Minä, Katariina

Olen aina ollut kiinnostunut Venäjän historiasta. Jos olisin ollut lahjakkaampi kielissä, niin olisin kenties halunnut opiskella venäjän kieltä ja erikoistua Venäjän historiaan. Tuossa maassa minua kiinnostaa kaikki: kulttuuri, mentaliteetti, hallitsijasuvut ja maan toimiminen erään kuuluisan ideologian laboratoriona.

Lukion opettajana tulee vuosittain jaettua lähinnä tiedon murusia ja katkelmia Venäjästä ja Neuvostoliitosta eri kurssien yhteydessä, esimerkiksi näin:

1. Pähkinäsaaren rauhan raja ja Novgorod (Äläkä kirjoita koevastaukseen, että Venäjä), Iivanan ruikutus erään Katariina Jagellonicaan perään, Pietari Suuri, joka rakensi kaupunginsa suomalaiselle suolle ja pätkäisi venäläisaatelin parrat, Pultavaan hupeneva Ruotsin suuruuden kausi...

2. Tämän jälkeen Tilsitin sopimus Euroopan virallisen pienen miehen ja komean Aleksanteri I kesken, Suomen sodan ruotsalaiset lusmut ja suoraselkäiset venäläiset, sielut (musikat), korttipeli ja vapauttajatsaari, Romanovien puvuista kimpoilevat luodit Jekaterinburgin yössä. - Älä vain muuten kirjoita koevastaukseen, että Neuvostoliitto!

3. Sitten hyvä (paha) Lenin ja pahempi Stalin, Trostkillahan oli suhde Frida kahlon kanssa, Nep-kausi ja stahanovilaiset työnsankarit, Siperia opetti aina vain suomalaisia loikkareita, virolaisia kyyditettyjä ja ylipäätään bolsevismin moninaisia vihollisia....

4. Viimein - Hruštšovin kenkä, Brežnevin kulmakarvat ja Gorbatsovin otsaluomi... niin, ja älä vaan kirjoita koevastaukseen, että VENÄJÄ!

5. Horjahteleva Jeltsin ja pullisteleva Putin - muista kirjoittaa sittenkin se Venäjä!

Välillä siis oikein ärsyttää! Niinhän se on, että suuria linjoja painottaessa (ideologiat, aatteet, yhteiskuntien yleinen kehitys, poliittiset järjestelmät) yksittäisten kulttuurien historioille ei jää paljonkaan sijaa. Välillä kaipaisi syvällisempää syventymistä esimerkiksi juuri Venäjän historiaan; aiheeseen liittyvien tenttikirjojen luvustakin on jo kymmenisen vuotta.

Lepoa kiireen keskellä oli syventyminen historialliseen, viihdyttävästi ja sujuvasti kirjoitettuun romaaniin. Laila Hirvisaaren uusinta kirjaa Minä, Katariina lukiessa huomasin, että taidanpa sittenkin tietää Euroopan historiasta enemmän kuin luulin. Siltikin se jätti myös uusia haasteita eteen. Heräsin teoksen myötä pohtimaan tarkemmin esimerkiksi Romanovien sukupuuta, Venäjän hallitsijasuvun pitkäaikaisia yhteyksiä Saksaan, Puolan jakoa ja vallinneita aatevirtauksia; erityisesti valistusta.

Laila Hirvisaaren teos kertoo takaumien kautta Venäjän 1700-luvun merkittävimmän naisvaikuttajan elämänvaiheista. Jalkansa loukannut vanheneva keisarinna kutsuu ystävänsä ja uskottunsa Leonin laatimaan kanssaan mahdollisimman rehellisiä muistelmia. Leon saakin toimia monta kertaa Katariinan omatuntona sen suhteen, miten tapahtumat todellisuudessa etenivät ja miten valistuskeisarinnana tunnettu nainen todellisuudessa toimi.

Kirjassa käydään läpi Katariinan elämänvaiheet lapsuudesta hänen vallananastukseensa asti. Äidilleen vieras, mutta isälleen rakas Sophie Auguste Friedrike varttui Stettinin linnassa Pommerissa, kunnes hänen elämänsä muuttui täydellisesti Venäjän silloisen hallitsijan "Pietari Suuren tytär" Elisabethin kutsuessa hänet Venäjän hoviin tutustumaan suurruhtinas Pietariin. Tavoitteena oli leipoa Sophiesta Venäjän tulevan hallitsijan puoliso. Vastenmielinen Pietari ei miellytä nuorta tyttöä, mutta hän aavisti suuren tulevaisuuden kutsuvan häntä. Luterilaisesta saksalaisesta Sophie Auguste Friedrikesta tulee ortodoksinen Katariina, mutta sydämessään hän säilyttää isiensä uskon ja hovitavat.

Ensimmäiset elinvuodet Venäjän hovissa paljastavat karun totuuden - hoviväki juonittelee ja on sivistymättömän moukkamaista (ja haisee pahalle). Lisäksi Elisabeth-keisarinnan julmuus ja puolison vuosi vuodelta syvenevä hulluus ovat monta kertaa murentaa nuoren naisen. Sivistyneisyydellään ja rautaisella tahdollaan hän kuitenkin luovii tiensä eteenpäin. Tähän tarvittiin tietysti myös oikeita suhteita oikeaan aikaan. Muutenkin Katariina oli erittäin perso miehille...

Mielestäni Hirvisaaren kirjan kiinnostavinta antia on kirjoittajan tarkka paneutuminen aikauden miljööseen ja taustatapahtumiin. Kirjailija osaa myös kirjoittaa mukaansatempaavasti ja aidosti henkilökuvauksia, vaikkei yksittäisiä lauseita jäisikään ihailemaan. Erityisesti keisarinna Elisabethia ja suurruhtinas Pietaria koskevat kuvaukset ovat hersyviä! Olisin ehkä kaivannut, että teos olisi kattanut myös varsinaiset keisarinna-vuodet; varsinkin kirjeenvaihto valistusfilosofien kanssa jäi mietityttämään. Ehkäpä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että joskus saamme käsiimme teoksen jatko-osan.


Kaiken kaikkiaan oli mukava palata pitkän tauon jälkeen tämän suomalaisen painoskuningattaren teoksen pariin. Mitähän pahaa siinä oikeastaan on, että joku on painoskuningatar? Olisikohan kateellisten panettelua? Kyllä kansa nimittäin tietää ;)

Mitä mieltä sinä olit kyseisestä teoksesta?

kuvat 1, 2 ja 3