keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ei kerro valosta vain laulu elämän

Hei,

Tämä blogi ei ole päivittynyt vähään aikaan. Syy siihen on tällainen:

Menetimme pienen, esikoisemme. Näin ei käynyt hetkessä, vaan kesän hehkeimmän kukoistuksen aikana pikkuinen elämänalku kävi sisälläni omaa kamppailuaan kuihtuen viimein pois.

Pahinta oli epätietoisuus.  Ensin totaalinen romahdus onnenkukkuloilta piinalliseen todellisuuteen, ettei kaikki ollutkaan hyvin. Olin jo blogini viisivuotispäivän kunniaksi ajatellut lanseerata uuden bébé-kategorian, onneksi en tehnyt niin. Jäljellä oli sentään jotain itsesuojeluvaistoa, vaikka raskaudesta tietoiset läheiseni kyllä lukivat blogiani kuin avointa kirjaa.

Päivät matelivat. Viikot lipuivat ohi. Tuijotin lasittunein katsein helteisten päivien paahteessa väreilevää ilmaa, lämpimiä kallioita, liplattavaa merta, kaikkialla oli hymyileviä kesästä nauttiva kasvoja. Samaan aikaan tuska jäyti sisuskaluja, koko elämä oli pienistä toivonkipinöistä huolimatta alituista varautumista pahimpaan.

Julmimmalta tuntui tietoisuus siitä, että hyvin todennäköisesti meidän olisi itse tehtävä päätös pienen elämästä. Asia, jota lasta kohdussaan kantava nainen haluaisi viimeisimmäksi miettiä.

Piinaa kesti yli viisi viikkoa. Sitten jokin - kelle luoja, kelle luonto - vapautti sekä pienen että meidät kärsimyksestä. Sitä helpotuksen määrää on vaikea kuvailla. Kuin hiljaisuus olisi laskeutunut taistelutantereelle. Sain vihdoin rauhan. Jäljelle jäi suuri suru.

Nyt synnytyskin on takana päin. Ensi viikolla siunaamme pienen taivaan isän huomaan.

Miksi haluan kertoa näin henkilökohtaisen asian täällä blogissa? Tähän on monta syytä. Haluan jakaa asian ensinnäkin siksi, että olen itse saanut surusta avauduttuani tukea yllättävän monelta taholta. Kun on nainen siinä iässä, että muutkin samanikäiset ympärillä hankkivat vauvoja ja kaikilla tuntuu menevän raskauskuviot vain nappiin, on ollut lohdullista kuulla, että meitä ei-niin-onnekkaita on monia. Ainakin neljä ihmistä omasta tuttavapiiristäni on kertonut omista tai läheistensä keskenmenoista ja kohtukuolemista. Haluan rohkaista omalla kertomuksellani teitä mahdollisesti samassa tilanteessa kamppailevia. Te ette ole yksin surunne kanssa. Näistä asioista ei vain helposti puhuta. Jos blogiani lukee joku vastaavia asioita kokenut, ota yhteyttä ja ollaan toisillemme vertaistukena.

Haluan myös sanoa kaikille, että älkää hylätkö läheisiänne tällaisten koettelusten kohdatessa. Älkää väistäkö heitä.  Surunmurtamat eivät ehkä itse jaksa ottaa yhteyttä teihin, mutta esim. tekstiviestin lähettäminen voi piristää mieltä. Osoittakaa empatianne. Voi tulla olo, ettei tiedä, mitä sanoisi; ettei mikään kuitenkaan auttaisi. Se ei ole totta. Olemme tässä maailmassa toisiamme varten. Ei tarvita muuta kuin läsnäoloa, toisen tilanteen ymmärtämistä. Kiitänkin syvästi teitä kaikkia minuun blogin kautta yhteyttä ottaneita, osa päätteli tilanteen oikeansuuntaisesti. Lohdutuksen sanoillanne on ollut suuri merkitys. Samoin erityisesti teidät minut läheisemmin tuntevien myötäelon sanoilla ja teoilla.

Tiedän, että blogiani saattaa lukea minut pintapuolisemmin tuntevia, esim. nykyisiä oppilaitani, entisiä oppilaitani, nykyisiä opiskelutovereitani sekä entisiä opiskelutovereita ynnä muita tuttuja. Teille ja muille haluan sanoa: Erityisesti nuorena saattaa olla joissakin asioissa ja arvokysyksissä mustavalkoinen. Minäkin olen varmasti aikoinani ajatellut monista asioista melko yksiulotteisesti. Elämän varrella olen saanut todeta, että harmaan sävyjä on monia. Moneen asiaan ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Joihinkin asioihin ei tunnu olevan yhtään oikeaa vastausta.

Raskaudenkeskeytykset jakavat selvästi ihmisten mielipiteitä. Sain itsekin huomata sen tähän vaikeaan tilanteeseen jouduttuani. Pahinta on, että raskaana oleva nainen lukee muiden sanomisia kuin piru Raamattua. Muita ei voi siis liikaa kuunnella. Ja te tilannetta vierestä seuraavat: olkaa hienotunteisia vaikean päätöksen edessä olevia kohtaan, vaikka tuo päätös olisi erilainen kuin itse tekisi. Jokainen lasta joko yksin tai yhdessä odottava tekee valinnan oman elämäntilanteensa ja voimavarojensa pohjalta. Vaikeaan tilanteeseen joutuneet tuntevat joka tapauksessa syyllisyyttä ja pahaa oloa tarpeeksi. Itse asiassa väitän, että ihminen voi väittää omaanvansa jotkin arvot, mutta ne punnitaan todellisuudessa vasta niissä elämän vaikeissa tilanteissa. Ja kuinka usein me jossakin asiassa hyväosaiset olemmekaan tuomitsemassa juuri niitä elämän nurjan puolen nähneitä?

Halusin myös tehdä tämän postauksen siksi, että voisin päästä elämässä eteenpäin. Nyt minulla on diagnosoitu lupa levätä, mutta minulle on tähdennetty myös sitä, että pitää tehdä pieniä oloa kohentavia mukavia asioita. Elämästä saa nauttiakin, vaikka pienen on menettänyt. Blogin pitäminen on ollut tälläinen elämän pieni ilo pidemmän aikaa. Koen kuitenkin, että ilman tilanteeni avaamista en olisi kyennyt postailemaan mistään vintage-mekoista sun muista. Jos niin jatkossa teen, se on osin itsekäs teko; haluani nauttia elämän pienistä iloista, osa toipumisprosessia. Muistakaa kuitenkin, että kaikkea kaunista voi kuitenkin kehystää surunsininen reuna.

Se oman pienen kaipuu.