Ilo ja suru

Istun hämäränhyssyssä hiljaisessa talossa. Pieni viikonikäinen tyttäreni tuhisee uniaan omassa pesässään.

On pyhäinpäivä. Kynttilät syttyvät haudoille. Moni muistelee edesmenneitä rakkaitaan.

Eivät katoa he, jotka sydämissämme elävät. Halki varjojen, unien, vuosien he hiljaa säilyvät meissä.

Minäkin muistan yhä. Pienen tytön alun, josta ei koskaan tullut valmista. Meidän perheessämme olisi nyt naisvalta - lapsia kaksi tyttöä ja poika. Toisaalta ilman keskenmenoa ei olisi Alvaria, tuota ihanaa äidinnäköistä poikaa.

 

Tunnen niin syvää kiitollisuutta elävistä lapsistani. Tunnetta on vaikea selittää muille. Samalla kaipaan sitä pientä, jota silitin vain hetken. Syvä ilo ja suru kulminoituvat tähän pyhään hetkeen.

Ja kuitenkin - näin jälkikäteen ajatellen me pääsimme helpolla. Pieni elää sydämissämme. Kynttilän veimme eräälle toiselle haudalle.

Toiveena eheyttävä synnytyskokemus

Tervehdys!

Toissa viikolla koitti hetki, jota olin pelännyt, mutten hektisen työkuukauden aikana onneksi ehtinyt sen enempää ajatella: neuvolassa selvitettiin, olisiko mahavauva perätilassa Alvarin tavoin. 

Koska meidän neuvolasssamme on käytössä vain se kaikkein perinteisin selvitysmenetelmä eli käsikopelo, terveydenhoitaja varasi varmuuden vuoksi ajan naapurineuvolaan. Siellä käytössä on sentään sellainen neukkuaikainen ultrauslaite, joka alkaa valittamaan heti työn raskaudesta, kun se laitetaan päälle. :D Kyseisellä masiinalla saadaan kuitenkin selville se, mitä pitääkin eli vauvan tarjonta.

No, laite ei ollut kuin puoli minuuttia päällä ja vastaus oli valmis: vauva on oikein päin eli väärin päin! 

Voitte arvata, että sen hetkinen tunne oli jotain uskomatonta helpotusta. Tai ehkä tuota iloa on vaikea käsittää, jos kaikki on mennyt normaalisti, mutta perätilasynnyttyjälle ajatuskin siitä, että saisi  kokea normaalin synnytyksen on uskomaton. Jo se on ajatuksena eheyttävä, vaikka toki raivotarjontasynnytyksessäkin voi mennä moni asia hankalan kautta.

Toki jo Alvarin syntymä oli kokemuksena allekirjoittaneelle eheyttävä. Sain syliini sentään terveen elävän lapsen. Perätilasynnytykseen liittyy kuitenkin monia haasteita: Ensinnäkin päätös sektion ja alatiesynnytyksen välillä ei ole yksinkertainen. Minulle jäi hieman heitteille jätetty olo, sillä itsehän päätös siitä on tehtävä, vaikka ammattihenkilöstä kertookin molempien riskit ja edut. Jotenkin olin toivonut, etten joutuisi päättämään enää mitään, sillä ensimmäisen raskauden päätös raskaudenkeskeytyksestä oli jo koetellut henkisiä voimavaroja mielestäni jo ihan tarpeeksi. Netistä ei auttanut etsiä vastausta, sillä kauhutarinoita... No, niitähän riittää.

Kuten tiedätte, päädyi(n)mme alatiesynnytykseen, sillä tunsimme (etäisesti) henkilöitä, joilla oli siitä positiivisia kokemuksia. Lisäksi alatiesynnytys on tutkitusti vauvan vastustuskyvyn kehittymisen sekä äidin toipumisen kannalta parempi vaihtoehto. Toki päätökseemme vaikutti mageneettikuvauksella saatu tieto siitä, että Alvari olisi pienikokoinen ja lanteissani olisi tarpeeksi tilaa. Alvarin perätila oli myös nk. täydellinen perätila eli vauva syntyisi peppu edellä jalat linkussa.

Mutta, mutta... Itse synnytys oli kokemuksena melkoisen kamala. Ponnistusvaive pitkittyi supistusten romahdettua. Kolmas epiduraalipiikki lamautti toisen puoleni kehoa ja kätilön oli pideltävä jalkaani ylhäällä ponnistaessani. Lisäksi joka ikistä ponnistusta vaivaisi järkyttävä toispuoleinen issiassärky ja aloin hyperventiloida paniikissa. 

 

Perätilasynnytyksessä ei ole mahdollista valita synnytysasentoaan vaan on oltava perinteisessä gynekologin tutkimusasennossa. Sali on täynnä ihmisiä tarkastelemassa tällaista omituisuutta. Ei siis mikään rauhallinen kokemus. Kaiken lisäksi Alvarin tila alkoi heiketä, vaikkei se minulle selvinnytkään omien tuskieni keskellä. Poika syntyi velttona ja hengettömänä, mikä järkytti mieheni. Hän sanoikin, että seuraavaa lasta ei perätilasynnytetä. Alvarin syntymän jälkeen olimme myös kuulleet tapauksesta, jossa viikon ikäinen perätilavauva oli kuollut hapenvajauksen vaurioihin. 

Oma mielipiteeni ei kuluvan raskauden aikana ole ollut vielä sinetöity, sillä halusin odottaa tuota tarjonnan selvittävää ultrausta. Perätila yhdistettynä tiettyihin kuluvalle raskaudelle ominaisiin vaivoihin olisi varmaan saanut minutkin kääntymään lopulta sektion kannalle. 

Mutta nyt haaveissa on tosiaan se eheyttävä synnytyskokemus! Minulle se ei tarkoita ammeessa lillumista panhuilumusiikin soidessa eikä varsinkaan kotisynnytystä (huh, mikä ajatus tuo viimeinen kohta). Eheyttävä tarkoittaa eri naisille eri asioita. Jokaisen valintoihin vaikuttavat edeltäneet kokemukset. 

Itse haluan synnyttää paikassa, jossa on mahdollisimman monipuolinen kattaus ammattihenkilöstöä. Synnytys on joka tapauksessa varmasti kivulias kokemus, mutta jos eheyttävää olisi jo se, että saisi ponnistaa sellaisessa asennossa kuin haluaa - eikä ponnistusvaihe olisi yhtä pitkä kuin viimeksi. En panisi pahakseni myöskään sitä, että synnäriltä pääsisi pois muutenkin kuin paareilla maaten. Mutta jos näin menee, niin ei mitään. Pääasia, että käärö voi hyvin!

Millaiset asiat tekivät synnytyskokemuksestasi eheyttävän?

Ps.  Tänään myöhemmin tai huomenna olisi luvassa vielä pikainen Turun kansainvälisten kirjamessujen lippupaketin arvonta. Älkää missatko :)

Ps2. Olen vihdoin vastannut muutamaan koulu- ja opiskeluaiheiseen kysymykseen, mitä jätettiin tähän elokuiseen postaukseen. Pahoitteluni, etten jaksanut reagoida niihin töiden lomassa.

Ajatuksia raskaudesta ja vähän muustakin toisen kolmanneksen loppupuolella

Tervehdys taas!

Syvä kiitos vielä edelliseen postaukseen tulleista ajatuksista. Jatkan sopivien välien tullen vastailuja loppuihin kommentteihin, mutta muutama nopea ajatus vielä tähänkin.

Idea Istagram-tilistä kuulosti hyvältä, sitä voisin vakavasti harkita blogin rinnalla /sijasta. Toiseksi, voisihan postailutahtia tietysti harventaa tiukan paikan tullen. Toki hieman mietin, mitä se merkitsee runosuonen pulppuamisen kannalta, sillä tietyllä tahdilla postailu on pitänyt parhaiten yllä luovuuttani. Jos kirjoitusväli harvenee liikaa, pelkään sen vaikuttavan siihen, mistä koen pystyväni kirjoittamaan. Arkiset jutut tuntuvat tällöin entistä arkisemmilta ja helposti hakee vain niitä "kohokohtia", mikä ei välttämättä ole sitten kuitenkaan sitä todellisuutta, jota haluan kuvata. Mutta äh, ei mennä nyt liian syvälle tähän suohon; etenen tässä blogidilemmassakin ihan vaan päivä kerrallaan!

Eilen oli hyvä päivä. Muistin taas, että on hyvä viettää välillä aikaa muiden ihmisten kanssa. Olen ollut vähän liikaa neljän seinän sisällä, osin ihan syystäkin, mutta yksinolossa on helposti se puoli, että ajatuksen alkavat kiertää kehää. Aamulla sisko piipahti Alvarin vahtina ja sen jälkiin popsittiin mansikoita ja kahviteltiin. Saatiin myös idea lähteä viion päästä Naantaliin teatteriin ja illastamaan. Loppukesän tavoitteeni onkin kunnosta riippumatta hankkia pientä positiivista tekemistä toisten seurassa.

Iltapäivällä poikkesin puolestani naapurissa kakkukahvilla ja tuon antoisan tuokion tuotosta on myös tämä ihana masukuva, jonka ystäväni otti. Ylläni oli leveähelmainen kierrätys-Odd Molly (huutonetista n. 50 e posteineen), johon tällainen melko kookaskin masunlöllerö upposi. Olen hankkinut kuluvan raskauden aikana kaksikin toisen käden Mollya ja todennyt niiden olevan mitä parhaimpia raskausajan vaatteita. Saas nähdä, ovatko ne kaameita telttoja sitten odotuksen jälkeen, mutta ainakin aika armollisia, jos kaikki raskauskilot eivät ihan heti hupene.

Ja sitten siitä raskaudesta: toivoin kovasti plussattua, että tämä raskaus olisi sujunut henkisesti jotenkin helpommin. Valitettavasti ei, vaan erittäin huonoja päiviä on mahtunut joukkoon. Huolimatta siitä, että odotan tulokasta kovasti ja olen pohjimmiltani kaiketi siinä uskossa, että tämähän menee maaliin asti, olen ollut koko raskauden äärimmäisen varautunut ja paikoin raskasta seuraa lähipiirille. Välillä mietin, että olisipa helpostus vain nukkua "talviunta" siihen asti, kunnes synnytys koittaa. Vaikka joka ikinen kulunut viikko on ollut helpostuksen ruksi laskelmissani, tuntuu että viikkoja on liikaa jäljellä!

Olen yrittänyt ottaa ilon irti hieman omituisistakin asioista. Esimerkiksi, kun rv 22 tuli täyteen, iloitsin siitä, että tästedes pikkuinen saisi ainakin kohtukuolleen statuksen. Tämä voi kuulostaa ulkopuolisen korvaan tosi creepyltä, mutta antakaas, kun selitän:

Ensimmäisen pieneni kuollessa viikolla 18, se noteerattiin keskenmenona. Kun ihmisten kanssa keskustelee keskemenoista, ne käsitetään yleensä ennen viikkoa 12 tapahtuviksi sinänsä todella surullisiksi menetyksiksi. Minä olisin kuitenkin antanut mitä tahansa, että keskenmenoni olisi tapahtunut mieluummin varhaisessa vaiheessa. Keskiraskaudessa jouduin nimittäin synnyttämään lapsen, joka näytti ihan oikealta vauvalta kaikkine jäsenineen, mutta edes tuota synnytystä ei noteerattu oikeaksi synnytykseksi. Neuvolakortissani lukee kolme raskautta ja yksi synnytys tällä hetkellä. Tällaisen myöhäisen keskenmenon kokeneet eivät myöskään pääse kaikille suljetuille keskustelupalstoille, joihin kohtukuolleiden vanhemmat ovat tervetulleita. Myös tämä seikka herätti vihaa minussa ensimmäisen raskauden jälkeen. En siis todellakaan halua kohtukuollutta lasta, haluan elävän,  mutta no, nytpä minut ja lapseni sentään hyväksyttäisiin tähän kerhoon.

Odotin kuin kuuta nousevaa myös seuraavia etappeja: viikon 24 tullessa täyteen iloitsin siitä, ettei raskautta voisi enää keskeyttää. Samalla olisi jo jonkinlainen todennäköisyys siitä, että pikkukeskoseni voisi selvitä. Nyt seuraava etappi on sitten parin viikon päästä se, kun lapsella pitäisi olla jo melko hyvät mahdollisuudet hengittää ilmaa omin keuhkoin!

Toistaiseksi en ole edelleenkään tehnyt mitään hankintoja uudelle tulokkaalle. Sen yhden täälläkin esitellyn pikkumekon olen ostanut sekä soman mintun värisen nutun. Se menee sitten pojallekin, jos tällainen yllätys ilmenee laitoksella ;)

Oikeastaan tekisi mieli kysyä, että mitä te kokeneemmat vanhemmat olette hankkineet etukäteen, kun perheeseen on tulossa toinen lapsi? Minä en oikeastaan edes keksi sellaisia, kun kaikki tarpeellinen tuntuu olevan jo olemassa. tähän vaikuttanee toki myös se, että lapsemme syntynevät samana vuodenaikana, joten vaatteitakaan ei tarvitse rohmuta. Tämän vuoksi en taida ottaa edes äitiyspakkausta tällä kertaa, niin ihana yhteiskunnan tarjoama juttu kuin se onkin :)

Pahoittelen, jos teksti vaikutti kovin synkältä tällä kertaa. Minulla on ollut paikoin paha olla, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö aurinko paistaisi jälleen risukasaankin. Valoisamman vaiheen avaimet löytyvät tuosta tekstini alkupäästä. Sitä lääkettä aion kokeilla seuraavaksi :)

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Tyttö- ja poikalupauksista Noshin maksimekossa

Tervehdys!

Pidin viime viikon tarkoituksellisesti taukoa tästä blogista. Keskityin lähinnä suukottamaan isoa ja pienempää ukkoani, kahta arvokkainta aarrettani. Tänään mies lähti uudelleen ulkomaankomennukselle ja olemme loppuviikon pojan kanssa kahden. Tällä kertaa reissu on onneksi vain kolmanneksen edellisen pituudesta ja näemme toivon mukaan ennen kuin kuu taas vaihtuu.

Mutta onneksi on nämä kelit! Onhan niitä taas vuoden odotettu ;)

Odottajana olen siinä kaiketi onnekas, että raskauskuukaudet myötäilevät Alvarin odotuksen vaiheita.
Viimeksi olin paksuimmillani kesällä ja taas on niin pienellä viiveellä. Saatan tarvita jotakin syksyisempää loppukuukausiksi, mutta melko samoilla kesäkamppeilla mennään.

Toki voi käydä niin, että tämän raskauden jälkeen jotkin möhömahavaatteista poltetaan iloisesti roviolla, kun saan yliannostuksen niiden käytöstä. Todennäköisesti näin käy ainakin kahdelle Vero Modan maksimekolle, joita tehokäytin imettessäni vielä viime kesänäkin.  Aion kyllä käyttää niitä vielä uudestaan, ainakin kotioloissa, mutta pahimman refluksin välttämäseksi hankin yhden uuden maksinkin - toki käytettynä. :)

Löysin kevättalvella kuvissa näkyvän Noshin maksimekon Tori.fi:sta. Noshin vaatteethan säilyttävät pääsääntöisesti melko hyvin arvonsa ja ainakin Facebookin Nosh-kirppiksellä saattaa joutua pulittamaan tietyistä suosituimmista malleista jopa saman verran kuin uutena. Tämä pari kertaa edellisen omistajan yllä ollut maksimekko on jotakin parin vuoden takaista mallistoa, joka ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta ihastuin raikkaaseen kukkakuosiin välittömästi. Yleensä Noshin vaatteet ovat kai melko reiluja tai kokoaan vastaavia, mutta tämä M-kokoinen mekko oli kaiketi kutistunut, sillä se on kyllä maksimissaan 38 kokoinen.

 

Aion käyttää tätä mekkoa vähän sellaisena siistimpänä "ihmisten ilmoilla"-mekkona erotuksena niille mainitsemilleni rönttömakseille.

Monasti kuulee muuten puhuttavan, ettei maksimekot muka sopisi lyhyille. Katinkontit, sanon minä! Varsinkin, jos omaa jonkin sortin vyötärön ja ryhdin, pitkät mekot ovat varsin kelvollisia lyhyenlännällekin. Parasta näissä hulmuhelmoissa on se, ettei tarvitse esitellä minkään sortin raskausarpia, hyttysenpuremia, suonikohjuja yms. Rohkeasti maksimekkoja käyttämään siis pituudesta riippumatta! Ja niin, minä käytän maksimekkoja, vaikken omaa edes vyötäröä tällä hetkellä. Otollisten kuvakulmien löytäminen on toki vähän haasteellista, mutta se on sitten bloggaajan ongelma ;)

Mutta sitten päivän odotuspohdintoihin. Rakenneultramme lähestyy. Olemme mieheni kanssa jo päättäneet, että kysymme pienokaisen sukupuolen. Jotenkin, koska ensimmäisessä raskaudessa saimme siinä tuskan ja murheen keskellä selville ensimmäisen pienen sukupuolen, hävisi sellainen tarve pantata tulevienkaan vauvojen ominaislaatua. Siksi kysyimme Alvarin sukupuolen ja nyt varmaan sitten tämän uusimman tulokkaankin.

No, kumpi sitten olisi mieleemme? No, ihan kumpi vaan! Viime aikoina on erinäisistä syistä tuntunut entistä turhemmalle stressata saati sitten pettyä ja pahoittaa mielensä sellaisesta tekijästä kuin vauvan sukupuoli.
 

Joskus eräs tuttavani, tyttölapsen äiti, kysyi minulta, eikö jokaisen naisen unelma ole saada oma tytär. En näe asiaa näin. Muistanette toki, että kerroin itkeskelleeni Alvarin rakenneultran jälkeen hieman sitä, että poika oli tulossa. Tämä johtui varsinaista tytön kaipuuta enemmin siitä, että se meidän ensimmäinen pieni oli tyttö ja jotenkin olin asennoitunut siihen, että nyt hän tulee meille tämän uuden lapsen muodossa. Hyvin nopeasti kuitnekin tajusin, että oli äärimmäisen hyvä juttu, että seuraava lapseni oli eri sukupuolta, jollon hän oli oma itsensä, ei kenenkään korvike.

Nyt, kun olemassa oleva lapseni on poika, koen voittavani kumman tahansa kohdalla. Jos tuleva vauva on poika, saa Alvari oman veljen, jonka kanssa leikkiä. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen omasta siskostani ja olen iloinen jos poikani saa kokea samaa sukupuolta olevan välisen sisaruuden. Toisaalta, jos tulokas on tyttö, riemuitsen siitäkin. Sitten perheessämme on tasajako, ja mieheni saa kokea vastakkaista sukupuolta olevan lapsen kasvattamisen ja toiset isovanhemmat, joilla ei ole ollut omaa tytärtä, tyttölapsen kasvamisen.

Itseä ei tietenkään haittaa yhtään se, että saan sitten lopulta ostella niitä vauvan mekkojakin. Mutta jos näin ei käy, saanpa olla perheen prinsessa omine vintagemekkoineni :D

Millaisia ajatuksia ja pohdintoja sinulla on/on ollut lapsen mahdollisesta sukupuolesta?

Mukavaa viikonalkua kaikille! :)

Paha peikko

Tervehdys!

Olette ehkä huomanneet, etten ole vielä ihan hirveästi raskaudestani blogissa puhunut. Toki uusintakierroksella ei ehkä ole enää niin tohkeissaan kuin ensiodottajana, mutta on vaiteliaisuuteen muitakin syitä.

 

Paha peikko - se on taas täällä. Lapsettomuudesta kärsivälle se saattaa tarkoittaa kuukautisten alkamista. Toistuvista alkuraskauden keskenmenoista kärsivälle raskauden ensimmäiset viikot voivat olla yhtä helvettiä. Omalla kohdallani eniten huolta on kuitenkin aiheuttanut yhä pidemmälle etenevä raskaus. Kun raskauden 18. viikko on lähestynyt, olen ollut suunniltani. Se on nimittäin ajankohta,  jolloin ensimmäinen pienemme kuoli.

En mahtanut taaskaan mitään sille, että kuluneet viikot ovat menneet jälleen kerran vähän levottomammin. Huonoja fiiliksiä, ahdistavia ajatuksia. Tällä kertaa olen tosin osannut ottaa ne hieman armeliaammin vastaan. Ymmärrän, että ne ovat luonnollisia kokemusteni valossa. Annan niiden tulla, mutta yritän olla jäämättä niihin koukkuun.

Edellinen raskaus Alvaria odottaessani oli huomattavasti vaikeampi. Tällöin minullahan ei ollut kuin 100 % huonoja kokemuksia raskauksista, nyt tuo prosentti on sentään jo puolittunut! Uskon jo, että kehoni voi kantaa loppuun asti pienen ihmisen.

En kuitenkaan olisi todellakaan selvinnyt Alvarin odotuksesta ilman ulkopuolista tukea. Meinasin kuvainnollisesti kävellä pitkin seiniä; ajatukset olivat jo ihan irrationaalisia. Avun toi terapia ja mielialalääkitys, joista jälkimmäistä vastustin tovin juuri noiden irrationaalisten pelkojen vuoksi. Pelkäsin sen aiheuttavan jotakin harmia sikiölle. Onneksi suostuin, sillä ero olossani oli huomattava. Tällä kertaa en edes kyseenalaistanut asiaa, vaan pieni pilleri on mennyt raskausvitamiinin ohella suuhun aamuisin.

En yleensä puhu näin henkilökohtaisista asioista. Nämä raskausasiat ovat ilmeinen poikkeus. Elämä vain meni osaltani niin, että olen kokenut tarpeelliseksi raottaa ajatusteni ja elämäni verhoa tältä osin. Ajattelen kai, että joku samantapaiseen tilanteeseen joutunut saattaa eksyä blogiini ja voisi saada kirjoituksistani edes vähän rohkaisua. Apua saa, kunhan sitä ymmärtää pyytää!

Mukavaa viikonloppua kaikille :)

Ajatuksia alkuraskauksista

Tervehdys!

Aivan aluksi lämmin kiitos kaikista edelliseen postaukseen tulleista onnitteluista. Vau! Kaikista kommenteista eniten mieltäni lämmittävät aidot myötäelämiset tällaisen tuntemattoman tyypin elämän iloissa ja suruissa. Koska kommenttiboksin puolella vastaamiseni laahaa, haluan onnitella myös teitä muutamia kanssaodottajia, erityisesti sinua ikätoverini, joka odotat hartaasti toivomaanne esikoista. Toivon ja pidän peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!

Kiitos myös kommentoijille omista synnytysikäpohdinnoistanne. On mukava kuulla, että 35-vuotiaina on saatu onnellisesti lapsia ja senkin jälkeen ehtii vielä :) Nyt vain tuntui sopivalta meille ja oli ehkä hieman yllätyskin, että tärppäsi niin nopeasti.

Tämä odotus on minulle iso juttu. Iso juttu se toki oli viimeksikin, suorastaan järkälemäinen. Raskauksissa ollaan kuitenkin aina suuren ja tuntemattoman edessä. Jos jokin on mennyt edellisen kerran tietyllä tavalla, toisella kerralla ei mikään ole välttämättä vastaavasti.

Ajattelin tällä kertaa hieman pohtia omia kokemuksiani alkuraskauksista - näitä viikkoja on minulle kertynyt kuitenkin jo yhden kokonaisen odotuksen verran, vaikka vasta yksi lapsi kotona tallustaakin. Toinen on toki ainakin tällä hetkellä onnellisesti masussa :)

Joka tapauksessa, jos aihe ei kiinnosta, ei kannata lukea pidemmälle. Nyt niitä pesee - raskausjuttuja ;) Minä vedän kyytipojaksi kupillisen kahvia ja viikonlopulta ylijäänyttä mokkapalaa (nam!)

Päällisin huomio raskauksistani on se, että kylläpä ne voivatkin olla niin erilaisia - jopa saman odottajan kohdalla! Toki yhteisiä piirteitäkin löytyy: joka ikisessä alkuraskaudessa minua on kuvottanut, ihoni on huonontunut ja rinnat turvonneet, mutta verrattuna kahteen aiempaan raskauteen, pahoinvoinnin voimakkuus yllätti minut tällä kertaa täysin.

Siinä surullisessa ensimmäisessä tyttöraskaudessa minua kyllä kuvotti, muttei muuta. Sen muistan, ettei kahvia ei tehnyt mieli, mutta jaksoin joka tapauksessa hoitaa esimerkiksi työni kunnialla. Alvaria odottaessani kuvotti ja sen lisäksi oksensin sen 5-6 kertaa alkuraskaudem aikana ja aina aamuisin. Näistä legendaarisin oli varmasti alakoulun lavuaariin oppilaiden nähden - muulloin ehdin opettajanhuoneeseen tahi oksensi kotipihallemme. :p

Tämä vallitseva raskaus onkin ollut sitten ihan jotain muuta ja siitä kerroinkin jo edellisessä postauksessa. pahoinvoinnin ajankohdalla (aamu-päivä-ilta) ei ollut merkitystä; kaikki tuli koettua. Painoni myös tippui, kun ruoka ei ole maistunut. Raskausvitamiinitkaan eivät ole pysyneet sisällä. Tämän suhteen terkkarini kuitenkin armahti, sillä ilmeisesti on tutkittu juttu, että pahoinvoivien äitien sikiöt kuulema voivat keskimäärin jopa paremmin kuin ei-pahoinvoivien. No, toivottavasti on niin, sillä foolihapposuosituksia ei ole kyllä tullut täytettyä...



Raskausmasu on puolestaan pumpsahtanut joka kerta huomattavasti nopeammin esille. Ensimmäisessä raskaudessa masuni ehti ehkä sen kokoiseksi kuin mitä minulla jo nyt on. Lähtöpainoni on joka kerta ollut hieman suurempi eli muutamia kiloja on ylimääräistä synnyttämättömään Tildaan verrattana. Siinä mielessä ei haittakaan se, että lisäkiloja tämän kolmannen kerran lähtöpainoon verrattuna ei ole vielä tullut. Edellisessä raskaudessa painoni nousi lähes 18 kiloja ja toivoisin, että vaaka ei finaaliviikoilla ylittäisi tuota edellisen kerran 78 kiloa :D No, katsotaan miten käy. Voihan olla, että eri kerroilla turvottaakin eri tavoin.

Näköjään jokaiseen raskauteeni on myös liityttävä jotain inhottavaa/ pelottavaa. Ensimmäinen raskaus oli tietysti ihan oma lukunsa (tuosta raskaudesta löydät lisää suru-tagin kohdalta, jos olet tullut lukijaksi vasta viime aikoina). Alvari olikin sitten perätilavauva, jonka synnytin alateitse. Tällä kertaa luulin saaneeni jo keskenmenon. Mitenkähän tämän nyt selittäisi, ilman sosiaalipornovivahdetta.. hmmm.

No, vaikka seuraava sisältää muutamia ällöttäviä yksityiskohtia, voi kokemukseni jakaminen olla avuksi niille, jotka jossain vaiheessa kokevat jotakin samankaltaista.

 

Eli: samana päivänä, jolloin olimme menossa alkuraskauden ultraan (olimme vielä arponeet, että olisiko sille edes tarvetta), niin tuli veristä vuotoa ja sitä ennen todella iso hyytymä.

Makasin vessan lattialla, minua pyörrytti ja itketti. Ajattelin, että se oli sitten siinä. Toisaalta olin oksentanut aamulla eikä minua kouristellut lainkaan. Oli lopulta onni, että parin tunnin päähän oli varattu se ultra! Varauduin kuitenkin siihen, että kuulisimme huonoja uutisia. Psyykkasin itseni sillä, että jos tätä lasta ei ollut tarkoitettu meille, niin sitä parempi, mitä nopeammin se menisi kesken. Toista kertaa en haluaisi joutua synnyttämään puolivalmista ja mahdollisesti päättämään sitä ennen hänen elämästään.

Sain rauhoitettua itseni ultraan ja siellä sitten havaittiin, että sisälläni sykkii edelleen pieni terhakka papu omassa vesipussissaan ja istukkakin on ihan kunnossa :) Kyseessä ei ollut edes kaksosraskaus, jonka toinen alkio olisi mennyt kesken. Vuotoa kesti sen muutaman tunnin ajan ja sitten se loppui eikä ainakaan toistaiseksi uutta ole havaittu. Aika dramaattinen päivä kuitenkin oli ja sulateltavaa riitti pidemmäksi aikaa.

Toivottavasti nyt alkaa se erään lukijakommentin mukainen seesteisempi keskiraskaus! Pidetään peukkuja, jooko:)

Jos jotkin edellä mainitut alkuraskauteen liittyvät pohdintani herättivät ajatuksia, niin kommenttiboksi on auki! Jakakaapa omia kokemuksia aiheesta :)

Mukavaa illanjatkoa!

Ps. Kuten sivuprofiilista näkyy, vintagemekot taitavat korvautua hetkeksi venyvällä trikoolla. Sitä varten olen hankkinut käytettynä muutaman uuden Me&I:n mekon, jotka ovat niin mukavia kotioloissa.

Pikku Kakkonen :)

Tervehdys!

Viimeisimmät puolitoista kuukautta ovat olleet minulle aika myllerrystä. Olen viettänyt erittäin paljon aikaa vaakatasossa, ja välillä on tuntunut siltä, että Alvari on saanut hoitaa ihan itse itseään tai lastenvahtina ovat toimineet piirretyt kuten Tomi Traktori, Kaupungin sankarit, Postimies Pate tai Pikku Kakkosen tarinat.

 

Sitten tuli vielä se oksutauti, mutta vain Alvariin, mieheeni ja poikaamme pyyteettömästi hoitaneisiin isovanhempiin. Alvari pääsi vähällä, mutta aikuisilla tauti oli karmeimmasta päästä. Minä vältyin taudilta jostain kumman syystä - vaikka poika nukkui päikkäreitäänkin vieressäni toipilasaikana.

No, onneksi vältyin. Olisin nimittäin varmaan joutunut tiputukseen, Olin tuota ennen oksentanut jo kolmisen viikkoa ja oli päiviä, jolloin sisässäni pysyi vain kourallinen rusinoita ja yksi nuudeli. Oksensin aamulla, keskipäivällä ja illalla, joinakin päivänä vain kerran, joinakin useammin. Huikkasin pytyltä pojalle, että menepä halimaan nallea tai katsomaan, onko äiti vaikka keittiössä?! :D

Jos oksensin kerran jonkin ruuan ulos, toista kertaa ei tehnyt samaa mieli. Kolmen viikon jälkeen oli aika vähän vaihtoehtoja jäljellä... Parhaiten maistuivat nuudelit ja Hesburgerin Kanakeisariateria. Myös tietyt hedelmät (jos en sitten ollut just vähän aikaan aiemmin yrjönnyt niitä) ja jogurttituotteet kävivät. Painoni on ollut alimmillaan sitten Alvarin syntymän.

Ja syy? Arvasit kaiketi oikein :)

No, kärsin ihan mielelläni, sillä tauti on nimeltään meidän rakas Pikku Kakkonen, joka saapunee maailmaan lokakuussa! Eilen kävimme niskaturvotusultrassa ja tänään viikkoja on täynnä tasan 12.

Mitä tahansa voi tietysti sattua; minä jos joku sen varmasti tiedän. En kuitenkaan jaksa piilotella pötsiäni tämän kauempaa ja kyllähän tuon pienen turvotuksen huomaan naamataulustani (ja siinä kukkivista finneistä).

Jos tämä onni meille suodaan, olen niin kiitollinen. Mittariin tulee kuitenkin jo ennen lapsukaisen laskettua aikaa omalla kohdallani 35 vuotta. Toivokaamme parasta, katsokaamme luottavaisesti tulevaan. :)

Elämä antaa, ja toivottavasti myös kantaa.

Pikku Kakkosen logo lainattu Wikipedian sivuilta.
<3 br="">

There is always hope

Perjantaista!

Kuten te pitkään blogiani seuranneet ehkä muistatte, tapanamme on ollut tuoda ulkomaanmatkoiltamme magneetteja jääkaappimme oveen. Tällä hetkellä kyseinen ovi on kyllä melkoinen sillisalaatti; olisikohan eh, pienen karsimisen aika?

Joka tapauksessa vajaan vuoden takaiselta Lontoon reissultakin tarttui mukaan yksi magneetti, jolla on ollut minulle tavanomaista suurempi merkitys.

There is always hope-graffiti on eräs Banksy-nimisen tuntemattoman englantilaisen graffititaiteilijan teoksista. Oletin teoksen sijaitsevan jossakin Brick Lanella muiden fantastisten graffitien joukossa, mutta sitä ei tullut vastaan. Tietääkö teistä kukaan, missä se sijaitsee?

Graffitissa pieni tyttö pitää sydämen muotoista palloa. Oletan, että sen suurempaa eksplikointia ymmärrätte,  miksi kuva teki minuun vaikutuksen. Olisin halunnut itse asiassa kuvan taidekorttina olohuoneen antiikkisohvan yläpuoliselle hyllylle, mutta miehen mielestä magneetti sai riittää. Siitä tulikin minun voimamagneettini raskauden loppuajaksi.

Silti mieltä jäi hieman kaihertamaan ajatus tuosta taidejulisteesta ja olen miettinyt, pyytääkö jotakuta Lontooseen matkaavaa tuttua tuomaan sellaisen vielä minulle. Näköjään kuvaa voi kuitenkin tilata myös Amazonista. Pitäisiköhän? Vai pitäisikö graffiti nähdä ensin ihan livenä?

Valoisaa viikonloppua kaikille!

Toivioretkellä

Suomalaiset bruukaa ajatella, että kell´onni, se sen kätkeköön. Kenties someaika on asiaa jonkin verran muuttanut, mutta sen lieveilmiö on yleinen ahdistuneisuus ja kademieli toisten uskomattoman upeasta elämästä. No, ehkä hehkutus menee joiltakin hieman yli virtuaalisessa todellisuudessa, mutta kyllä ihmisen olisi hyvä osata havaita ja todeta ihan ääneen ne pienet hyvät asiat omassa elämässä.

Meikäläisen ei kannata osallistua Suomen kaunein koti-kilpailuihin, mutta ehkäpä kuitenkin maamme kaunein-vaunulenkkimittelöön? Toki kauneus on katsojan silmissä ja siinä, millaisia yksityiskohtia ja suurempia kokonaisuuksia katsellaan hahmottaa. Minulle päivittäinen kävelykierrokseni tuottaa joka tapauksessa suunnatonta iloa vuoden ajasta ja säästä riippumatta.

Kiitollisuuden aiheita on niin monia: kevyt lumikuorrute ympärillä, pieni rakas poika tuhisemassa vaunussa. Kaunis auringonlasku ja hämäränhyssy. Talven törröttäjät ja punaiset marjat. Ränsistyneet autiotalot ja mielikuvitusleikki siitä parhaimmasta tontin paikasta, jolle koskaan tuskin on varaa rakennuttaa perinteistä puutaloa. Haaveilla kuitenkin saa :)

Tällä hetkellä joululahjat on kerrankin jo paketoitu ja illemmalla alkaa operaatio sacherkakku. Kuulema jostakin lännestä saapuu oikein kunnon lumipyrykin!

 Kuinka tosiaan sama maisema voi näyttää niin erilaiselta lumipeite yllään!

Eilen toteutin myös erään joulunajan perinteeni huolimatta siitä, että seura teki tepposet ja jouduin lähtemään yksin matkaan.

Kauneimmat joululaulut Turun tuomiokirkossa on lauleskelevan hissanopettajan juhlakauden kohokohtia. Minulla kävi myös moukan tuuri. Lähdin liikkeelle aivan liian myöhään, joten varauduin jäämään kirkon perille seisoskelemaan.

Mutta suntiopa ohjasi minut muutaman muun ohella alttarin taakse kirkon etuosaan ihan paraatipaikalle!

Tällä kertaa kauneimpia säesti aivan huippu jazzahtavaa big band-musiikkia soittava orkesteri. Lauloin sydämeni kyllyydestä kaiken paitsi pientä seimen lasta ja jouluaamun varpusta käsittelevät kappaleet. Äitiyshormonit saivat muutaman itkukohtauksen aikaan.

Tilaisuuden lopussa vieressäni istunut mummo kiitti minua sanoen, että oli ollut ilo kuunnella lauluani ja toivotti hyvät joulut. Olipa kivasti sanottu tällaiselle sekakuorosopraanolle, joka laulanee vähän liian kovaa korkeimmat kohdat ;)

Näillä kuvilla ja tunnelmilla toivotan teille kaikille oikein hyvää, sydämellistä ja rauhaisaa joulunaikaa! Palaan kuvioihin kenties välipäivinä tai sitten viimestään vuoden 2015 puolella.

Voikaatte kaikki hyvin!

Rakkaudella, Tilda

Vihdoinkin se odotettu kuukausi!

Tervehdys!

Juu - tämä ei ole haikarapostaus. Täällä ollaan edelleen ihan yhtenä kappaleena! Energiani ja tarmoni eivät vain oikein ole riittäneet muuhun kuin vauvavalmisteluihin ja lepäilyyn. Tässä kuitenkin vielä hieman viime hetken kuulumisia ja aatoksia (Postauksen kuvitukseksi nappasin muutaman kuvan ihanan äitiysneuvolareittini varrelta. Arjen todellisia pieniä iloja on kaunis ja lyhyt, kävellen kuljettava matka yhteiskunnan ylläpitämään huippupalveluun!):

1. Uskomatonta, syyskuu on siis täällä! Kyseinen kuukausi on muutenkin lempikuukauteni (joulukuun ohella) ja syksy kesän ohella puolestaan taas lempivuodenaikani. Tykkään ruskasta, puutarhan kypsyvästä sadosta, kirpeistä ja sumuisista aamuista, jotka muuttuvat kuitenkin lopulta aurinkoisiksi. Tykkään jopa syysmyrskyistä sekä tietysti sienestämisestä (paitsi nyt tätä raskaana olevaa etoo miehen eiliset mustatorvisienilöydöt, jotka kuivuvat tuolla keittiössä hyötykasvikuivurissa...).

Ehkä rakkaimmaksi syyskuun tekee kuitenkin se, että se on syntymäkuukauteni. Ja maailman paras synttärilahja olisi, jos saisin pienen pojan käsivarsilleni tuoksi päiväksi. Nyt jännitänkin sitten sitä, tulenko äidiksi 32- vai 33-vuotiaana. Jotenkin tuo 32-vee kuulostaisi kivemmalta... Mutta kunhan pikkuinen vain tulisi, niin täällä otetaan hänet avosylin vastaan!

  
2. Alan olla raskauteen ihan kyllästynyt. Katselin tuossa muutaman vuoden takaisia blogikuviani ja ihmettelin, miten olen voinut pitää itseäni joissakin kuvissa vähän pyöreänä. Minähän olen ollut ihan hemmetin hoikka tuosta keskivartalosta :D

Nämä ovat kai niitä aatoksia, joita kaikille raskaana oleville tulee. Odottelen jo kovasti, että tästä hieman vajaasta 20 extrakilosta sulaisi synnytyksessä edes se kymmenen pois! Mahtaa olla uskomaton fiilis, mutta toisaalta taas outo olo. Tavallaan tähän pyöriäisolemukseenkin on jo tottunut, ja sitten on taas tiedossa uusia muutoksia kropassa. Eipä miehet taida ikinä täysin ymmärtää, minkälaisia tuntemuksia nainen äidiksi tulon ohella joutuu kroppansa suhteen käymään läpi puhumattakaan hormonaalisista muutoksista...

3. Mitta on tullut täyteen myös kaiken maailman ruoka- ynnä muiden rajoitusten suhteen. Ekalla viikolla synnytyksen jälkeen pyydän varmaan miestäni tekemään varmaan ison kylmäsavuvoileipäkakun runsaalla tuorejuustokuorrutuksella. Syön sen ihan yksin! Nakkailen suuhuni myös sushia ja valkohomejuustopaloja ynnä muuta. Sitten voidaan rueta miettimään terveellisempää ruokavaliota ;)

En ole viitsinyt sitä täällä blogin puolella joka mutkassa korostaa, mutta olen ollut varmasti keskimääräistä odottajaa neuroottisempi syömisieni suhteen. Se nyt vain on ollut niin. En ole pystynyt ottamaan pientäkään riskiä, että aiheuttaisin itse sikiölle jotakin. Vaikka ymmärrän, ettei sitä kaikkea voi toki kontrolloida. Mutta sanonpa vaan, että hatunnosto sellaisille, jotka ovat olleet kanssani vastaavassa tilanteessa ja pystyneet olemaan selväjärkisempiä. Ehkä minäkin sitten ensi kerralla!

4. Edelliseen kohtaan liittyen alan olla perin kyllästynyt tähän luomuolemukseeni. Vuosi ilman hiusten värjäämistä, raskauden ajan olen vältellyt muun muassa hajuvesiä ja hiuslakkoja. En oikestaan meikannutkaan kesällä, mutta se johtui osin säistä. Tällaisen naamahikoilijan ei kannata moista kuumilla keleillä miettiäkään.

Mutta summa summarum - marssin kyllä kuukauden sisään kampaajalle ottamaan vaaleita raitoja ja kestovärit kulmiin ja ripsiin. Se on saletti!

5. Olen jo monta kuukautta ihmetellyt, että miksei minulla ole ollut minkäänmoisia supistuksia. Odottajien foorumeilla monet kertovat mahan pingoittuneen jo raskauden puolivälistä lähtien ja kärsineensä hirveistä sukkapuikkopistoksista.

No, olin Tyksissä perätilakontrollissa ja ihmettelin asiaa taas kerran. Rempseä kokenut kätilö tuli ja kokeili mahaani kaksin käsin todeten, että sähän supistelet nytkin koko ajan :D Itse asiassa tämän jälkeen tajusin, että öiset krampit, joiden vuoksi olen heräillyt eivät ehkä olekaan vain lisääntyneestä painosta ja ainaisesta samassa asennossa nukkumisesta johtuvia selkäkramppeja tai ruuansulatushäiriöitä vaan NIITÄ itseään ;)

6. Ilmeisesti pesimisvietti on alkanut tarttua jo mieheenkin. Tosin se on tarkoittanut auton vaihtoa sekä ulko- ja sisävarastojen puunaamista. Mä olen välillä vähän otsasuoni sykkien vihjaillut, että yritetään nyt saada nämä sisätilat ensin kuntoon...

No, varastosta löytyi myös siellä muutaman kuukauden säilössä olleet yhdistelmärattaat. Paremman puoliskoni mielestä sitä täytyi ensin koeajaa meidän karvalapsosilla. Pullero Pesukarhu jäi sitten koko yöksi noihin lepositeisiin... Huomautin, ettei oikeaa lasta voi sitten kohdella noin ;)

7. Nyt taitaa olla aika julistaa pesimisrauha tähän blogiin. Palailen uutisten kera sitten pienen synnyttyä. Tässä voi mennä vielä viikko tai kaksi, tuskin enää kolmea, sillä perätilasynnytykset käynnistetään kaiketi viimeistään noin viikko lasketun ajan jälkeen. Tämän jälkeen haluamme varmaankin ihan rauhassa keskittyä uuteen tulokkaaseen jonkin aikaa, katsotaan nyt :) Mitä tahansa tapahtuukin, lupaan kuitenkin ilmoitella siitä blogin puolella.

Itse blogin jatkosta en uskalla vielä luvata mitään. Voi olla, että uusi elämäntilanne vaikuttaa niin mullistavasti, etten enää jaksa pitää blogia. Voi olla, että haluan jatkaa blogiani, mutta se päivittyy muutaman kerran kuussa. Sitten on tietysti sekin vaihtoehto, että uusi elämäntilanne tuo mukanaan paljon uusia postausideoita ja lapsi on niin helppo, että jaksan ylläpitää harrastustani. Tällöin varaventtiilille, äidin omalle harrastukselle, varmasti fiksua varata oma aikansa.:) En ota asiasta paineita. Katsotaan, miten käy :)

Tässä lopuksi heitän pallon vielä teille lukijoille. Useimmat teistä toivoivat blogini pysyvän lifestyleblogina. Tämä sopii minulle varsin hyvin, tuo määritelmähän kattaa varmasti myös erilaiset tyyli- ja äitiyspostaukset, jotka olivat muina vaihtoehtoina.

Vauva- ja äitiysaiheisia postauksia on varmasti tulevina kuukausina helppo keksiä, mutta mitä muuta te haluaisitte tästä blogista lueskella? Olisi kiva, jos saisin ihan konkreettisia ehdotuksia aiheista, sillä otaksun, ettei luovuuteni ja ajatuksen juoksuni välttämättä ole terävimmillään tulevina viikkoina ja kuukausina ;) Varsinkin, jos olet ollut tyytymätön siihen, että tässä blogissa on puhuttu viime aikoina vain vauvajuttuja, niin avaapa sanainen arkkusi ja ehdota kivoja, toteuttamiskelpoisia aiheita. :)

Energistä ja onnellista syyskuun jatkoa kaikille!

Toivoopi Tildukka

Ps. Äh, pakko vielä kysyä. Mikä on suosikki-imetysliivimerkkinne ja saako niitä Turun seudulta?

Hautajaiset

Eräs vaikea aihe pienen poismenon suhteen on vielä kirjoittamatta. Tätäkään en olisi pystynyt käsittelemään yhtään aiemmin. Nyt on kuitenkin sen aika.

Reilu viikko vuoden takaisen synnytyksen jälkeen koitti päivä, jota olin alkanut jo sairaalasta paluun jälkeen jännittää. Oman lapsen hautajaiset - kuka sellaista haluaa kokea?

Minua oli psyykattu ja vakuutettu siitä, että yleensä vanhemmat peloistaan huolimatta kokevat tilaisuuden rauhallisena ja levollisena. Se on tilaisuus, jossa puhdas, puhdistava suru voi virrata läpi kehon.

Ahdistavimmaksi koinkin etukäteisvalmistelut. Hautajaisethan olisivat hyvin pienimuotoiset - vain minä, mieheni ja pappi. Koska kyseessä ei ollut kuin noin puoleenväliin edennyt raskaus, emme kokeneet että esimerkiksi isovanhempien tulisi olla paikalla. Ehkä ahdistavimmat hetket koinkin valitessani hautajaisvirsiä ja miettiessäni, mitä pikkuisen mukaan viimeiselle matkalle laitettaisiin.

Lainasin anopiltani CD:n, jossa oli lasten laulamia virsiä. En päässyt alkua pidemmälle, kun jo itkin niin, etten kuullut musiikkia. Lopulta sain kuitenkin valintani tehtyä. Hautajaismusiikiksi valikoituivat virret Ystävä sä lapsien ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie eli Suojelusenkeli. Meille oli suositeltu jonkin muiston laittamista arkkuun pikkuisen viimeiselle matkalle. Päädyimme laittamaan valokuvan meistä - isästä ja äidistä - ja kuvan taustalle kirjoitin sen kertosäkeen Prinsessalle -kappaleesta. Kirjoitin myös, kuinka paljon äiti ja isä rakastavat pientä tyttöään ja että lupaamme muistaa hänet aina.

Mutta sitä raitapaita pupua en pystynytkään laittamaan etukäteissuunnitelmistani huolimatta viimeiselle matkalle. Ahdistuin asiasta naurettavan paljon. Lapseni kyllä tuhkattaisiin, mutta ajatus pehmopupun polttamisesta tuntui vieläkin pahammalta. Nyyhkin, että millainen äiti evää lapseltaan ainoan pehmolelun. Sitten keksimme mieheni kanssa järkevän selityksen - jääköön pupu muistuttamaan perhettämme pienestä. Ehkä se voi kertoa tuleville lapsille isosiskosta.

Hautajaispäivä koitti, no, aurinkoisena ja lämpinämä. Pysähdyimme kirkkomaan kupeen kukkapuotiin ostamaan hautajaiskukkaa. Mieheni kävi sen ostamassa ja liikutuin uudemman kerran. Hän oli valinnut kauniiin ison vaaleanpunaisen ruusun. Ihana mieheni, ihana isä...

Sairaalan kappelissa pappi otti meidät vastaan. Siinä se lepäsi, pieni ei paljoa kenkälaatikkoa suurempi arkku. Pappi sytytti kynttilän. Seremonia alkoi valitsemallani virrellä. Pienen hautajaiset etenivät normaalin hautajaisliturgian mukaan. Minulle tämä oli tärkeää. Koin, että lapseni noteerattiin ja tunnustetiin oikeaksi IHMISEKSI siinä missä muutkin.

Meitä jäljelle jääneitähän varten hautajaiset ovat. Itselleni äitinä kristillinen siunaus viimeiselle matkalle oli luontava valinta. Toivon, että myös uskonnottomille on tarjolla jokin korvaava tilaisuus, sillä nyt kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että tragedian edessä pysähtyminen ja sen tajuaminen vaatii tällaista seremoniaa. Se auttaa jatkamaan elämässä eteenpäin. Tämä oli myös papin sanoma. Tilaisuuden lopuksi hän siunasi meidät ja lausui lähettävänsä meidät ELÄMÄÄN. Sitä pienikin varmasti tahtoisi.

Minua lohdutti kovasti ajatus siitä, että pieni tuhkattaisiin muiden samanlaisten kanssa. Hän ei lähtynyt täältä yksin. Kovin montaa kertaa en ole käynyt muistolehdossa. Toisaalta pikkuiseni on enemmän sydämessäni kuin jossakin tietyssä paikassa. Mieluummin sytytän kotonani kynttilän tai katselle pakkasyönä tähtitaivasta ja lausun rukouksen pikkuiseni muistolle.

Koen, että tämän postauksen myötä ympyrä on sulkeutumassa. En kuuna päivänä olisi uskonut, että julkisesti kertoisin pieneni tarinan näin yksityiskohtaisesti. Nyt, kun olen sen tehnyt, se tuntuu vapauttavalta ja puhdistavalta, olen kuitenkin luontainen kirjoittaja ja osaan näin ilmaista itseäni parhaiten. Näin pienen elämästä jää myös jälki; hän on ollut todellinen.

Toivon, että tästä eteenpäin voin katsoa lopullisesti eteenpäin. En siis ehkä koe tarvetta kirjoitella enempää pienestä. Se ei tarkoita, että hänet olisin unohtamassa, mutta mielestäni blogin kannalta kaikki olennainen on nyt sanottu. Pieneen liittyvät postaukset löytyvät kategorian/tagin suru alta. Jos tiedät jonkun läheisesi, joka kamppailee vastaavien kokemusten kanssa, voit ohjata hänet lukemaan noita tuntemuksiani. Toivottavasti ne voivat toimia lohdutuksena ja myötäelona vastaaviin tilanteisiin joutuville.

Ps. Tuossa sivupalkissa on jälleen pieni kysely. Osallistukaahan ja antakaa palautetta, jos kysely ei taaskaa toimi!

Raskauskynähame kolmella tavalla

Sunnuntaista!

Kiitos vielä tosi paljon edellisen postauksen kommenteista! Vastaan teille henkilökohtaisesti kaikille, kunhan ehdin. Sain paljon ajattelemisen aihetta, ihan uusiakin näkökulmia tuohon päättömänä bloggaamiseen. Ehkäpä on tosiaan niin että blogin intiimi tunnelma saattaakin säilyä nimenomaan siksi, että kasvojaan ei näytä. Tällöin myös ainakin osalta julkisuudelta ja niiltä pelottavan kuuloisilta kuvakaappauksilta tulee vältyttyä, vaikkakin yllätyin myös siitä, kuinka moni henkilöllisyyteni on saanut selville.

Lisäksi anonyymiys luo sellaisen universaalin vaikutelman. Vaikka bloggaan persoonallani ja olen kertonut henkilökohtaisia tuntemuksia, ovat tietyt aiheet kuitenkin yleismaailmallisia ja monia koskettavia ja pyrkimykseni on kuitenkin tietyllä tapaa olla asiakeskeinen. Esimerkiksi keskenmenoista ja kohtukuolemista olisi hyvä puhua enemmänkin julkisuudessa, jotta tabut aiheen ympäriltä hälvenisivät ja niitä kokemattomat ihmisetkin ymmärtäisivät, millaisista mullistuksista ihmisen elämässä on kyse. Toisaalta omasta tyylistä bloggaaminen on varmasti omalla tapaa egoistista ja pinnallista, mutta toisaalta kun omasta tyylistä tykkää ja muotibisnestä ilmiötä ei pakoon  tässä maailmassa pääse, voi tähänkin genreen antaa oman panoksensa tuomalla vähän erilaisen näkökulman kulutukseen ja vanhan arvostamiseen.

Ja tästä aasinsiltana tämänpäiväiseen aiheeseen. Ajattelin nyt ryhdistäytyä ja vinkata vielä ennen jakautumistani, miten monikäyttöinen ja hyödyllinen raskausajan vaatekappale trikoinen raskauskynähame on! Tälla tavalla tekemistä keksimällä myös saan hetken helpotusta jatkuvasti päässäni kiertäviin pelkoihin siitä, mitä ensi viikolla tapahtuu. Pikkuiseni on tosiaan yhä perätilassa ja seuraavaksi on vuorossa magneettikuvaus. Sitten sitten arvioidaan mahdollista synnytystapaa ja kääntöyritystä. Ja en vielä todellakaan tiedä, mihin päädyn. Haluaisin vain saada tällä kertaa elävän lapsen ja välttää tietysti riskejä viimeiseen asti. Mutta kun en voi tietää, mitä riskit milloinkin kenenkin kohdalla ovat...

Mutta hameasiaan. Oma raskaushamoseni löytyi ihan uutena turkulaisesta OZ Babysta. Se on Mamalicious-merkkinen ja kustansi vähän päälle 20 euroa. Tätä mallia ei ehkä enää löydy, mutta eiköhän raskauskynähameita ole äitiysvaatemerkkien valikoimissa ympäri vuodenkierron.

Minulta kyseltiin taannoin, osoittautuiko tämä kevätjuhliin käyttöön ottamani vaatekappale hyödylliseksi nyt raskausaikana. Vastaan, että kyllä ja ei. Hameessa ei ole mitään vikaa, ja jos olisin ollut esim. jouluvauvan odottaja, tämä hame olisi ollut varmasti raskausajan työasujen kulmakivi.  Oma raskauteni ajoittui kuitenkin siten, etten ole tarvinnut tällaisia casual-vaatekappaleita ihan hirveästi, koska kesälomalla olen ollut paljon kotosalla enkä ihmisten ilmoilla. Lisäksi säät muuttuivat niin radikaalisti kuumiksi kesäkuun jälkeen, ettei tällaiseen hameeseen oikein tehnyt mieli pukeutua. Ehkä tässä ilmojen viiletessä ehdin kuitenkin muutaman kerran hametta vielä käyttää. Uskoisin myös, että tämä saattaa toimia ihan raskauden jälkeenkin sekä tietysti mahdollisisssa tulevissa raskauksissa :)

Harrastan päivän asukuvissa yleensä ihan autenttisia käytössä samaisena päivänä olleita asukokonaisuuksia, mutta nämä seuraavat kuvat ovat kyllä edellä mainituista syistä lavastettuja ihan teitä varten. Toivottavasti joku raskauden alkuvaiheessa oleva saa näistä nyt vinkkiä! Pahoittelen turvonneita potkiani, mutta en jaksanut verhota niitä nyt sukkahousuihinkaan :) No, ei kai odottava äiti nyt pienistä kauneusvirheistä törkykommentteja saa ;)

Asu 1.

Musta raskauskynähame on siitä hyvä vaatekappale, että siihen voi yhdistää oikeastaan millaisen tahansa yläosan. Löysin kaappieni kätköistä vähemmälle käytölle jääneen Zaran perhoshihaisen ja -kuvioisen paidan, joka sattui vielä laskeutumaan masuni päälle. Paita oli kyllä hieman haasteellinen kuvattava ja ylipäätään omalle kropalleni sopii näköjään tässä raskausaikanakin paremmin se, että paidan helma on hameen sisässä. Mutta kannattaa testailla. Jos on oikea von Koipelin - toisin kuin minä - niin ehkä tällainen paita hameen päällä yhdistelmä on tosi hyvä!

Asu 2.

Sitten hieman syksyisempiin tunnelmiin. Piukean kynähameen kanssa kannattaa hieman löysähkö yläosa. Näin on toki raskausaikana ihan pakkokin tehdä ;)

Olin iloinen, kun tämä ikivanha Lindexin paita mahtui hyvin ylleni ja näytti tosi hyvältä itse asiassa hamosen kanssa!

 Luulen, että jos laskettu aika olisi ollut yhtään myöhemmin, tällä olisi ollut kovastikin käyttöä!

Asu 3.

Vielä Ihana Kirppiksen satoa... Tämä Zaran paitapusero löytyi kyseisestä paikasta kolmella eurolla.

Muutenkin mahan kasvaessa pieniharteisen ihmisen on hyvä lisätä yksityiskohtia vartalon yläosaan kuvioiden ja korujen muodossa. Tätä asua pääsi koristamaan viime syksynä voimakorukseni ostama Helene. :)

Olisiko teillä lisävinkkejä, kuinka toteuttaa raskausajan asukokonaisuus kynähameella?

 Mukavaa sunnuntain jatkoa!