutta nykypäivän globaalista vaatebisneksestä. Sinänsä, jotakin tuon kaltaista osasin odottaa, mutta silti esimerkki vaatteen hinnanmuodostuksesta oli karmivaa luettavaa. Faktahan on, että nykypäivän länsimainen kuluttaja haluaa saada vaihtuvat ja muodikkaat t-paitansa tai biletoppinsa 15-25 euron hintaan (tai jopa halvemmalla). Me pidämme sitä oikeutenamme. Tämä johtaa siihen, että monikansalliset yritykset, jotka hoitavat lähinnä suunnittelun ja tuotteen markkinoinnin pistävät alihankintaketjunsa todella tiukoille. Tuote, esim. paljettitoppi, on saatava mahdollisimman halvalla ja nopeasti markkinoille. Kehittyvän maan tehtaiden omistajat eivät voi kieltäytyä alistavista ehdoista, sillä naapurimaasta löytyy toisia tehtaita, jotka suostuvat vähintäänkin yhtä huonoihin, jollei huonompiin ehtoihin. Voi olla, että loppujen lopuksi niitä paljetteja eivät käsin ompelekaan tämän virallisen sopimustehtaan naiset, vaan jonkin hämäräperäisemmän työpajan työntekijät.

Hätkähdyttävintä pahan mielen vaatekaappia käsittelevässä osioissa oli Saramäen esittelemät laskelmat siitä, kuinka paljon kalliimmaksi tulisi t-paita, jos ompelijan palkka nostettaisiin elinkelpoiselle tasolle. Saramäki sai summaksi vain 2,48 e tai vaihtoehtoisesti 8 euroa, jos huomioitaisiin vielä luomupuuvillan viljelijän kohtuullinen korvaus ynnä muut tuotantoprosessin alkupään työläiset. Samalla vaate tulisi tehtyä ekologisemmasta materiaalistakin!

Ongelma ei ole kuitenkaan kovin helposti korjattavissa. Ensinnäkin, tuotantoketjun ylemmät toimijat eivät kukaan suostuisi tietenkään siihen, että vain alimpien toimijoiden tulotasoa nostetaan; sehän olisi pois heidän omasta voitostaan. Toiseksi, uudenlainen tuotanto vaatii ensisijaisesti muutosta nimenomaan länsimaisten kuluttajien päänuppien sisällä. Kyllähän jo nyt suurillakin monikansallisilla yrityksillä (ainakin H&M) on olemassa erilaisia reilumman kaupan projekteja. Ne jäävät kuitenkin kuriositeeteiksi ja kallliimmiksi niin kauan kuin niiden tuotantomäärät ovat pieniä. Kuluttajien on uskallettava vaatia muutosta, jotta yritykset uskaltavat kunnolla muuttaa linjaansa.

Olo voi tuntua pieneltä ja mitättömältä valtavien globaalien rakenteiden rinnalla, mutta Saramäki rohkaisee silti pientä pisaraakin meressä: Mitä kuluttaja voi henkilökohtaisen harkitsevan kuluttajuuden ohella tehdä, on ottaa yhteyttä suosikkivaatemerkkiinsä sähköpostitse ja kysyä heiltä mieltä askarruttavia kysymyksiä. Saramäki helpottaa tätä tehtävää listaamalla näitä kysymyksiä, joita voisivat olla esimerkiksi tiedustelu puuvillan alkuperästä, vaarallisten kemikaalien käytöstä, sekä siitä, miten yritys valitsee käyttämänsä tehtaat ja valvooko jokin ulkopuolinen taho näiden toimintaa. Saramäen kirjasta vinkannut ystäväni oli itse asiassa jo ottanut erääseen tanskalaiseen vähän luksuksempaa vaatetta valmistavaan yhtiöön yhteyttä ja ollut pettynyt, kun asiaan ei oltu reagoitu. Olettaisin, että jos kuluttajat usemmin ja rohkeammin ottaisivat yhteyttä vaatetusalan yrityksiin, tällaiselle ylimielisyydelle ei olisi varaa ja yritysten olisi pakko satsata imagoonsa tältäkin osin.

Hyvän mielen vaatekaapin toinen osio käsittelee taas toimivan, oman tyylisen ja eettisesti kestävän garderoopin luomista. Voi veljet, miten inspiroiva tämä osio oli ja osittain huomasin kyllä noudattavanikin useimpia Saramäen suosittelemia periaatteita!

Saramäki antaa esimerkiksi vinkkejä laadukkaisiin materiaalivalintoihin, sillä eettistä kulutusta on laadukkaiden tuotteiden ostaminen. Kuulostaapa tutulta :) Toinen Saramäen vinkki on oman tyylin tunnistaminen. Sitä varten Hyvän mielen vaatekaapista löytyy oivallinen tyylitaulukko, jota täytellä. Olennaista on myös tietää, mitä ylipäätään yleisimmin tekee ja millaisissa vaatteissa. On turha hankkia jakkupukuja, jos niitä ei tarvitse arjessaan!

Hyvän mielen vaatekaapin haastavin aihe allekirjoittaneen kohdalla oli ehdottomasti Saramäen esittelemä P333. Se perustuu Courtney Carverin (bemorewithless.com) ideaan.  P333 tarkoittaa, että henkilö valitsee vaatekaapistaan 33 vaatekappaletta, joihin pukeutuu kolmen kuukauden ajan. Muut vaatteet suljetaan visusti varastoon pois silmistä. Projektin tiukkuuden voi säätää itse. Esimerkiksi asusteita, sukkiksia ja kenkiä ei ole pakko ottaa huomioon tuon 33 vaatekappaleen valinnassa.

Saramäen mukaan P333 on ollut hänen omalla kohdallaan mullistava vaikutus. Projektin myötä käyttöön tulee valittua niitä kaikista laadukkaimpia vaatteita ja vaatekappaleet ovat hitsautuneet paremmin tyylillisesti yhteen. Samalla myös harhashoppailu on vähentynyt. Kaupasta tulee ostettua vain sitä, mitä oikeasti tarvitsee. Sama koskee myös kirpparilöytöjä. Saramäen mukaan asetelma kääntyy päälaelleen: kun ennen jokin ihanuus vaati tulla ostetuksi, koska se on NIIN ihana, nyt hän esittääkin tiukkoja kysymyksiä vaatekappaleelle - miksi se ansaitsisi päästä osaksi hänen garderoopiaan :) Pikkuhiljaa Saramäki on myös luopunut varastoon kuskaamistaaan ylijäämävaatteista. P333:sta on ollut myös se hyöty, että vanhoja laatuvaatteita on tullut korjattua ahkerammin ja myös tuunattua/ tuunautettua.

Täytyy myöntää, että P333 herätti minussa monenlaisia tunteita, eikä vain positiivisia. Minulle tuli suorastaan epämukava olo ja huono omatunto, sillä omistan kyllä varmasti triplasti tai enemmänkin vaatteita P333:n nähden. Vastareaktio oli, että aloin heti keksiä syitä, miksi P333 ei toimisi ainakaan omalla kohdallani. Ensinnäkään en usko, että samojen vaatteiden käyttö useampana päivänä viikon aikana toimii. Edelleenkin olen hieman sitä mieltä, että mitkään vaatteet eivät ole niin kestäviä, että kestäisivät jatkuvaa kulutusta. En yksinkertaisesti uskaltaisi uhrata rakkaimpia vaatteitani P333: alttarille! Tiedän, että Rinna on tästä eri mieltä, joten jatkan pohdintaani. Eihän tässä tarvitse heti mitään päätöksiä tehdäkään. Toisaalta, ehkäpä voisin sallia 50 vaatekappaletta kolmelle kuukaudelle, eh?

Sitten aloin miettiä Kierrätyskeijuprojektin miellekkyyttä. Nythän saan ostaa edelleen mielin määrin vaatteita, jos ne ovat kirpparilta tai muuten käytettyjä. Hyvän mielen vaatekaappi ei arvota tällaista toimintaakaan kovin korkealle. Olennaista olisi saada siivottua garderoopi toimivaksi ja turhasta pois. Toisaalta visioinkin vuoden 2014 olevan omalla kohdallani tällainen välivuosi. Jättämällä nettishoppailut ja perusputiikkivierailut väliin, voisin oikeasti oppia hahmottamaan, mitä todellisuudessa tarvitse ja miten usein. Tietyllä tapaa ajattelussani oli sama päämäärä kuin P333:lla.

Erään loistokkaan ajatuksen Hyvän mielen vaatekaapin P333 kuitenkin tarjosi: vaikka ostaa harvoin, se ei tarkoita, että kohtuulliseksi laadittua budjettia tarvitsisi sen enempää rajoitella. Jos esimerkki henkilö on aiemmin käyttänyt esimerkiksi 1000 e vuodessa halppisrääsyjen ostamiseen, voi hän P333 aikana ostaa edelleen 1000 euron edestä, mutta nytpä onkin yllättäen varaa siihen Balmuirin villahuiviin tai Canada Goosen -untuvatoppikseen! Saramäki esittelee kirjassaaan muuten esimerkin vaateostosten viisivuotissuunnitelmasta (ah, kuinka hissanope nauttii, kun voi tunkea vaatepostaukseen tällaisen termin...). Kirjailija muun muassa itse ostaa vuodessa keskimäärin kolmet kengät. Kun kiintiö tulee täyteen, sitä ei ylitetä!

Minulle Hyvän mielen vaatekaappi oli tarpeellinen lukukokemus, vaikken ehkä vielä ollutkaan täysin kypsä sen kaikille ideoille. Luulen silti, että se jää tekemään alitajuntaista työtään mielessäni. Suosittelen kirjaan tutustumista lämpimästi!

Oletko lukenut Hyvän mielen vaatekaapin? Millaisia ajatuksia se ja P333 sinussa herättivät?

Ps. Kirjan herkullisista anekdooteista täytyy vielä mainita erään tyyli-idolini Wallis Simpsonin noudattamaa 14 pisteen sääntöä. Sen mukaan jokaisesta vaatekappaleesta ja niiden silmiinpistävistä ominaisuuksista saa yhden pisteen eikä noiden pisteiden yhteenlaskettu arvo saa ylittää lukua 14. Windsorin herttuattarella pistemäärä oli aina 12!

kuvalähteet: 1

Tilda vinkkaa: Taivas + Helvetti. Tarinoita yrittäjyydestä

Torstaista!

Joskus jokin vain kolahtaa. Tämänkertaisella opo-opintojen lähijaksolla kolahduksen aiheutti Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen yrittäjyysaiheinen teos Taivas + Helvetti, joka kertoo innostavasti ja rehellisesti 18 yrittäjästä, jotka saivat lähes kaiken sekä kolmesta muusta yrittäjästä, jotka menettivät paljon mutta selvisivät siitäkin. Kirja sisältää siis eri alojen yrittäjien kasvutarinoita maahanmuuttajayrittäjästä peliyhtiö Rovion perustajaan (sitä pakollista Jari Sarasvuota unohtamatta), mutta suurimman vaikutuksen minuun tekivät nuoret yrittäjät Teemu Nikkanen ja Suvi Widgren.

Parikymppinen Rekolan Kukkatalo Oy:n omistaja Teemu Nikkanen on kuuluisa siitä, että hän työllisti jo alaikäisenä oman äitinsä ja lukuisia muita työntekijöitä. Viime vuoden linnanjuhlissa toimittajat olivat kiinnostuneita haastattelemaan nuorta yrittäjää, jota tilanne jännitti kovastikin. Nikkanen kärsi peruskoulussa lukihäiriöstä ja halusi lukemisen sijaan mieluummin toimia. Kun hän aloitti puutarha-alan työt kesken peruskoulun eräs opettaja kannusti häntä, mutta omien sanojensa mukaan "opo oli kuin tiilisseinä". Tämä pisti kyllä miettimään! Neljässä vuodessa Nikkanen muuten kolminkertaisti yrityksensä myynnin. Herääkin kysymys, miksi koulutusjärjestelmämme on (ollut) niin joustamaton vaihtoehtoisia koulutusreittejä kohtaan?

Suvi Widgren on puolestaan jo kolmannen sukupolven yrittäjä, joka 22-vuotiaana soitti tanskalaisomisteisen Vila-konsernin maajohtajalle ja ilmoitti haluavansa perustaa ketjun franchising-liikeen Jyväskylään. Makeat nauruthan siitä moni sai aluksi, mutta nuori nainen oli tosissaan ja omistaa tällä hetkellä neljä Vila-ketjun liikettä työllistäen 40 työntekijää. Omien sanojensa mukaan Widgrenillä ei ole koskaan ollut "munauksenestojärjestelmää". Kaiken kaikkiaan kirjan yrittäjien asenne oikein hohkaa intohimoa, unelmia, mutta toki myös armotonta työtä. Aion ehdottomasti ottaa kirjan lyhyehköjä artikkeleja opetuskäyttöön ja suositella niitä koulumme opollekin. Kenties näiden tarinoiden avulla joku uskaltaa toteuttaa unelmansa.

Oikeastaan tieni Taivaan + Helvetin pariin on ollut monihaarainen. Osallistuin syyskuun alussa Turussa Hyolin (historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton) järjestämään taloustiedon opettajien koulutukseen, jonka keskeisenä teemana oli taloudellisen kasvun mahdollisuudet nyky-Suomessa. Lintsasin tietysti sen oleellisimman yritysjohtajien paneelin, jonka yhteydessä oltiin jaettu kyseistä yrittäjyysaiheista kirjaa. Hieman nolona pyysin, josko kyseisiä teoksia olisi ollut vielä jäljellä ja sainkin lopulta yhden kappaleen. Kirja jäi kuitenkin ajan puutteen vuoksi pinon päällimmäiseksi lojumaan sillä ajatuksella, että tartun siihen sitten joskus, kun ehdin. Jostain syystä jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi teos vaikutti ajankohtaisuuden ohella myös niin tutulta.

No, viikko sitten asia palautui mieleeni. Tajusin, että Taivaan + Helvetin toinen toimittaja, sarjayrittäjä ja talousvaikuttaja Mika Mäkeläinen oli lupautunut jo keväällä tulemaan pitämään meille opoilijoille yrittäjyysillan, jossa hän kertoisi omasta historiastaan yrittäjänä ja ylipäätään omasta yrittäjyysfilosofiastaan. Vierailu muuttui viime hetkellä etäluennoksi, mutta se ei tahtia haitannut. Saimme esittää omia kysymyksiämme ja Mäkeläinen vastaili niihin parhaimman mukaansa.

Minuun Mäkeläisen yhteiskuntavastuullisuus ja uudenlaisen yrittäjyyskulttuurin markkinointi tekivät vaikutuksen. Hän peräänkuulutti intohimoa, unelmia ja periksiantamattomuutta. Näitä periaatteita voi soveltaa kaikenlaisessa toimeliaisuudessa. Mäkeläisestä on hyvä todeta sen verran, että hänet palkittiin Young Entrepreneur of the Year -tunnustuksella vuonna 2011 ja valittiin 40 lupaavimman nuoren eurooppalaisen johtajan joukkoon viime vuonna. Mäkeläisen luotsaaman PopUpCompanyn tavoitteena on tulla Suomen suurimmaksi nuorisotyönantajaksi auttamalla nuoria alkuun yrittäjyydessä. Edelleen tavoitteena on luoda malli, jossa kynnys yrittäjäksi ryhtymiseen olisi mahdollisimman pieni. Nuoret olisivat työsuhteessa PopUpCompanyyn, joka puolestaan huolehtii nuoren puolesta vakuutusturvasta, yrittäjäriskistä ja kaikesta byrokratiasta. Tulevaisuudessa PopUpCompanyn toimintaa on tarkoitus laajentaa muihin ikäluokkiin kuten kotiäiteihin.

PopUpCompany on muuten yhteiskunnallinen yritys eli sen tarkoitus on henkilökohtaisen voiton sijaan tuottaa yhteistä hyvää liiketoiminnan keinoin. Yrityksen omistus on suunnitelmissa säätiöidä tämän vuoden aikana ja käyttää mahdolliset voitot toiminnan kehittämiseen. Mäkeläisen yhteiskuntallinen vaikuttaminen ulottuu muuhunkin toimintaan. Kustantajana hän on luvannut lahjoittaa jokaisesta myydystä Taivas +Helvetti-teoksesta toisen kappaleen jollekin valmistuvalle nuorelle. Tässä siis eräs keino edistää nuorten tulevaisuutta konkreettisesti, vain mitä? Viikonloppuna aion lukea loputkin kirjan artikkeleista!

Kertokaapa, varsinkin te blogiani seurailevat opot ja yrittäjät, omia ajatuksianne aiheesta. Onko teos Taivas + helvetti tuttu?

Kirja inspiroi pohtimaan myös sitä, mikä on minun oma intohimoni. Mikä on se kohta, jossa omat taitoni ja maailman tarpeet voisivat kohdata? Jostain syystä ajattelin, että se voisi olla tämä blogi. :)  Jäädään hauduttelemaan ajatusta...

kuvat haettu: 1 ja 2

Alan Drew: Vesipuutarhat

Sunnuntaista!

En ole tehnyt pitkään aikaan kirja-arvioita, mutta nyt voisi olla taas sellaisen aika. Itse asiassa koen laadukkaiden kirja-analyysien tekemisen melko työlääksi. Opettajan työhön liittyvien tuntivalmistelujen, kokeen korjauksen sekä opo-opintoihin kuuluvien harjoitusten ja ammattikirjallisuuden lukemisen ohella muuta kirjallisuutta ei ehdi oikein lukea saati sitten sanallisesti syvällisemmin pohtia. Toisaalta blogosfääri on pullollaan laadukkaita kirjallisuusblogeja, jotka asettavat riman tällaiselle yleisräpistelijälle melko korkealle.

Huomaan pragmaatikkona valitsevani tälle palstalle analysoitavaksi sellaisia teoksia, jotka jollain tavalla syventävät osaamistani historian ja kulttuurien opettajana. Faktahan on, että muiden historian ja kulttuurialojen asiantuntijoihin verrattuna historianopettaja on lukiossakin sellainen Yleismies Jantunen, joka tietää monesta aiheesta jonkin verran, mutta loppujen lopuksi oma yleissivistys ja asiantuntijuus tuntuvat aina riittämättömiltä. Sanonta kuuluu, että periaatteessa historianopettajille ei mikään inhimillinen ole vierasta, mikä toisin sanoen tekee toimikentästämme absurdin laajan. Itseään kohtaan pitäisi tässäkin mielessä olla armollinen, mutta sanopa se sellaiselle anonyymille perfektionistille, joita allekirjoittanutkin edustaa. Parantuminen alkaa tietysti sairauden tunnustamisesta, vai mitä ;) Kirjapostauksia silloin tällöin laatimalla saan kuitenkin työstettyä omaa osaamistani ja työkalupakkiini sellaisia teoksia, joita voin suositella lukiolaisten luettaviksi esim. Kulttuurien kohtaamisen kurssilla (HI6). Toki useat ruotimani kirjat soveltuvat yhtä hyvin luetaviksi myös äidinkielenkielen kursseilla.

Tämänkertainen kirja on amerikkalaisen Alan Drew´n kirjoittama Vesipuutarhat (2008).
Drew´n taustoihin kuuluu kolmen vuoden mittainen oleskelu Turkissa englannin kielisen kirjallisuuden opettajana ja saapuminen maahan vain muutamaa päivää ennen vuonna 1999 sattunutta Marmaran maanjäristystä, joka vaati 45 000 turkkilaisen hengen. Drew´n teos saikin inspiraationsa turkkilaisen yhteiskunnan etnisistä, uskonnollisista ja poliittisista jännitteistä sekä tuosta kokemastaan luonnonkatastrofista.

Vesipuutarhat kertoo Istanbulin liepeillä asuvan kurdiperheen vaiheista ennen ja jälkeen pahan maanjäristyksen. Tarinan kertojaääniä on kaksi - perheen isä Sinan sekä tytär Irem, joiden nakökulmasta valotetaan erityisesti kurdikulttuurin yhteentörmäystä sekä turkkilaisen valtakulttuurin että länsimaisen kulttuurin kanssa. Kyseessä on myös omalla tavallaan Romeo ja Julia-perinteestä ammentava rakkaustarina. En kuitenkaan paljasta kirjasta tapahtumia tai juonta kiinnostuksenne säilyttämiseksi, mutta ruodin seuraavassa hieman kirjan joitakin tasoja.

Sekä Sinan että Irem joutuvat valitsemaan menneisyyden ja tradition säilyttämisen sekä modernin ja muutoksen väliltä. Isä Sinan on harras muslimi ja vakaumuksellinen kurdien oikeuksien puolustaja, joka on joutunut kokemaan kovia ja vääryyksiä menneisyydessään. Sinan pitää länsimaista kulttuuria vaarallisena ja erityisesti amerikkalaisia turkkilaisten kanssa veljeilijöinä, joihin ei voi luottaa. Kurdilaisen sanalaskun mukaan "Isän vihollinen ei voi koskaan olla pojan ystävä", mutta entäpä sitten, kun vihollinen sattuu pelastamaan hänen rakkaimpansa ja silmäteränsä eli oman pojan? Kirjassa annetaankin oiva tilaisuus tarkastella maailmaa perheestään sekä moraalisesti että uskonnollisesti vastuussa olevan muslimi-isän ajattelumalleista käsin. Ainakin kaltaiselleni itsenäiselle skandinaavinaiselle oli valaisevaa eläytyä kurdimiehen asemaan ja hänen käymäänsä taisteluun siitä, kumpi on merkityksellisempää: traditio ja kunnia vai kiitollisuuden velka ja armahdus.

Myös tytär Irem joutuu painimaan kuuliaisen ja siveän kurdityttären sekä ensirakastuneen ja itsenäisen naisen roolien välillä. Lopulta väärä valinta johtaa pettymykseen, häpeään ja hylkäämiseen, joita tyttö ei kestä vaan tapahtumat lähtevät vyörymään surullisin seurauksin.

Vesipuutarhoissa Turkki ja sen yhteiskunta avautuvat mielenkiintoisena, mutta ristiriitaisena vastakohtien maana. Yhtäältä on olemassa se moderni Turkki, joka perustuu Kemal Atatürkin poliittiseen perintöön ja vapaamieliseen ajatteluun eurooppalaisesti pukeutuvine koulutettuine yläluokkineen, vauraine hyvin varusteltuine yksityispalatseineen ja luksusbaareineen. Toisaalta kirja tarjoaa näköalan Turkin alempien yhteiskuntaluokkien kurjuuteen, perinteiseen uskonnollisuuteen, kunniamurhien yleisyyteen ja vähemmistöjen raakaan kohteluun.

On hyvä ymmärtää, että Euroopan unionin naapurissa sijaitsee taloudellisessa nousussa oleva vahvoin sotilaallisin voimin varustautunut väkirikas maa, joka on Naton jäsen ja haluaa integroitua Eurooppaan. Sillä on kuitenkin vielä paljon tehtävää ihmisoikeuksien ja demokratiakehityksen saralla. Toisaalta Turkki on maa, jolla on potentiaalia toimia siltana muuhun muslimimaailmaan ja islamilaisen kulttuuriin. Siksi Turkin mosaiikkimaista kulttuuria ja historiaa on hyvä tuntea muutenkin kuin rantalomakohteiden muodossa.

Mikä oli oma kokemuksesi kyseisestä kirjasta?

kuvat haettu: 1 ja 2

Hemmotteluksihan se meni!

Perjantaista!

Tiedän, keskiviikkona shoppailumopo taisi hieman karata käsistä.. Minulla on muutama traditionaalinen ajankohta vuodesta, jolloin oikein odotan tiettyjen liikkeiden alennusmyyntejä tai tarjouksia.

Kirjojen osalta sellainen taitaa olla joulun jälkeiset alennukset niin Akateemisessa kuin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kesäkuisin olen taas hamstrannut lomalukemiset Suomalaisen pokkarialesta. Voi että, tämä on NIIN luksusta pelkän kokeiden korjaamisen tai opintosuoritusten sijaan... Toki minun pitäisi väsätä kokonainen proseminaari kesällä, mutta tällä hetkellä en jaksa edes ajatella asiaa... On mulla oikeus nauttiakin kesästä ja lukea ihan mitä huvittaa! Sen verran väsy olo on tällä hetkellä.

Tällä kertaa luettavaksi valikoitui Mma Ramotsewea parin lisäkirjan verran. Parissa kuukaudessa ehtikin jo tulla ikävä tuoa sympaattista botswanalaista ladya. Muut kirjat valitsin hämärien positiivisten muistikuvien perusteella tai ihan takakannen tekstien perusteella. Oletko sinä lukenut jonkin noista romaaneista? Mistähän kannattaisi aloittaa? Muistelen, että ainakin tuota Falconesin Meren katedraalia hehkutettiin joitakin vuosia sitten.

Toinen pahoja kuolaus- ja tärinäefektejä aikaansaava ale on kohdallani Accessorize-putiikin ale. Tällä kertaa mukaan tarttui kohtuullisesti värikäitä korviksia (nuo siniset tulevat olemaan IHANAT sen 60-luvun leningin kanssa!).

Hieman epätildamaisempaa linjaa edustavat tuo Afrikka-henkinen kaulakoru ja VARSINKIN tuo lepardihuivi. Jotenkin vain koin, että sille voisi olla kesän aikana kuitenkin käyttöä. Jos ei ole, niin arvon vaikka teille ;)

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä aleostoksena löysin tosiaan balleriinat Aleksilta. Nämä nahkakengät tuntuivat ok hyviltä jalkaan (eivät tosin yhtä hyviltä kun kaksi vuotta käytössä olleet Mangon punosballeriinat), ja hankin vielä erilliset nahkaiset pohjalliset pidentämään kenkien käyttöikää ja pehmentämään kävelyä.

Nyt annan synninpäästön itsellni tästä tuhlailusta, lupaan nauttia löydöistäni ja pistän samalla kukkaronnyörit kiinni. Seuraava loputon rahareikä on jo hyvin tiedossa. Meidän pitäisi myös hankkia liukuovikaapistot työhuoneeseen. Minkä firman/ merkin palveluihin olette olette olleet tyytyväisiä? Kaapit pitäisi kaiketi teettää ihan mittatilaustyönä, jotta kohtuullisen korkea huonetila saadaan hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla :)

Mukavaa viikonloppua!

Ps. Huomioikaapa sivupalkin pienimuotoinen kesäkysely :)

Kaksi kirjaa ystävyydestä

Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.
Näin afgaani-poika Hassan kiteyttää ystävyyden ytimen. Khaled Hosseini olkoon siis minun virallinen ystävänpäiväkirjailijani.

Täytyy myöntää, että suhtauduin alkuun melko skeptisesti afganistanilais-amerikkalaiseen Hosseiniin ja hänen maailmanlaajuiseen menestykseensä. En ole esimerkiksi edelleenkään nähnyt suosittua Leijapoika-elokuvaa, ja luulin kirjailijan teoksia lähinnä sentimentaaliseksi kevytkirjallisuudeksi. Kun lopulta tutustuin paremmin Hosseinin kirjoihin, ensiksi romaaniin Tuhat loistavaa aurinkoa ja myöhemmin viime syksynä esikoisteokseen Leijapoika, tajusin teosten monipuolisen arvon.  Khaled Hosseini on nimittäin ensimmäinen afganistanilaistaustainen maailmanmaineeseen noussut kirjailija ja teoksissaan hän antaa äänen synnyinmaansa kaltoin kohdelluille, mutta omanarvon tunteville ja sitkeille asukkaille.

Afgaaneille 1900-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku olivat sodan ja jatkuvan terrorin aikaa. Ensiksi Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät ja miehittivät vuonna 1978 osan Afganistanista tukeakseen maan epäsuosittua kommunistihallintoa. Konservatiiviset muslimit ja heimot eivät kuitenkaan luovuttaneet vaan kävivät sissisotaa Yhdysvaltain tuella. Neuvostoliiton "Vietnamiksikin" kutsuttu sisällissota päättyi lopulta kommunistien ja venäläisten tappioon 1980-luvun lopulla, mutta afgaaneille se ei tarjonnut rauhaa. Maan lukuisien Mujahideen- eli muslimisissiryhmittymien välille puhkesi valtataisteluita, jotka lopulta tasaantuivat vasta taliban-liikkeen saatua maan hallintaansa 1990-luvun lopulla. Vaikka suurimmat taistelut viimein taukosivat, ei siviilien elämään muutos tuonut helpotusta. Maassa otettiin käyttöön tiukka koraaniin ja sunnaan (eli profeetta Muhammadin elämäntapaan) pohjautua lainsäädäntö, šaria, joka kielsi muun muassa useimmat maalliset huvit, rajoitti naisten ja tyttöjen työssäkäyntiä, liikkumista ja kouluttautumista ja asetti sekä miesten että naisten pukeutumiselle tarkkoja sääntöjä. Talibanien mielivaltainen hallinto kohteli kaltoin Afganistanin etnisiä vähemmistöjä kuten Hosseinin kirjoissakin mainittuja hazaroita sekä suoritti julmia teloituksia pääkaupungin Kabulin urheilustadionilla.

Edellä mainitut historialliset faktat toimivat myös Khaled Hosseinin teosten taustana. Vaikka taliban-hallinnosta onkin kirjoiteltu runsaasti länsimaisessa lehdistössä, vasta Hosseinin romaanit saivat ainakin minun suuni loksattamaan kunnolla auki sekä itkun ja raivon tunteiden sekamelskan nousemaan pintaan. Miten noin käsittämättömän kauheita tapahtumia ja ihmiskohtaloita voikaan olla olemassa? Vaikka teokset sinällään ovatkin fiktiivisiä, enkä tässä aio juonia sen enempää paljastaa, ovat romaanien tapahtumat olleet todellisuutta monien afgaanien kohdalla.

Vaikka Khaled Hosseinin kirjat käsittelevätkin runsaasti ihmisyyden pimeitä ja rumia puolia kuten naisten sortamista, lasten hyväksikäyttöä, pelkuruutta ja petturuutta, on teosten yleissävy uskomattoman inhimillinen ja toiveikas. Romaanien ydinsanomana on tekojen sovittaminen ja anteeksianto; vihan ja pahuuden voittava rakkkaus ja ystävyys. Leijapojan kohdalla kyse on lapsuuden ystävien, erilaisista etnisistä taustoista tulevien Amirin ja Hassanin yli kuolemankin jatkuvasta kumppanuudesta. Teos on Hosseinin kirjoista se "poikaromaani". Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo puolestaan naisten välisestä ystävyydestä. Kirjan päähenkilöt Mariam ja Laila ovat naitettu vastentahtoisesti samalle miehelle, joka kohtelee heitä huonosti. Ajan kanssa naisten välille syntyy epäluuloista ja kateudesta huolimatta kuitenkin ystävyysside, joka on talibanien hirmuhallintoa ja jopa kuolemaa suurempi.

Olen sen verran vaikuttunut YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n lähettiläänikin toimineen Hosseinin romaanien yleisinhimillisestä arvosta, että olen suositellut niitä opiskelijoilleni lukion historian kulttuurien kohtaamista käsittelevän kurssin kirja-analyysikirjoiksi. Olen myös silloin tällöin jakanut niitä ylimääräisinä historian stipendeinä. Jos mikä, niin toisten, erilaisten kulttuurien ja niissä eläneiden ihmisten kontekstin ja kokemusten ymmärtäminen on omiaan kuromaan ennakkoluulojen railoja meidän telluksen asukkaiden väliltä.

Oikein sydämellistä tulevaa ystävänpäivää teille tutuille ja tuntemattomille!

Kuvalähteet seuraavilta sivuilta: 1, 2,  3 , 4 ja 5

Harkitumpaa kuluttamista

Tiistaista!

Tämä uskomaton viikko on toisaalta jo ja toisaalta vasta tässä vaiheessa. Viikon teema on ollut ja tulee olemaan tekemisen meininki, mikä tarkoittaa jälleen kerran -blääh ja blaah - suorittamista. Välillä mietin, olenko uhrannut suorittamisen alttarille sosiaalisia suhteitani. Toisaalta tiedostan, että ilman raakaa työtä ei elämässä pääse eteenpäin. Näin oli esimerkiksi viime keväänä ja sitä edeltäneenä syksynä. Jos elämäänsä ei ole tyytyväinen, on pakko asettaa tavoitteita, jotta elämä muuttuisi ja sitten ahkeroida, jotta nuo tavoitteet voisivat joskus totetua... Vaarana voi olla kuitenkin joidenkin elämässä arvokkaina pitämien asioiden hukkaaminen.

Ei ollut tarkoitus mennä näin syvälliseksi. Totean vain, että loppuviikko ollee tässä blogissa hiljaista lähestyvän Jyväskylän lähijaksolle vaadittavien suoritusten ja töihin liittyvien hommien takia.

Kahta asiaa minun on kuitenkin sitä ennen pakko hehkuttaa - nuukailua ja harkittua ostamista. Vai ovatkohan ne saman asian kaksi eri puolta?

Tammikuussa on tullut todettua, että kun jättää ostamatta, niin se ei enää oikeastaan edes houkuttele. Olen yrittänyt tuhlata Accessories-liikkeeseen saamaani joululahjakorttia. Olen käynyt molemmissa Turun myymälöissä, mutten ole osannut käyttää saamani 30 euroa oikeastaan mihinkään. Olen hipelöinyt sitä ja tätä. Todennut tuon ja tämän näyttävän ihan kivalta... Loppujen lopuksi olen ymmärtänyt, ettei todellista tarvetta ole. Jos en osta tuota muotilehdessä hehkutettua iltalaukkua, kun minulla muutama vastaava korvike jo on, en varmasti tarvitse noita korvakoruja tai kaulaliinaakaan. Niitäkin minulla jo on. Siis kas kummaa - huomaan useamman halun ja tarpeen kadonneen. Jos olisin ostanut sen yhden, olisin ehkä jäänyt kaipailemaan sitä toistakin. Kummallista tämä tarpeiden matematiikka!

Alennusmyynneissä on kuitenkin alue, joka on minulle erittäin vaarallinen - nimittäin kirja-ale. Tarpeen logiikka pätee sielläkin. Jos ostan sen yhden kulttuurihistoriallisen teoksen, on minun saatava myös tämä kolmen vuodem takainen Finlandia-ehdokaskin... Lopputulos on useimmiten ollut kaamea kirjaläjä, jota mieheni kiroaa. Eikö nuo #&#¤`! Kirjat kun löytyisi kirjastostakin...

Tätä taustaa vasten olen erittäin ylpeä tämän vuotisesta selviytymisestäni. Mukaan mahtui vain yksi lipsahdus Bysantin historian muodossa...

Sen sijaan Turun linnan kolme katariinaa on ollut hankittavien kirjojen joukossa jo pitkään. Mulla odottaa pari kirjaan liittyvää esseetäkin tarkastustaan tällä hetkellä...

Olen innoissani myös toisesta alelöydöstäni. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut tutustumista paremmin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii-kirjasarjaan. Alkuperäisenä motiivinani oli löytää viihdyttävää lukemista yöpöydälle, mutta huomasin kyseisen kirjasarjan mainitun myös lukion historian Kulttuurit kohtaavat-kurssin kirja-analyysivinkeissä. Voinen siis uhrata viisi euroa teokseen, jonka lukeminen tullee olemaan hupia että kenties myös hyödyllistä ;)

Onko teillä mielipiteitä tai kokemuksia Mma Ramotswe tutkii- kirjasarjasta?

Mitäs me hamsterit!

Hei taas!

Elo on ollut kovin kiireistä viime päivinä. Painuin Jyväskylän keikalta lyhyhköjen yöunien jälkeen töihin ihmettelemään. Enpä ole kyllä pitkään aikaan ollut yhtä tööt! Lähijakson runsas informaatio ja ylenpalttinen sosiaalisuus imivät kaikki mehut. Lauantain lepo tuli todella tarpeeseen ja tänään on korjattu ylppäreitä. Korjausputki jatkunee monta päivää eteenpäin, joten sen enempää en viimeisimmistä opintofiiliksistä ehdi tässä kertoilemaan. Pahoittelen näin jälki- ja myös etukäteen, että aktiivisuuteni täällä blogin puolella on ollut ja myös tullee olemaan vaimeaa. Toivon, ettette loukkaannu myöskään siitä, että panokseni vuorovaikutukseen ja kommentointiin tulee edelleen olemaan surkeaa. Hävitin myös muutaman kommenttinne matkan aikana. Pahoitteluni sinä eräs Lotta ja joku, joka ihmettelit bussietikettimieltymyksiäni.

Mutta ihan toiseen aiheeseen.. Arvatkaapas, mitä minun rakas aviomieheni onkaan puuhaillut poissaoloni aikana! Hän on ryhtynyt hamsteriksi! Kyseessä ei ole tällä kertaa mikään sellainen parisuhteissa esiintyvä outo lempinimi, vaan aito oikea huovislainen hamsteruus. Tiedättehän kai tuon suomalaisessa heräävän vietin näin syksyllä - luonnonantimia ja muita tarvehankintoja tehdään synkän talven varalle :D Armaani on sienestänyt lähes joka toinen päivä ja tästä innostuneena panostanut myös oheislaitteistoon, kun kiertoilmauunilla pelaaminen alkoi kuulema käydä hermoille...

Tässäpä se on, uusi hyötykasvikuivurimme! Ennen kuin tämä valittu löytyi, siippa sukkuloi pitkän tovin netin syövereissä kyseisistä kapineista tietoutta ammentaen. Välillä kiikarissa oli jo 300 euron hifistelylaite, mutta sitten ihan vahingossa löytyi kuudenkympin Prego-kuivuri termostaatilla varustettuna. Ja moista kuivuria etsivät - muistakaa, että tuo lämmönsäädin on ihan ehdoton hyötykasvikuivureissa. Muuten kasvit voivat ikään kuin "palaa" koneessa.

Tähän mennessä mies on kuivaillut kuivurilla suppilovahveroita, tatteja ja omanansiipaleita. Ette arvaa, kuinka sääliittävän pieneen tilaan massiiviset määrät sieniä ja omenia kutistuu! Alla olevassa purkissakin on kymmeniä omenia!

Vaikka hieman hyväntahtoisesti naureskelenkin miehen innostukselle, olen hänestä kovin ylpeä! Olen muutenkin tosi onnellinen, että meillä on yhteisiä harrastuksia kuten sienestäminen. Ja tuollaiset kuivatut omenansiivut ovat tosin hyviä ja kaiken lisäksi terveellisiäkin. Aika näyttää, mitä muuta kuivurilla voisi kuivailla... Saa antaa vinkkejä!

Hyvät yöt kaikille! :)

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Morjens!

Tällä kertaa meni sitten kolmisen viikkoa ennen kuin vuosittainen kouluperäinen basillihyöky sai otteen allekirjoittaneesta. No, nyt on nukuttu kellon ympäri ja vähän enemmänkin. Talo on hiljainen, sillä mies lähti kuvailemaan syyssateisia häitä. Taidan hyödyntää tämän rauhaisan flunssaisen hetken kirjoittamalla uusimmasta lukukokemuksestani.

Margaret Atwood on kai niitä kirjailijoita, joiden suhteen on noloa paljastaa olevansa noviisi. Kyseinen kanadalainen kirjailijatar on ollut ehdolla lukuisten kirjallisuuspalkintojen saajaksi ja keikkunut usein  muun muassa Nobel-veikkauslistojen kärjessä. Oma mielikuvani Atwoodista on rajoittunut käsitykseen, että hän on jonkinlainen feministi ja että erityisesti kirja Orjattaresi on kauhukuva naisten tulevaisuudesta miesten armoilla.

Tulevaisuuden kauhuskenaarioita Atwood kuvaa myös uusimmassa vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessaan Herran tarhurit (alunperin The Year of The Flood). Kyseinen kirja luo silmien eteen dystofisen kuvan maailman lähitulevaisuudesta. Tällöin ihmiskunta on lähes tuhoutunut "vedettömän tulvan" eli tiedemiesten muokkaaman viruspandemian seurauksena. Yksittäiset jäljelle jääneet yksilöt elävät raunoituvien kaupunkien laitamilla sekä peläten että toivoen kohtaavansa muita henkiin jääneitä lajitovereitaan. Atwood itse on kutsunut teostensa näkökulmaa "spekulatiiviseksi fiktioksi" scifin sijaan, sillä romaaneissa kuvatut tapahtumaketjut ovat hänen mukaansa jo toteutumassa tai mahdollisia loogisia tapahtumaketjuja. Herran tarhureita voidaankin tarkastella ekokriittisenä puheenvuorona ihmiskunnan ja ekosysteemin todennäköisimmästä tulevaisuudesta, jos meno jatkuu ennallaan.

Atwoodin teoksen suomenkielinen nimi viittaa kirjassa jo ennen viruspandemian aikaisia tapahtumia esiintyvään fundanmentaaliseen viherkristittyjen uskonlahkoon, jonka opetuksessa usko perinteisiin raamatullisiin totuuksiin yhdistyy ympäristönsuojelun ja linkolalaisen luonnonvalinnan periaatteisiin. Herran tarhurit elävät "lopun aikoina" opeilleen uskollisina: minkään toisen luodun lihaa ei syödä, kaikki kierrätetään ja pyritään omavaraisuuteen. Resuinen lahko asuu johtajansa Aatami Ensimmäisen johdolla hylätyissä ja vallatuissa rakennuksissa. Lahkolaiset uskovat, että jonakin päivänä nk. "vedetön tulva" pyyhkii pois maan päältä itsensä luomakunnan kruunuksi ylentäneen ja ylpistyneen homo sapiensin. Tuohon Jumalan sallimaan koettelemukseen tarhurit pyrkivät varautumaan kokoamalla "Ararateja" eli Nooan arkkiin symbolisesti viittaavia ruokavarastoja.

Kontrastina Herran tarhureiden askeettisuudelle Atwood kuvaa heitä ympäröivää moraalitonta yhteiskuntaa. Maailmassa ovat saaneet vallan korporaatiot, jotka hallitsevat joka alalle lonkeronsa ulottavia suuryhtiöitä. Käytännössä valtioiden merkitys on haalistunut, sillä korporaatiot vastaavat myös yleisestä turvallisuudesta. Koko maailma on siis noiden kasvottomien klikkien mielivallan alla. Korporaatiot eivät kuitenkaan harrasta uhkailua, sillä ne ne tarvitsevat edelleen kuluttajien luottamusta - eli rahoja. Markkinatalous ja kerskakulutus siis jylläävät myös noina "lopun aikoina".

Atwood tuo yhteiskunnan moraalisen rappion esille monin tavoin - köyhä kerjäläinen voi väärässä paikassa nukuttuaan päätyä jäteöljyksi, Salaburger-hampurilaisissa käytetään taas niin unohdettujen ihmisten kuin esimerkiksi vaikka rottien lihaa. Ylenpalttinen seksin kysyntä on ajanut puolestaan monet köyhät naiset  seksibisneksen halpatyövoimaksi ja luksusravintolat kilpailevat puolestaan siitä, kuka pystyy tarjoamaan kattavimmin uhanlaisten eläinten lihaa.

Atwoodin romaanin kertojaääninä vuorottelevat kaksi naista, Toby ja Ren, joilla molemmilla on tarhuritausta. Vuorottelevia aikatasoja on myös kaksi - ennen ja jälkeen tulvan. Atwood selvittää, miksi Toby ja Ren päätyivät uskonlahkoon ja kuvaa intensiivisesti myös näiden, erityisesti Tobyn pohdintoja tarhureista ja uskonnosta. Ihmisen suhde uskontoon onkin eräs kirjan keskeisistä teemoista - Herran tarhurit tuo esille uskonnon nurjia puolia kuten valtataistelua ja tekopyhyyttä sekä kuvaa tyhjyyden tunnetta, kun hyväksi ja todeksi kuviteltu ei olekaan sitä, miltä ensin näytti. Toisaalta vaikka vain tavaksi omaksuttu uskonto voi hädän hetkelläkin antaa turvaa ja mielenrauhaa ja johtaa moniin hyviin tekoihin.

Mielestäni Herran tarhurit oli toimiva kokonaisuus niin henkilökuviltaan, rakenteeltaan kuin juoneltaankin. Erityisesti nautin kuitenkin Atwoodin rikkaasta ja omaperäisestä ilmaisusta. Osa kunniasta kuuluu varmasti kirjan suomentajalle,  Kristiina Drews´lle, jonka uudissanat ovat mitä hupaisimpia - vai miltä kuulostavat esimerkiksi lempas (geeniteknologialla aikaansaatu lampaan ja leijonan risteytys, joka on eräälle Jehovan sudet-nimiselle lahkolle pyhä eläin),  bioletti (naisten uusi villitys eli lampaanturkki, jota käytetään hiusistutteina) tai rahvaala (yhteiskunnan alempien sosiaaliluokkien asuinalue)? Atwoodin kirjan aihe on synkkä, mutta huomasin naureskelevani kirjaa lukiessa ääneen useampaan otteeseen. Kirjan persoonallista otetta korostivat vielä lukujen alkuun ripotellut otteet Aatami Ensimmäisen saarnoista ja niiden jälkeen yhdessä veisatut virret. Atwoodin kertoo kirjan lopussa, että noihin virsiin on tehty sävellyksetkin, jotka löytyvät osoitteesta www.yearoftheflood.com. Niitä saa kuulema vapaasti käyttää yksityisiin kotihartauksiin tai ympäristöasioiden edistämiseen.

Eipä siis muuta kuin veisailemaan!

Mitä sinä pidit Herran tarhureista tai Atwoodin muista teoksista?

kuvalähteet: 1 ja 2

Rebecca Stott: Korallivaras

Toinen kesän aikana lukemani kirja oli historiallinen romaani nimeltään Korallivaras, joka sijoittuu Pariisin kapeille kujille ja tiedemaailmaan 1800-luvun alun levottomina vuosina. Kirja kertoo, kuinka englantilainen Daniel Connor saapuu Napoleonin kukistumisen jälkeiseen Pariisiin tarkoituksenaan työskennellä kuuluisan eläintieteilijän Georges Cuvierin alaisuudessa. Connor kuitenkin hukkaa arvokkaat korallinäytteet ja suosituskirjeet, jotka hänen tulisi antaa tälle aikakauden merkittävimmälle vertailevan anatomian ja paleontologien auktoriteetille. Ne varastaa häneltä salaperäinen nainen, joka tulee näyttelemään merkittävää roolia Connorin elämässä. Nuori tiedemies joutuu miettimään kumpi on vaarallisempaa - juovuttava rakkaussuhde kuuluisan rikollisen kanssa vai tämän viljelemät kerettiläiset tieteelliset ajatukset, jotka sekä kiehtovat että pelottavat miestä.

Kirjan kirjoittaja, Rebecca Stott, on viktoriaanisen kirjallisuuden ja kulttuurin asiantuntija, joka jakaa aikansa luovan kirjoittamisen ja englantilaisen kirjallisuuden professuurin sekä oman kirjailijauransa kesken. Ennen fiktiivisiin teoksiin siirtymistä Stott kunnostautui myös kirjoittamalla luonnontieteen historiaa käsitteleviä teoksia. Häneltä on ilmestynyt muun muassa Darwinin elämänkerta sekä esidarwinistiten ajattelijoiden historiaa yhteenkokoava teos.

Lähtökohdat 1800-luvun alun tiedemaailmaan sijoittuvan teoksen kirjoittamiseen olivat siis erinomaisen hyvät. Stott kuvaakin teoksessa hyvin monenlaisessa uuden ja vanhan jännitteessä ja muutoksessa olevaa  Pariisia - vanhoja sokkeloisia kaupunginosia, joita raivataan pian suorien bulevardien tieltä, vapauden ja tasavaltalaisuuden aatteita, jotka painuvat unholaan Bourbon-suvun restauraation myötä, Napoleoniin viittaavien kunnianosoitusten poistamista ja sotamarsalkka Wellingtonin johdolla tapahtuvaa Louvren aarteiden siirtämistä takaisin alkuperäisille omistajilleen. Samaan aikaan pariisilaiset uskovat Napoleonin joukkoineen nousevan maanalaisista katakombeista ja nostavan maan uudelleen Euroopan johtavaksi valtioksi. Totuus kuitenkin on, että Ranskan pieni suuri mies lähestyy päivä päivältä Atlantin keskellä sijaitsevaa vankilasaartaan...

Kirjan mielenkiintoisimpia puolia ovat kuitenkin Stottin kuvaukset vallinneista tiedemaailman jännitteistä. Nykyihminen tietää Charles Darvinin evoluutioteorian vakiintuneen nopeasti 1800-luvun lopulla vallitsevaksi tieteelliseksi paradigmaksi, mutta 1810-luvulla lamarckistit olivat häviöllä Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisten vapaamman ajattelun aikojen jälkeen.

Se, mikä Stottin teoksessa kuitenkin tökki, oli liian verkkainen juoni. Kirja kyllä sopi heinäkuun kiireettömyyteen, mutta pientä tehostamista olisin kaivannut. Samaten henkilöhahmot jäivät hieman ohuehkoiksi, erityisesti salaperäinen filosofi-varas, Lucienne, oli epämääräisesti kuvattu. En osannut sieluni silmillä hahmottaa naista oikein minkään näköiseksi tai ikäiseksi.

Korallivarkaan sivujuonteena kulki myös kuvaus Napoleonin matkasta Saint Helenan saarelle. Innostuin aluksi kovastikin tästä kerronan tasosta, mutta sivujuonen jäi lopulta kovin iralliseksi, sillä sitä ei sidottu mitenkään kirjan loppuratkaisuun, vaan Napoleon-kuvaukset loppuivat kuin seinään kirjan viimeisessä kolmanneksessa.

Kaiken kaikkiaan Korallivaras jäi kuitenkin plussan puolelle. Siitä tuskin tulee maailman kirjallisuuden historian klassikkoa, mutta historiasta kiinnostuneelle se tarjoaa oivia välähdyksiä Ranskan historiasta vallankumouksen ajasta aina Napoleonin sortumiseen ja sen jälkeiseen aikaan. Pidän aina ja ikuisesti myös siitä, että kirjan kirjoittaja yhdistää huolellisesti selvitettyjä historiallisia faktoja kerrontaansa. Aatehistoriallisessa mielessä on aina mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka ihmiset ovat aina oman aikakautensa aatteiden vankeja.

Ps. Huomioikaapa uusi kyselu tuossa sivupalkissa. Mukavaa päivänjatkoa!

kuvalähteet: 1 ja 2

Häivähdys punaista - erään tahtonaisen tarina

Lomalle jäädessäni ajattelin rykäistä kaikkien aikojen lukukesän. Nooh, tähän mennessä kirjasaldo on yksi kirja ja kolkytsivua toista, mutta ne ovat olleet antoisia ja onhan tässä kesää vielä jäljellä!

Ehkäpä hidas alku selittyy ainakin osaksi tuhdilla alkupalalla. Aloitin nimittäin luku-urakkani Erkki Tuomiojan Tieto-Finlandia palkitulla teoksella Häivähdys punaista, joka kertoo Tuomiojan isoäidin  Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa Salme Duttin niin henkilökohtaisen kuin poliittisen elämäntarinan. Samalla kirja tarjoilee paketin Viron, Suomen ja Neuvostoliiton 1900-luvun alkupuolen historiaa. Sanoisin, että perusteellisen yleishistoriallisen katsauksen ohella tuo konteksti tarjosi paljon uutta tietoa myös historianopettajalle esimerkiksi 1918 tapahtuneen Sosialidemokraattisen puolueen hajoamisen myötä syntyneisiin vasemmistoryhmiin  (esim. vasemmistososialistit) sekä 1920- ja 1930-luvun kulttuurielämään liittyneiden tietojen muodossa.

En voi olla kuin reilusti kateellinen Tuomiojalle.  Ensinnäkin hän kertoo tehneensä isoäitiinsä liittyvää tutkimusta kymmenisen vuotta ennen sen ilmestymistä. Mitähän muuta hän mahtoi noina vuosina? Toimia Suomen ulkoministerinä? Ja vielä Suomen Euroopan unionin puheenjohtajuuskaudella? Jotkut ovat ilmeisesti aika tehokkaita!

Toiseksi Tuomiojan teos on hyvää tutkimusta. Häivähdys punaista perustuu runsaaseen arkistomateriaaliin, tosin ulkoministerille aukenivat suhteilla myös sellaiset arkistot, jotka tavalliselta pulliaistutkijalta olisivat vaatineet ehkä pidempiä oven kolkutteluja. Tuomioja malttaa myös tarkastella kriittisesti isoäitinsä tarinoita ja toimia ja myöntää avoimesti, että kartoittamattomiakin kohtia vielä jää. Ne tärkeimmät arkistot Venäjällä kun jäivät ulkoministerillekin kuitenkin avautumatta.

Kolmanneksi ja tämä on se tärkein - kenellä toisella nyky-Suomessa on tällaiset sukujuuret? Poliittisia vaikuttajia useammassa sukupolvessa ja se kaikkein huikein ja mysteerisin tapaus isoäitinä...

Miksi Hella Wuolijoen tarina sitten kiinnostaa minua? Kyseinen nainen vaikuttaa olleen todellinen kameleontti. Ella Murrik syntyi etelä-virolaiseen porvarisperheeseen, ja syntymämaalla ja omalla kansalla oli aina paikka hänen sydämessään. Tässä mielessä Hella Wuolijoen tarina linkittyy yleisempään kiinnostukseeni Viron historiaa kohtaan.  Muutettuaan Suomeen Ella vaihtoi nimensä Hellaksi ja nai vasemmistopoliitikko Sulo Wuolijoen. Näin Suomesta tuli Wuolijoen asuin- ja kotimaa. Vasemmalle kallistuneen Hellan ihailun kohde oli kuitenkin uusi uljas Neuvostoliitto. Elämänsä aikana hän pyrki olemaan parhaansa mukaan uskollinen ja lojaali näille kaikille kolmelle maalle, mikä paikoin aiheutti myös suuriakin ongelmia hänen elämässään - esimerkiksi talvisodan aikana hän kelpasi rauhantunnustelijaksi idän ja Suomen välillä, mutta jatkosodan aikana hän oli samasta syystä melkein joutua kuolemaantuomituksi. Tätä Wuolijoen itsensä vaalimaa ajatusta Tuomioja kuitenkin pyrkii teoksessaan kyseenalaistamaan.

Hella Wuolijoen kameleonttimaisuus näkyi muutenkin hänen elämässään. Wuolijoki on tietysti suomalaisten hyvin tuntema näytelmäkirjailija - Niskavuori-näytelmät ja elokuvat kuuluvat suomalaisuuden kuvastoon. Wuolijoki oli kuitenkin myös aikansa menestynein bisnesnainen, oikea kapitalisti, joka kävi ja laajensi monien artikkelien ulkomaankauppaa erityisesti 1920-luvulla. Tämä mahdollisti Wuolijoelle myös leveän ja makoisan elämän. Ajatus kapitalistista tuntuu kuitenkin hullunkuriselta ajatellen sitä suurta vasemmistolaista paloa ja Neuvostoliiton ihailua, joka Hellan rinnassa paloi. Toisaalta Wuolijoki muistetaan kulttuuris-poliittisen salongin pitäjänä, jonka kodissa niin kaupungissa kuin maalaiskartanossa vieraili muun muassa neuvostodiplomaatteja ja -agentteja, amerikkalaisia ja englantilaisia kauppatuttavia, suomalaisia kulttuurilupauksia ja muuta älymystöä. Niin valtiollinen poliisi kuin muiden maiden viranomaiset olivat kiinnostuneita tästä toiminasta, eikä kukaan loppujen lopuksi oikein tiennyt, kenen pussiin Wuolijoki pelasi.

Hella Wuolijoen elämän dramaattisimmat vuodet sijoittuvat tietenkin toisen maailman sodan aikoihin. Talvisodan aikana Wuolijoki sai aikaan neuvotteluyhteydet neovostoliittolaisen diplomaatin Aleksandra Kollontain kautta Neuvostojohtoon, mikä ainakin osittain edesauttoi välirauhaa. Jatkosodan aikaan Wuolijoki teki pahan virheen majoittamalla yhden yön kuuluisaa desanttia Kerttu Nuortevaa, joka jäi kiinni. Vyyhdin alkaessa purkautua myös Wuolijoki tuomittiin elinkautiseen valtiollisesta rikoksesta.

Kosto oli mitä suloisin. Moskovan välirauhan jälkeen poliittiset vangit, Wuolijoki mukaan luettuna, vapautettiin ja sodan aikainen poliittinen johto joutui sotasyyllisyysoikeuteen. Erityisen pahasti Wuolijoki oli pettynyt Väinö Tanneriin, jonka vaimo Linda oli ollut Hellan opiskelutoveri ja hyvä ystävä. Wuolijoki ajoi Tannerille kiivaasti mahdollisimman kovaa rangaistusta, mikä rikkoi Wuolijoen ja Tannerien välit lopullisesti.

Sodan jälkeen vasemmistomielisen Wuolijoen elämässä koitti muutenkin uusi vallanaika. Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenenä ja SKDL:n kansanedustajana hän pääsi moniin tärkeisiin tehtäviin ja tapaamisiin. Wuolijoen poliittinen ura huipentui Yleisradion johtajan pestiin. Sieltä hänet kuitenkin pakotettiin pois poliittisten suhdanteiden jälleen kääntyessä. Tämän jälkeen Hella vetäytyi jälleen kirjailijan uralle viimeisiksi elinvuosikseen.

Häivähdys punaista ei anna lopullista vastausta siihen, mikä tai kuka Hella Wuolijoki viime kädessä oli.Teos on historiantutkijan hienosti laatima analyyttinen ja pohtiva katsaus kuuluisasta lähiomaisesta, joka merkittävällä tavalla linkittyy meidän kaikkien suomalaisten historiaan. Ehkäpä Hella Wuolijoessa kaikkein kiinnostavinta olikin se, että hän oli vahva naistoimija aikana jolloin se oli vielä niin kovin harvinaista.

kuvalähteet:1, 2 ja 3

Sikalat - Svinalängorna

Rakastan lukemista, koska se niin kliseiseltä kuin kuulostaakin laajentaa käsitystä ympäröivästä todellisuudesta. Meillä on yksi elämä, mutta ympärillämme eletään rinnakkaisia maailmoja niin monia kuin meitä ihmisiä täällä maan päällä on. Lukemalla on mahdollista raottaa verhoa eri todellisuuksien välillä. Parhaassa tapauksessa jotakin arvokasta tarttuu mukaan sydämen sivistykseksi. Koen erityisen koskettavaksi ja valaisevaksi sellaisen kertomakirjallisuuden lajin, joka linkittyy johonkin historialliseen ajanjaksoon jossakin kulttuuripiirissä - vaikka kyseessä olisi yksittäisen henkilön näkökulmasta kerrottu, sepitetty romaani, voi se huolellisen taustoittamisen ja lähdekritiikin ansiosta olla koskettava ja valaiseva lukuelämys. Tällaisia teoksia ovat minulle olleet esimerkiksi Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja Sofi Oksasen Puhdistus. muistelmien puolelta vastaavanlaisen vaikutuksen minuun on tehnyt esimerkiksi kiinalaisen historioitsijan Jung Changin teos Villijoutsenet, joka kertoo hänen sukunsa naisista 1900-luvun Kiinassa.

Viimeisin tällainen johonkin historialliseen ajanjaksoon sidoksissa ollut lukukokemus oli ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (Svinalängorna), joka voitti aikoinaan myös merkittävän ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon. Luin teoksen jo hiihtolomalla, mutta sairastuminen sotki aikeeni kertoa lukukokemuksestani myös täällä blogin puolella.

Sikalat kertoo nuoren suomalaistyttö Leenan kasvutarinan. Leenan perhe, kuten niin monet suomalaiset, olivat muutttaneet 60-luvun lopulla Ruotsiin paremman elämän toivossa. Tulevaisuus Ystadissa näytti valoisalta: oli vuokrattu kerrostaloasunto, jonka keittössä on paljon kaappeja, sekä kuumaa että kylmää vettä tulee hanasta, uudet muovimatot ja jopa sisävessa! Kaikki järjestyisi. Perheen isä vannotti lapsia valittamasta siitä lähtien mistään. Leena päätti mielessään pitää lupauksen.

Aluksi vanhemmat kävivät töissä ja kaikki sujui päällisin puolin hyvin; isä oli sorvarina paikallisessa tehtaassa ja äiti kävi siivoamassa hotelleja. Viikonloppuisin isä paistoi pannukakkuja. Lapset löysivät uusia ystäviä naapurinlapsista, jotka asuivat vastaavanlaisissa köyhille tarkoitetuissa vuokra-asunnoissa. He eivät tienneet, että sosiaaliviranomaiset nimittävät aluetta nimellä svinalängorna - sikalat - alemman sosiaaliluokan kasaantuneiden ongelmien takia.

Vähitellen alkoi ilmaantua ongelmia: vanhempien kosteat illanistujaiset ystävien kanssa venyivät useiden päivien mittaisiksi, mistä seurasi, että työnteon sijaan vanhempien päivät kuluivat sängyn pohjalla humalassa tai krapulassa maaten. Leena löytää heidät usein jopa henkitoreissaan lian ja oksennuksen keskeltä. Kotiin Leena ei oikeastaan halunnutkaan mennä, vanhempien pahimmat ryyppäyskierteet 10-vuotias tyttö eleli ystäviensä luona yökylässä. Kun vanhemmat pääsivät taas kuiville, he lupasivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Pitkän aikaa pieni tyttö myös uskoi tämän toiveikkaana - kukapa ei haluaisi omista vanhemmistaan uskoa hyvää.

Leenan elämän kiinnekohdiksi nousivat koulunkäynti ja uimaharrastus. Kannustavien opettajien ja uimajoukkueen priimuksen asema antavat tytölle keinon selvitä elämän laskusuhdanteissa. Toisaalta koulumaailman kautta Leenalle selviää erinäisiä faktoja ruotsalaisen luokkayhteiskunnan todellisuudesta: vieraillessaan luokkatoverinsa syntymäpäivillä, jossa uiskenneltiin omassa uima-altaassa ja syödään kaiken maailman ihania herkkuja, hän ei voi mitään rintaan tulvahtavalle kateuden tunteelle. Sinänsä tasa-arvoisuuden mallimaassa, ruotsalaisessa kansankodissa, ihmiset elivät aivan erilaisissa todellisuuksissa:

Oli merkillistä asua Noidan ja Gorillan kanssa kun Melukylän lapset kävivät kaupungilla tivolissa.

Voisi sanoa, että Sikalat on hyvin yhteiskunnallinen, jopa poliittinen romaani. Se sen tarkoitus vamasti myös on ollut, sillä Alakoski on toiminut urallaan mm. Ruotsin vasemmistopuo­lueen entisen puheenjohtajan Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Ja ajatuksia teos herätti ihan oikeasti - niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisessa mielessä. Mietin omaa taustaani ja lapsuuttani. Rehellisesti, käsi sydämellä voin sanoa, että olen syntynyt kultalusikka suussa. Lapsuuden perheessäni ei ole ollut alkoholismia ja muita pahoja ongelmia. Meillä oli varaa tehdä ulkomaanmatkoja ja saimme viikkorahaa. Saimme huomiota ja rakkautta vanhemmiltamme rajojen kera. Mistään ei ollut puutetta, vaikkemme toki ilmaiseksi kaikkea saaneetkaan. Yrittäjäperheen lapsena oppi arvostamaan työntekoa.

Ruotsissa on vakiintunut käyttöön termi klasresan, luokkaretki. Sillä tarkoitetaan mahdollisuutta kivuta yhteiskunnan hierarkiassa sosiaaliluokasta toiseen. Esimerkiksi kirjalija Susanna Alakoski on kertonut hänen kohdalla käyneen näin - svinalängornassa asuneen työläisperheen tyttärestä on tullut keskiluokkainen, akateemisen loppututkinnon suorittanut hyvällä tukholmalaisalueella asuva perheellinen nainen. Tällä Ruotsissa ollaan myös tietyssä mielessä ylpeilty, kansankodissa kuka tahansa voi kurkottaa korkealla, yhteiskunnan turvaverkko piti siitä huolen.

Mutta onko asia oikeasti näin? Kuinka helppoa on nousta yhteiskunnan hierarkiassa, jos lapsuuden lähtökohdat ovat heikot? Lukiessani opopääsykokeisiin olen törmännyt jälleen teorioihin siitä, kuinka koulutusjärjestelmä ja yhteiskunnan muut rakenteet itse asiassa suosivat eliitin tai yleensä ylempien yhteiskuntaluokkien vallassa pysymistä. Paremmin toimeentulevien ja akateemisesti koulutettujen perheiden lapsilla on paljon paremmat mahdollisuudet omaksua sellaiset koodit ja kieli, jota tarvitaan menestyäkseen elämässä. Koululaitoskin vaikuttaisi olevan olemassa uusintaakseen vain vanhoja valtarakenteita. Luokkaretki ei olekaan itsestään selvyys, vaan vaatii heikoista lähtökohdista tulevilta suurempaa ponnistusta kuin niiltä jotka saavat sosiaalista ( ja myös sitä taloudellista) pääomaa jo äidinmaidossa.

Mietinkin omaa asemaani opettajana. Vaikka haluaisinkin, osaanko silti kohdata oikein kaikenlaisia oppilaita ja oppijoita. Jos Pekka ei pysy luokassa paikallaan ja Liisa kyseenalaistaa kaiken, se voikin (murrosiän ja oppimisvaikeuksien ohella) kertoa hänen taustastaan ja siitä, ettei kyseinen nuori pysty ymmärtämään ylempien yhteiskuntaluokkien määritttelemän koulutyön merkitystä. Sillä ei ole tarttumapintaa hänen kokemushistoriassaan. Koko koulumaailma siis puhuu eri kieltä kuin hän ja siksi ne eivät koskaan kohtaa. Erilaisista lähtökohdista tulevana opettajana puhun minäkin todennäköisesti eri kieltä kuin kyseinen oppija. Ehkäpä tämän ristiriidan tiedostaminen on hyvä lähtökohta kehittymiselle opettajana.

Mutta takaisin Alakosken romaaniin. Sikalat on sävyltään sekoitus raadollisuutta, jopa inhorealismia, mutta toisaalta kirjan lapsen äänellä kerrottu kirja kuvastaa lasten uskomatonta optimismia ja sitkeyttä. Rakkautta janovalle lapselle voi riittää kannusteeksi yksi hänet huomioiva aikuinen tai mielekäs harrastus. Voi, kun vajavaisena ihmisenä ja huonoina päivinäkin jaksaisi muistaa tämän! Suosittelen siis lämpimästi Sikaloita luettavaksi - niin opettajille kuin muillekin.

Herättikö Sikalat sinussa ajatuksia? Oliko siitä tehty elokuva Sovinto näkemisen arvoinen?

Ps. pakko laittaa vielä tähän loppuun vielä kaksi ihan erilaista kappaletta, joita kuuntelin tätä postausta tehdessä (ja jotka jotenkin istuvat teemoiltaan tähän postaukseen)...





kuvalähteet: 1ja 2

Minä, Katariina

Olen aina ollut kiinnostunut Venäjän historiasta. Jos olisin ollut lahjakkaampi kielissä, niin olisin kenties halunnut opiskella venäjän kieltä ja erikoistua Venäjän historiaan. Tuossa maassa minua kiinnostaa kaikki: kulttuuri, mentaliteetti, hallitsijasuvut ja maan toimiminen erään kuuluisan ideologian laboratoriona.

Lukion opettajana tulee vuosittain jaettua lähinnä tiedon murusia ja katkelmia Venäjästä ja Neuvostoliitosta eri kurssien yhteydessä, esimerkiksi näin:

1. Pähkinäsaaren rauhan raja ja Novgorod (Äläkä kirjoita koevastaukseen, että Venäjä), Iivanan ruikutus erään Katariina Jagellonicaan perään, Pietari Suuri, joka rakensi kaupunginsa suomalaiselle suolle ja pätkäisi venäläisaatelin parrat, Pultavaan hupeneva Ruotsin suuruuden kausi...

2. Tämän jälkeen Tilsitin sopimus Euroopan virallisen pienen miehen ja komean Aleksanteri I kesken, Suomen sodan ruotsalaiset lusmut ja suoraselkäiset venäläiset, sielut (musikat), korttipeli ja vapauttajatsaari, Romanovien puvuista kimpoilevat luodit Jekaterinburgin yössä. - Älä vain muuten kirjoita koevastaukseen, että Neuvostoliitto!

3. Sitten hyvä (paha) Lenin ja pahempi Stalin, Trostkillahan oli suhde Frida kahlon kanssa, Nep-kausi ja stahanovilaiset työnsankarit, Siperia opetti aina vain suomalaisia loikkareita, virolaisia kyyditettyjä ja ylipäätään bolsevismin moninaisia vihollisia....

4. Viimein - Hruštšovin kenkä, Brežnevin kulmakarvat ja Gorbatsovin otsaluomi... niin, ja älä vaan kirjoita koevastaukseen, että VENÄJÄ!

5. Horjahteleva Jeltsin ja pullisteleva Putin - muista kirjoittaa sittenkin se Venäjä!

Välillä siis oikein ärsyttää! Niinhän se on, että suuria linjoja painottaessa (ideologiat, aatteet, yhteiskuntien yleinen kehitys, poliittiset järjestelmät) yksittäisten kulttuurien historioille ei jää paljonkaan sijaa. Välillä kaipaisi syvällisempää syventymistä esimerkiksi juuri Venäjän historiaan; aiheeseen liittyvien tenttikirjojen luvustakin on jo kymmenisen vuotta.

Lepoa kiireen keskellä oli syventyminen historialliseen, viihdyttävästi ja sujuvasti kirjoitettuun romaaniin. Laila Hirvisaaren uusinta kirjaa Minä, Katariina lukiessa huomasin, että taidanpa sittenkin tietää Euroopan historiasta enemmän kuin luulin. Siltikin se jätti myös uusia haasteita eteen. Heräsin teoksen myötä pohtimaan tarkemmin esimerkiksi Romanovien sukupuuta, Venäjän hallitsijasuvun pitkäaikaisia yhteyksiä Saksaan, Puolan jakoa ja vallinneita aatevirtauksia; erityisesti valistusta.

Laila Hirvisaaren teos kertoo takaumien kautta Venäjän 1700-luvun merkittävimmän naisvaikuttajan elämänvaiheista. Jalkansa loukannut vanheneva keisarinna kutsuu ystävänsä ja uskottunsa Leonin laatimaan kanssaan mahdollisimman rehellisiä muistelmia. Leon saakin toimia monta kertaa Katariinan omatuntona sen suhteen, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja miten valistuskeisarinnana tunnettu nainen todellisuudessa toimi.

Kirjassa käydään läpi Katariinan elämänvaiheet lapsuudesta hänen vallananastukseensa asti. Äidilleen vieras, mutta isälleen rakas Sophie Auguste Friedrike varttui Stettinin linnassa Pommerissa, kunnes hänen elämänsä muuttui täydellisesti Venäjän silloisen hallitsijan "Pietari Suuren tytär" Elisabethin kutsuessa hänet Venäjän hoviin tutustumaan suurruhtinas Pietariin. Tavoitteena oli leipoa Sophiesta Venäjän tulevan hallitsijan puoliso. Vastenmielinen Pietari ei miellytä nuorta tyttöä, mutta hän aavisti suuren tulevaisuuden kutsuvan häntä. Luterilaisesta saksalaisesta Sophie Auguste Friedrikesta tulee ortodoksinen Katariina, mutta sydämessään hän säilyttää isiensä uskon ja hovitavat.

Ensimmäiset elinvuodet Venäjän hovissa paljastavat karun totuuden - hoviväki juonittelee ja on sivistymättömän moukkamaista (ja haisee pahalle). Lisäksi Elisabeth-keisarinnan julmuus ja puolison vuosi vuodelta syvenevä hulluus ovat monta kertaa murentaa nuoren naisen. Sivistyneisyydellään ja rautaisella tahdollaan hän kuitenkin luovii tiensä eteenpäin. Tähän tarvittiin tietysti myös oikeita suhteita oikeaan aikaan. Muutenkin Katariina oli erittäin perso miehille...

Mielestäni Hirvisaaren kirjan kiinnostavinta antia on kirjoittajan tarkka paneutuminen aikauden miljööseen ja taustatapahtumiin. Kirjailija osaa myös kirjoittaa mukaansatempaavasti ja aidosti henkilökuvauksia, vaikkei yksittäisiä lauseita jäisikään ihailemaan. Erityisesti keisarinna Elisabethia ja suurruhtinas Pietaria koskevat kuvaukset ovat hersyviä! Olisin ehkä kaivannut, että teos olisi kattanut myös varsinaiset keisarinna-vuodet; varsinkin kirjeenvaihto valistusfilosofien kanssa jäi mietityttämään. Ehkäpä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että joskus saamme käsiimme teoksen jatko-osan.


Kaiken kaikkiaan oli mukava palata pitkän tauon jälkeen tämän suomalaisen painoskuningattaren teoksen pariin. Mitähän pahaa siinä oikeastaan on, että joku on painoskuningatar? Olisikohan kateellisten panettelua? Kyllä kansa nimittäin tietää ;)

Mitä mieltä sinä olit kyseisestä teoksesta?

kuvat 1, 2 ja 3