Postaus on julkaistu alunperin tässä blogissa 5.3.2011. Tämä ehkä selittää uudehkoille lukijoilleni, miksi blogini nimi on Turun Tilda, vaikken enää asukaan Turussa.
Heipä hei jälleen kerran!
Tänään oli vihdoin aikaa
Turku-nostalgialle. Sillä välin, kun miesparkani joutui ahertamaan
terveystiedon opintojen parissa, minä päätin toteuttaa vihdoin
lupaukseni kertoa Turun kodeistani. Nostalgia ja pienoinen ikäväkin
valtasi tuolla reissulla mielen, mutta onneksi tulevaisuuden
asuinsijatkin houkuttavat jo kovasti!
En toki tekisi
tällaista postausta, jos olisin asustanut koko opiskeluaikanani samassa
paikassa esimerkiksi yo-kylässä (ja älkää nyt yo-kyläläiset hermostuko,
se on varmasti kiva paikka asua. Minulla ei vain ole kokemusta siitä).
Tiedän, että blogiani seuraa ainakin muutama ex-turkulainen kaunosielu,
jotka rakastavat vanhoja asuinseutujaan vähintään yhtä paljon kuin minä.
Sovitaan vaikka, että tämä postaus on omistettu teille :)
Kun
18-vuotiaana maalaistyttönä muutin Turkuun, en ollut saanut haluamaani
opiskelupaikkaa. Itsepäisestikin halusin kuitenkin aavemmille ulapoille,
ja asunto oli hankittava jollakin konstilla siinä rytäkässä, kun kaikki
opiskelupaikan saaneetkin niitä haeskelivat. Jollakin ihmeen konstilla
sellainen löytyi Puutarhakadulta, vain kortteli juuri avatulta
kävelykadulta!
Minä? Suuressa cityssä? Ihan ihmeellistä! ;)
Puutarhakadun
kämppä sijaitsi kodeistani kaikista kaupunkimaisimmassa ympäristössä;
ikkunasta näkyi ainakin Betel-kirkko ja Anttilan parkkihalli. Onneksi
asunto sijaitsi melko korkealla ja näkymät olivat puistomaiset. Nuorena
naisena veri veti tietysti city-elämän pariin ja olin hyvin tyytyväinen,
että saatoin käydä tekemässä ruokaostoksetkin Stokkalla! Naapuritalossa
sijaitsi tuolloin klubi, jossa kaikki Suomi-popin ja -rokin silloiset
tähdet vetivät keikkojaan. Itse muistan käyneeni naapurissa ainakin
Nylon Beatin keikalla. Päivätyönäni tein tuon vuoden kouluavustajan
hommia ja iltaisin ahersin avoimessa historian opintojen parissa.
Halusin kovasti yliopistoon, ja olin melkoisen ahdistunut siitä,
etteivät ovet auenneet ensimmäisellä kerralla. Hammasta purren tähtäsin
kuitenkin tavoitteeseeni.
Puolentoista vuoden jälkeen
olin saanut tarpeeksi Puutarhakadun kämpästä. Tilat olivat hieman rämät,
ja käynti keittokomeroon tapahtui vain toisen huoneen kautta. Silloinen
kämppikseni oli lukioystäväni, jonka kanssa tulimme toimeen, mutta
sitten eräs toinen ystäväni kertoi bonganneensa yliopistolta ilmoituksen
mielenkiintoisen kuuloisesta asunnosta. Kävimme vaklaamassa asunnon
sijaintia ja haltioiduimme näkymästä:
Kämppä
sijaitsi virallisesti Läntisellä pitkällä kadulla, mutta näköalat
olivat Puolalan puistoon. Keittön ikkunasta näkyi Park-hotel ja
alapuolella oli puutaloasuntoja. Meitä ei hirvittänyt edes
asunnonomistajien keskeneräinen remontti tai se, ettei toisessa
huoneessa ollut kuin tuuletusikkuna. Kämpässä oli aivan ihana
hippitunnelma ja rakkaussuhteeni Puolalan puistoon roihahti siltä
istumalta. Mietin monta kertaa, että jestas, täällä sitä asustellaan
samassa puistossa opiskelutyttönä "Bättre folkin" kanssa. Minä voin
oikeasti kävellä 300 metriä noille ihanille kallioille aurinkoa
ottamaan...
Uusi
kämppämme sijaitsi Alvar Aallon Turun 750-vuotisjuhliin
suunnittelemassa standardivuokratalossa, jossa oli varmasti ollut
aikoinaan yhdet moderneimmista ikkunamalleista (1920-luvun lopulla
suunniteltiin yleensä vielä niitä ihania korkeita ikkunoita, ei
akvaariomallisia). Kun kämpän pienet puutteet (niin kuin se ikkunaton
huone, jonne valo tuli akvaariomaisen lasiseinän läpi keittöstä tai tosi
typerästi suunniteltu vaatehuone) alkoivat ärsyttää, naureskelimme,
että mepä tiedämme minne suomalaisen arkkitehtuurin ylimmän ikonin koira
on haudattuna - varmaankin meidän lattiamme alle ;) Toimivaa oli
ehdottomasti se, että wanhan ajan tyyliin wc ja kylppäri olivat
erikseen. Erinomainen ratkaisu kahdelle naiselle!
Alvar
Aallon standaritalossa vietin opiskeluaikani hulvattomimmat ja
rämäpäisimmät vuodet. Noihin aikaa tapasin myös elämäni miehen ;)
No,
sitten kävi niin, että kämppä myytiin altamme. Olin tosin tarkkana
oikeuksistamme: kun uusi omistaja sujautti irtisanomisilmoituksen oven
alta, totesin, että yli vuoden kämpässä asuneina, meillä oli oikeus
asustaa kämpässä vielä kuusi kuukautta (olen saanut muuten tästä hyvän
esimerkin oikeustiedon kurssille, kun käsittelemme vuokralaisten
oikeuksia ja velvollisuuksia). Vuokranantaja joutui perumaan vaateensa,
mutta en muista kuinka pitkään loppujen lopuksi asuimme kämpässä.
Lopulta lähdin kesätöihin kotiseudulle ja pakkasin kamani poikaystävän
papan vintille. Onneksi en vielä silloin tiennyt, että pappa oli hieman
säästäväinen - hänellä oli käytössään 50-luvulla hankittu hella, joka
meni silloin tällöin itsestään päälle. Onneksi ei sentään sinä kesänä!
Kesän
puolivälissä aloin erään ystäväni kanssa viritellä uuden kämpän
vuokrausta. Olimme molemmat varsinaisia jugend-talofriikkejä ja
haudoimme ajatusta päästä asumaan Wanhan Pantterin taloon
Vartiovuorenmäen juurelle ( tai jonnekin muuhun yhtä suuruudenhulluun
paikkaan). Olimme vakuuttuneita, että kauneuden rakastajina meidän
kuului päästä arvoiseemme asuinpaikkaan ja pystyisimme myös vakuuttamaan
mahdollisen vuokranantajan tästä. No, pian ystäväni huomasi, että erään
vuokranvälitystoimiston sivuilla mainostettiin 140 neliön huoneistoa
Brahenkadulta. Kun menimme ensi visiitille välittäjän luo, hän taisi
nauraa meille päin naamaa. Onhan hyvin ymmärrettävää, ettei
opiskelijoille (edes kiltinnäköisille tytöille) haluta ensimmäisenä tuon
kokoisia arvoasuntoja vuokrata. Toisaalta tuossa piili myös
porsaanreikämme - kuka varallinen ihminen ylipäätään haluaisi vuokrata
sen kokoisen kämpän? Silloinhan jokainen ostaa oman omistusasunnon.
Lopulta isäntä suostui. Emme uskoneet onneamme!
Me
saimme siis asuttavaksemme hulppean huoneiston kolmella sisäänkäynnillä
ja kahdella wc:llä. Asunto oli aikoinaan kuulunut arkkitehti Erik
Bryggmanille ja myöhemmin hänen tyttärelleen Carin Bryggmanille. Kotimme
sali oli koristettu mahtipontisella pylväiköllä ja salin ja kämppikseni
huoneen erotti toisistaan japanilaishenkiset maitolasiovet, jotka Alvar
Aalto oli lahjoittanut ystävälleen. Minä majailin puolestani Karin
Bryggmanin entisessä toimistossa ja kaapista löytyi hänen vanhoja
kankaitaankin.
Huoneiston huono puoli oli sen sijainti
erittäin meluisan ja saasteisen Brahenkadun varrella, sekä myös se, että
kämppä oli samaan aikaan myynnissä. Kolmen kuukauden jälkeen sopiva
ostajaehdokas löytyikin, ja uudet omistajat halusivat heti muuttaa
uuteen kotiinsa. Sanotaanko, että muutama ärräpää pääsi siinä vaiheessa.
Onnetar
astui kuitenkin kuvioihin. Huomasin lehdestä ilmoituksen, jossa
tarjottiin puutalohuoneistoa vuokralle... Me kiristimme Brahenkadun
uusia omistajia sillä, että jos muutamme heti pois, he saavat maksaa
muuttoauton ja antaa huoneiston pesukoneen kaupan päälle. Niin me
muutimme, ja kas kummaa, vain alle puoli vuotta Puolalanpuistosta lähdön
jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus asua ennestään rakkaasssa paikassa
eli Puolanpuiston siimeksessä...
Puolalanpuiston
puutalo on ehkä tyttövuosieni asuinpaikoista rakkain. Jälleen kerran
neliöitä oli lähemmäs 140, ja jokaisella meistä kolmesta tytöstä oli
hulppea 30 neliöinen huone korkeine ikkunoineen ja kakluuneineen.
Huoneissa oli tosin muovimatot ja kukertavan koukeroiset tapetit
repsottivat sieltä täältä. Iltaisin huoneet alkoivat olla melkoisen
koleat, koska kakluunien sähkövaraajat toimivat halvemmalla yösähköllä.
Välillä viimeinen suihkussa kävijä joutui ottamaan kylmän suihkun, sillä
lämminvesivaraajakin oli melkoisen pieni...
Nuo seikat
eivät meidän hippikommuunimme menoa kuitenkaan (hirveästi) häirinneet.
Kodissamme järjestettiin monet pikkujoulut, syntymäpäivät ja
laulajaiset. Vappuna oli erittäin lyhyt matka lakitukseen, tosin
pihallamme pissaaville tunkeutujille irvistelimme!
Auskuvuoden
jälkeen oli minun aikani muuttaa tuosta asunnosta pois. Muutin vuodeksi
siskoni kämpään Sirkkalankadulle, jonka ainoita hyviä puolia oli
oikeastaan lyhyt etäisyys historian laitoksesta ;) Tuosta kämpästä en
ehtinyt ottaa kuvia. Varustelutasosta kertoo kuitenkin se, että kahvat
jäivät joko käteen tai sitten ovet eivät edes menneet kiinni.
Ikkunastani katselin makkaratehtaan piippuja...
Aika
pian muutinkin sulhoni luo hänen asuntoonsa. En ollut Turku-vuosinani
asunut kertaakaan niin kaukana keskustasta. Tosin, millä mittarilla
tahansa mitattuna, kaukana ei asuttu vieläkään.
Luostarivuoren
mahtipontinen koulurakennus esimerkiksi näkyy tänne asti. Puistikon
toisella puolella on puolestaan hyvinkin urbaania maisemaa.
Nautin
aivan erilaisista asioista kuin kaksikymppisenä. Puissa naksuttelevat
häntärotat ja ihanat ulkoilumaastot ovat minulle tärkeämpiä kuin se
kävelykadun läheisyys...
Pian tämäkin koti alkaa olla
historiaa. Turku on ollut nuoruuteni kaupunki. Monet ihanat muistot
ovat tallentuneet niin mieleni sopukoihin kuin valokuvakansioiden
sivuille. Nyt oli aika tallentaa tämäkin tarina myös tänne blogiini.
Voi, kun vielä keksisi, miten muuttaa tämän virtuaalisen päiväkirjan
pysyväisempään muotoon.
Millaisia asuinmuistoja sinulla on opiskelupaikkakunnaltasi?
Ps.
Kaikki asunnot, joissa asuin, olivat opiskelijabudjetin rajoissa.
Näimme vain melkoisesti vaivaa, että pääsimme asumaan sellaisiin
paikkoihin, joissa sielu ja mieli meidän mielestämme lepäsivät...