perjantai 27. tammikuuta 2017

Anu Pentikin nahkalaukku ja ihana, eettinen nettipuoti

Tervehdys!

Pieni laukku täällä kaipailee uutta kotia! Olisiko sinulla halua kotiuttaa tällainen aito Suomi-laukku 70-luvulta vaikkapa Suomen pyöreän juhlavuoden kunniaksi :D Tämä Anu Pentikin nahkalaukku on uudenveroisessa kunnossa. Mitoiltani olen n. 23 cm korkea ja 33 cm leveä. Hintapyyntönä olisi 22 e sisältäen postikulut.


Sitten vielä toinen juttu. Ilokseni huomasin, että ihana turkulainen sisustuspuoti Tyttö ja vuohi on rantautunut nettimarkkinoille. Käykääpä tsekkaamassa valloittava eettinen valikoima! Itse putiikista kirjoittelinkin viime keväänä.

Ihanaa viikonvaihdetta kaikille :)

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Äiti tyyliromahduksen partaalla

Morjens!

Tällä kertaa postauksen otsikko on pöllitty törkeästi erään riemastuttavan facebook-ryhmän nimestä. Mää oon niin romahtanut - tyylillisesti!

Trikooleggarit, kalsarit ja yöpuvun housut - you name it... Jokin t-paidan turjake (mielellään pepun peittävä, mutta risainen vähän kitistynytkin) käy - eihän se kuitenkaan pysy puolta tuntia kauemmin pukluttomana ;)


Kaukaiselta kangastukselta tuntuvat ne ajat, jolloin pukeuduin töihin ja oikein nautin siitä. Tuolla jossain kaapin perukoilla odottaa yhä upea kokoelma vintagemekkoja - saas nyt sitten nähdä, mahdunko enää niihin koskaan...

En taida olla sitä naissorttia, joka imettämällä kuihtuu olemattomiin (En kyllä niin olettanutkaan). Äitini sai kuulema sekä siskostani että minusta viisi ylimääräistä kiloa pysyvästi. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että olen tainnut periä tuon ominaisuuden. Tai sitten pitää alkaa reenaamaan. Mutta oppiiko vanha kettu uusia kujeita? 


Jos nyt kuitenkin hieman vielä ruikutan: Muilla kiloilla ei ole niinkään väliä, mutta vyötäröni haluaisin takaisin! 

Tällä hetkellä mittari näyttää 68 kiloa, kun se joskus häiden aikaan oli 58 kg. Ennen Alvarin odotusta painoin ehkä 61 kg ja kiva garderoopini olisi täysin käytettävissä vielä tuolla painolla. Alvarin jälkeen painoin 64 kiloa, ja kun maidon eritys ehtyi, mahduin edelleen osaan vanhoista lemppareistani. 

Tuo edellä mainittu elopaino menettelisi vielä, enkä enää tavoittelisikaan sitä joskus itselleni asettamaa periaatetta, ettei 60 kiloa saa koskaan ylittyä - pääasia on että olo olisi sutjakka ja hyvä! No, toisaalta eihän tässä ole kulunut kuin noin kolme kuukautta synnytyksestä. Raskauden viime metreillä painoin sen 80 kg, joten onhan sitä hoikennusta jo tullut...

Mutta...vannoin joskus, ettei musta tule sellaista leggari-tunika-mammaa. Vaan miten kävi? Rikoossa sitä vaan kaikki päivät kulutetaan ;)


Onneksi on kuitenkin kivojakin trikoovaatteita - kuten Nosh. Se pukee niin äidin kuin tyttären. :)

Tämä Pisara-tunika oli himotukseni viime syksyn mallistosta. Kutsuille en ehtinyt, mutta käytettynä löysin tämän lopulta merkin facebook-ryhmästä. Jalassa on toki saman merkin jeggenssit :D Tämä on siis kotimamman vähän siistimpi asu, jos vaikka päiväkahviseuraa sattuu löytymään ;)

 

Entäs tyttären asu? Oikeastaan asut, kun sinappikone yllätti kesken kuvailun :D Kaislan asut ovat samaisesta inNOSHtuneesta facebook-ryhmistä löydetyt ;) Tuo minttu-pinkki-pallerobody on muuten uskomattoman riittoisa: tyty käyttää markettimerkeissä jo kokoa 68 niin tämä noshin body on edelleen kokoa 50/56 cm


Oikeastaan minulla oli kysyttävääkin teiltä: nyt, kun vintagevaatetus on vielä hyllytettynä, niin kaipailisin vinkkejä tällaisen vartalomallin vaatettamiseen: pienet sirot hartiat, räjähtäneen suuret imetysrinnat, kohtuullisen hoikka vyötärö (no eniveis, kuiteskin vielä vyötärö), isohko takamus ja reidet. Vartalon levein kohta reisien tasolla. Kuvailisin tyyliäni naisellisen rouheaksi. Ei mitään äklöromanttista eikä liian sporttista... Menneet vuosikymmenet rules ;)

Tuleeko kellekään mieleen mitään tildamaista? Ekologisuus ja kotimaisuus on plussaa. Eikä haittaa, vaikka merkillä olisi leggareita ja tunikoita kaupan :D

Kiitos jo etukäteen!

Ps. Anteeksi, etten ole vastaillut komentteihin pitkään aikaan. Otan sen työn alle seuraavan vapaahetken koittaessa :)

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Uusi villakangastakki kerran vuosikymmenessä

Sunnuntaista!

Vanha sanontahan kuuluu, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. No, omasta mielestäni köyhän tahi kenenkään ei kannata ostaa kyllä kallistakaan, varsinkaan jos ei saa rahoillensa samalla vastinetta. Kesto-ongelma on vissiin se, että miten oikein erottaa laadun sekundasta niin halvan kuin kalliin kohdalla.

Eräs vaihtoehto on lykätä hankintoja niin kauan, että ehtii puntaroida huolellisesti eri lähteistä saatuja arvioita etsimänsä artikkelin laadusta. Tietysti laatu saattaa valitettavasti vaihdella merkin sisälläkin, mutta ehkä nyrkkisääntönä voisi olla, että sikahalpa erittäin harvoin täyttää laadun kriteerejä, sillä jollainhan valmistajan on paremmat materiaalit ja räätälintyö kustannettava.

Kun merkin laadusta on kohtsillään varma, aletaan kytätä parasta mahdollista tarjousta. Tällä tavoin voi säästää ainakin jonkin pennosen.

Minä toimin talvitakkini suhteen edellä mainitun kuvauksen mukaisesti. Edellisestä villakangastakkikaupasta tulee tänä vuonna kuluneeksi peräti 10 vuotta! Olen siis ehtinyt tovin asiaa haudutella ;)

Olin kuullut hyvää Ted Bakerin trensseistä, joten päättelin, etteivät ulsteritkaan voi ihan laaduttomia olla. Kaiken lisäksi merkin muotokieli puhutteli minua: etsin nimenomaan sellaista takkia, joka olisi yhtaikaa sekä naisellinen että särmikäs. Tärkeää itselleni olisi myös se, että takki sopisi mekkojen ja hameiden kanssa. Malli saikin olla yli polven mittainen, jotta hieman pidemmät hameväen vaatteet eivät vilkkuisi rumasti helman alta. Persoonallinen, omiin väreihin istuva väri olisi plussaa.

Vaatimattomasti voisin kai todeta, että etsin garderoopiini sellaista takkia, jota voisin kuvitella prinsessa Victorian tai Cambridgen herttuattarenkin käyttävän päivämenoissaan :D Nuo naiset ovat tyylillisesti ehdottomia esikuviani muutenkin!


Löytyihän se sydämen valittu sitten, toki pienen salapoliisin työn jälkeen! Olin kotona jo selvittänyt, että Ted Bakerin klassikko cashmerevillakangastakkia myytiin Stockmannilla ihanassa viininpunaisessa sävyssä (kuvissa ehkä vähän liian liilahtava, mitä ei ole oikeasti). Samanmallista takkia myydään muissakin väreissä hurjaan 400 euron hintaan, mutta tämä Lorah-malli oli myynnissä puoleen hintaan. 

Myyjälle asiaa ihemeteltyäni selvisi, että kyseessä oli Hullujen Päivien jämätuote (279 e), joka oli vielä 30 % alessa. Mahtavaa!

Ainut ongelma olikin sitten se, että tanko oli täynnä kokoa 2 (n. 36), joka oli minulle hintsun verran pieni jo ilman boobsejanikin, ja tämän hetkisellä imetysvarustuksella aivan mahdoton. Verkkokaupasta malli oli myyty jo aika päiviä sitten koossani loppuun, mutta jostain syystä keksin kysäistä, josko jossain toisessa Stockmannin tavaratalossa kokoani (3) oli vielä jäljellä, Ja oli! Oma yksilöni tilattiin sitten suoraan Itiksestä ja niin se saapui lopulta eloani sulostuttamaan.

Kunhan Kaisla-tytön imetystaival saadaan kunnialla päätökseen ja muutamasta raskauskilosta pääsee vielä eroon (ilman paineita toki) niin eiköhän yhteistä taivalta tämän takin kanssa kerry nyt vähintäänkin se seuraavat kymmenen vuotta :)

Missa talvitakkimerkeissä (niin toppatakit kuin villakangastakit) on sinun mielestäsi hyvä hinta-laatusuhde?

Mukavaa alkavaa viikkoa!

perjantai 13. tammikuuta 2017

Tiloista keskeneräisin (mutta täytyyhän niitä projekteja olla!)


Perjantaista!

Tällä kertaa ajattelin tilittää hieman yläkertamme ongelmakohdasta - aulasta. En ole kyseistä tilaa koskaan aiemmin blogissa esitellyt, silä mielestäni se on ollut, no kauhea...oikea ankeuttaja! ( Ja älkää muuten edes kysykö, mikä tuolla katossa roikkuu - se on siellä paossa taaperoita kuten moni muukin sisustuselementti :D)

 

Sinänsä aula on ihan kaunis, valoisa ja ilmava hulppeine kolmi- ja puolimetrisine kattokorkeuksineen, mutta siihen insinöörin viisaus onkin sitten jäänyt. Aulalla ei nimittäin ole oikein mitään virkaa.


Nuo sen muodostamat hukkaneliöt olisi ollut ihan kiva sijoittaa joko johonkin yläkerran makkareista tai sitten pesutiloista, mutta ei. Näillä on nyt mentävä. Onneksi sentään miehen vaatekaappi(, joka pilkottaa tuossa ylimmässä kuvassa) mahtuu sinne. Sen sijaan työpistettä kaipailisimme ainakin tulevaisuudessa, mutta aulaan sitä ei ilman portaiden päälle tehtäviä viritelmiä saisi mahtumaan...

Myös aulan sisustaminen on tökkinyt. Se onkin yleensä pyykkitelineiden ja lakanaröykkiöiden valtaamana. Nyt siirtelin telineen pois aina kamerankuvakulmien tieltä. Sen verran minäkin fuskaan näissä "sisustusotoksissa" :D

Eniten olen kaivannut jotakin simppeliä kodinomaisuutta. Nyt vihdoin tärppäsi! Löysin paikalliselta nettikirppikseltä kympillä ihanan yli kolmimetrisen räsymaton. Harvoin tulee vastaan yhtä pitkiä. Siinä on vihdoin myös tarpeeksi väriä täyttämään tuota ankeuttajaa. Kolmen tunnin saunottamisen ja pesulakäynnin jälkeen uskalsin sen vihdoin ottaa ihan käyttöönkin. Mielestäni se sopii tosi hyvin peilin alla olevan "kapioarkkuni" alle. Huusin sen muinoin huutokaupasta. Kyseisen tarinan voi lukaista vaikka täältä.

 

Eräs pitkäaikaisimpia haaveitamme (siis myös mieheni) on ollut laittaa tuonne aulan kolmimetriseen tyhjään valkeuteen vaihtuva valokuvanäyttely - siis sellaisia itse näpsäistyjä suurennoksia matkamme varrelta - esimerkiksi häämatkamme kohteista. Tulevaisuudessa tietysti lapsosten herkät tilannekuvat voisivat olla eräs  sisustuksellinen elementti. 

 

Emme ole kuitenkaan keksineet sopivaa ripustusjärjestelmää. Jonkinlainen vaijerisysteemi sen täytyisi olla, sillä turhia reikiä kantavaan seinään emme ala porailla. Jos teillä on jokin vastaava systeemi kotonanne, saa vinkata! 

Portaikon pikkukuvakokoelma on sen sijaan jo aika mallillaan. Muutama odottaa vielä ripustamista, mutta sitten otan tavoitteeksi alakerran lipaston päällisen muokkaamisen vastaavaksi valokuvarykelmiköksi.

 

Sisustuskrääsää löytyy muuten vähemmin tästä portaikko/aulasta, mutta ikkunalla sirkuttaa ihastuttava pikkulintu - se oli pöytärekvisiittana ystäviemme häissä viime keväänä!

Sellaista tänään ja uutta villakangastakkia ehkä viikonlopun kuluessa. :)

Morjens!

Ps Voi miksi! Mä en kestä tuota bloggeria. Nyt se värjäsi tekstit siniseksi ja vihreäksi. Yleensä jättää vain kappalejaot tekemättä... Yritin muuttaa mustaksi uudestaan ja uudestaan. Nyt loppui aika tähän pelleilyyn. Saa olla näin. Jos osaat ja haluat auttaa, olen kiitollinen vinkistä, mitä pitäisi tehdä...

torstai 12. tammikuuta 2017

Suomi 100 vuotta-postaussarja starttaa - Tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä

Tervehdys!

Enpä olisi kuuna päivänä aavistanut, että aktiivipostailen vielä Suomen 100-vuotisjuhlavuonna.   
Näin kuitenkin näyttää käyneen ja sen kunniaksi ajattelin repäistä tässä blogissa jotakin ihan uutta (heh, tai oikeastaan vanhaa) ja ihan oman älyllisen toimintani vuoksikin haastaa itseni postilemaan kerran kuussa jotakin Suomen historiaan tai yhteiskuntaan liittyvää. 
Jotta rimasta ei tulisi liian korkea, julkaisen nyt tammikuun postauksena erään vanhan juttuni vuodelta 2013. Uskoisin, ettei aivan jokainen lukijani ole sitä arkiston kätköistä kaivellut ja saa nyt sitten tilaisuuden siihen tutustua. Toisaalta pidän siitä itsekin kuten ylipäätänsä näistä höpsöistä pilke silmäkulmassa tekemistäni historian popularisointitarinoistani. :)

Kertauksena tahi ihan uutena tuttavuutena, tässä seuraavana tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä :)

Postaus on julkaistu alunperin 22.3.2013

Tarinoita Suomen tasavallan presidenteistä

Yhdessä suhteessa olen patavanhoillinen hissanope. Suomen itsenäistymisvuosi on tiedettävä. Lisäksi kasiluokkalaisten on opittava tuntemaan Suomen presidentit, tietysti aikajärjestyksessä. Asiasta pidetään pistarit. Tällöin herra Sianpäät ja Ståhlbergit on osattava jokaikistä kirjainta myöten - mutta helpotuksena ainoastaan sukunimien osalta.

Kyseinen presidenttipistari tehdään muuten yleensä suurella hartaudella. Osa oppilaista opettelee myös herrapainotteisen kaartin toiset ja kolmannet nimet, jotkut jopa elin- ja virkavuodet ylimääräisten pisteiden toivossa.

Mietin vain, että mikähän meissä suomalaisissa on, kun presidentti on meille niin tärkeä instituutio? Teineistäkin löytyy aina sellaisia, joista on tosi mälsää, kun presidentin valtaoikeuksia on karsittu. Onko meillä jokin geneettinen auktoriteetin kaipuu, kun ei sitä kunigasta silloin saatu? Ammatti-ihmisen näkökulmasta tuntuu välillä jopa turhauttavalta painottaa parlamentarismin ja demokratian lisääntyneen, kun tämän yhden ihmisen valtaa on karsittu.

Mutta on opettajastakin mukava presidenttejä opettaa. Tykkään oikeastaan eniten aiheista, joissa saatan yhdistää historiallisen kontekstin johonkin ajankohtaiseen aiheeseen ja presidentti-instituuutiohan on juuri sellainen. Kun käymme läpi Suomen presidentit, kerron mielelläni muutamia anekdootteja tai yksityiskohtia kuhunkin presidenttiin liittyen, esim näin:



Ståhlberg - hieman kuivakka ja todella oikeudentuntoinen lakimies. Puolusti suomalaisten oikeuksia jopa niin paljon, että joutui sortovuosien aikana Siperiaan vankileirille. Myöhemmin hän halusi yhdistää keskenään taistelleet punaiset ja valkoiset. Kaikki (porvarit) eivät tästä tykänneet ja niin tuo hillitty entinen maan isä kidnapattiin!  Hänelle ei käynyt onneksi kuinkaan, vaan hän vaimoineen poistui autosta ja meni joensuulaiseen hotelliin yöpymään. Kidnapparit taasen joutuivat tiilenpäitä lukemaan...

Relander - Lauri oli aikoinaan Suomen nuorin presidentti. Hänen edeltäjänsä Ståhlberg ei urallaan tehnyt ulkomaanmatkoja, joten Relander sai heti kättelyssä nimen Reissu-Lasse! Mokomakin verorahojen tuhlari! Olihan se nyt pöyristyttävää, että virkakauden aikana käy kerran Virossa, Ruotsissa ja Tanskassa... Kuinkahan paljon muuten Niinistö matkustelee?



Svinhufvudin nimi on hieno myös suomeksi - se tarkoittaa sianpäätä. Ukko-Pekka oli presidentti oikeiston makuun. Ehkä se johtui siitä, että hän tykkäsi kivääriurheilusta. Se oli tuohon aikaan "paremmissa maaseutupiireissä" eli suojeluskunnissa suosittu harrastus. Svinhufvud ei kuitenkaan sietänyt ääriliikkeitä. Lapuanliikkeen uho jäi Mäntsälään ja Suomi säilyi yhtenä harvana eurooppalaisena demokratiana.

Kallio oli maaseudun poikia. Hänen myötävaikutuksestaan säädettiin sisällissodan jälkeen Lex Kallio, joka antoi maaseudun tilattomille maata. Tämä oli ehyttämispolitiikkaa. Myöhemmin Kalliosta tuli Suomen ensimmäisen punamultahallituksen pääministeri. Tässä tapauksessa punamulta ei tarkoita maalia vaan sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteistyötä. Kallio-parka koki valitettavasti dramaattisen lopun. Hän kuoli eropäivänään rautatieasemalla, kuulema Manneriheimin käsivarsille - jylhä tarina ja totta, paitsi Mannerheimin osalta.


Ryti valittiin aikanaan suomalaisten toimeksi toiseksi suurimmaksi suomalaiseksi. Miksi? No, koska häntä pidetään suomalaisten virallisena sijaiskärsijänä. Ryti johti Suomea vaikeina jatkosodan vuosina ja laittoi oman arvovaltansa peliin ja puumerkkinsä paperiin, jotta Suomi saisi aseita Saksasta. Tilanne oli paha, sillä Karjalan kannaksella puna-armeija vyöryi ja Stalin oli päättänyt miehittää Suomen. Jos näin olisi käynyt,  muutkin suomalaiset kuin Ståhlberg olisivat ehkä pääset Siperiaan oppimaan. Suomi säästyi - kun taas Ryti joutui kuritushuoneeseen tiilenpäitä lukemaan ja menetti samalla terveytensä.


Mannerheim oli suomenruotsalainen aatelinen, joka sai nuorena villikkona potkut vähän joka paikasta. Myöhemmin hänestä tuli tsaarin armeijan upseeri, joka teki tiedustelumatkoja Mongoliaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen Mannerheim nimitettiin valkoisten johtajaksi,  ja häntä kutsuttiin lahtarikenraaliksi. Tuolloin punaiset eivät todellakaan ihailleet häntä vaan nimittivät pyöveliksi! Jotain kuitenkin tapahtui, nimittäin talvisodan ihme. Kansa taistelikin yhtenä miehenä vihollista vastaan ja heitä marsalkka Manneriheim. Siksi hänestä tuli suurin suomalainen, jota tummaihoinen mies ei saa esittää. Vai saako?

Paasikivi oli alunperin monarkisti. Hän olisi siis halunnut Suomen isäksi saksalaisen Väinö Ensimmäisen. No, tällöin Paasikivestä itsestään tuskin olisi tullut valtion päämiestä. Paasikivi loi uraa ensin diplomaattina. Hän osasi venäjää ja on harvoja suomalaisia johtajia, joka tapasi Stalinin henkilökohtaisesti. Sotien jälkeen Paasikivi loi kauskantoisen ulkopoliittisen linjauksen nimeltään Paasikiven linja. Sen takia suomalaiset empivät edelleenkin Natoon liittymistä.


Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.... Näin laskettiin valitsijamiesten ääniä Kekkosen kaudella, joka kesti neljännesvuosisadan. Lapset luulivat ihan tosissaan, että Kekkonen on virka. Kenestä tulee Kekkonen myöhemmin? Urkki hiihti ja muut hiihtivät perässä. Venäläisten kanssa juotiin vodkaa saunassa ja asiat tulivat hoidettua. Jotkut tosin puhuivat, että kun Kekkonen kumarsi itään, niin hän samalla pyllisti muille. Välillä Kekkonen kipesi palmuun. Lopulta hänestä tuli korvaamaton ja maastamme Kekkoslovakia. Se oli vähän eri asia kuin kansandemokratia - meillä oli sentään vapaat vaalit ja kaupassa tavaraa.


Koivistolla on iso mono ja hän on edelleenkin 90-vuotiaana tosi pitkä turkulainen. Manu söi paljon illallisia ja hänen vaimollaan Tellervolla oli hieno sähkönsininen iltapuku linnanjuhlissa. Vaikka Manu oli iso ja pelasi hyvin lentopalloa, hän halusi tehdä itsestään pienen, nimittäin presidenttinä. Hän halusi, että kansalla on valta. Manu järjesti myös hienoja huippukokouksia. Niissä olivat mukana se syntymämerkkiotsainen liberaali kommunisti ja  konservatiivinen markkinatalousmies lännen ihmemaasta.


Ahtisaarella on paljon kaimoja. Nimittäin Namibiassa. Martti-nimiset tummat pojat ovat saattaneet saada nimensä toki isoisältäänkin, joka oli kastettu Maran sijaan sen lähetyssaarnaaja Rautasen mukaan. Me vähän vanhemmat muistamme Ahtisaaren hupiohjelma Iltalypsystä. Siinä Mara söi aina herkkuja. Ahtisaari taisi muuten vähän pahastua asiasta ja siitäkin, ettei häntä pyydetty uudestaan presidentiksi. No, onneksi Martti sai Nobelin. Sen takia MEKIN opettelemme koulussa näitä sovittelutaitoja. Vai mitä Eemeli, jätäpä se Iida rauhaan ja vedä hänet alas sieltä lipputangosta!

Halonen oli Suomen virallinen muumimamma ja ensimmäinen naispresidentti. Tuo ensimmäinen luonnehdinta oli sitä median tulkintaa. Halonen tykkäsi ja tykkää edistää tasa-arvoasioita. Hän piti myös useita puheita YK:n yleiskokouksessa. Halonen pitää kissoista ja sai sellaisen lahjaksi myös Venäjän pääministeriltä. Tulevaisuudessa Tarja saattaa saada kenties jonkin mielenkiintoisen kansainvälisen tehtävän. Pidetään sille peukkuja!

Niinistö on Suomen nykyinen presidentti. Hän tykkää rullaluistella. Vaimon nimi on Jenni ja koiran Lenni. 1990-luvulla työttömät ja lapsiperheet eivät tykänneet, sillä valtionvarainmisnisteri Niinistö leikkaisi hyvinvointipalveluita. 2000-luvulla kansanedustajat eivät tykänneet kun puhemies Niinistö leikkasi kansanedustajien matkarahoja.  Nyt Niinistöstä tykkää melkein kaikki. Presidentti kun leikkasi omaa palkkiotaan.

 Nyt, kun tänne asti pääsin, en ymmärrä, miten tämä juttu lähti näin lapasesta! Ehkäpä sillä on jotakin tekemistä viikon aherruksista väsähtäneen ja kieroksilla käyvän olemukseni kanssa...

Kommenttiboksin voi toki heittää omia mielikuviaan ja lempitietojaan presidenteistä. Kuka muuten on sinun suosikkipresidenttisi ja miksi? Minä itse arvostan eniten ehkä Ståhlbergia, Rytiä ja Paasikiveä. Koivistolla on toki aina paikka sydämessäni, sillä hän oli se lapsuuteni presidentti :)

Mukavaa viikonjatkoa kaikille!

Kuvalähteet: Ståhlberg, Svinhufvud, Ryti,  Mannerheim, Kekkonen ja Ahtisaari

tiistai 10. tammikuuta 2017

Pihla, Viena vai Elli?

Tervehdys ja erityistä 100-vuotiaan Suomen juhlavuotta kaikille!

Loppiaisena vietimme lähipiirissä tyttäremme nimiäisiä. Tilaisuus oli herkkä, täynnä tunteita ja solahti ohi silmänräpäyksessä.

Kuvia saamme valokuvaajaksi värvätyltä perhetutulta myöhemmin, jotta pääsemme tunnelmiin vielä uudestaankin. Tässä blogissa niitä tuskin esittelen läheisten yksityisyyden varjelemiseksi, ja muutenkin haluan pitää hetken intiimiyden ihan itselläni. Sen sijaan voisin pykäistä asiaa tyttäremme nimistä. Niitäkään, varsinaisia annettuja, en paljasta, mutta noita kelkasta pois pudonneita voisin hieman pohtia.

 

Muistakaa sitten seuraavaa lukiessanne, että nimet ovat niin makuasioita kuin vain voi olla ja kirjoittelen vain siitä, mitä mietin tyttäremme nimeämisen kohdalla. Tarkoitus ei ole arvostella kenenkään toisen nimivalintoja ja jollekin muulle lapselle esille nostamani nimet saattavat sopia kuin nenä päähän :)

En ole varmastikaan naisten joukossa poikkeus sen suhteen, että mielestäni tyttölapselle on enemmän kauniita nimivaihtoehtoja kuin pojalle. Tämä johtunee kaiketi osittain siitä, että monet naispuoliset henkilöt, itseni mukaanlukien, vaalivat pikkulikkana ajatusta omasta tyttölapsesta. Minullakin oli 12-vuotiaana nimet mietittynä neljälle tytölle - ja yhdelle kiintiöpojalle :D

Noita tuolloin miettimiäni nimiä en muista, mutta yleisesti ottaen olen aina pitänyt lyhyistä vanhan ajan nimistä (1800-luvun loppu). Tämä johtunee siitä, että siskoni kanssa saimme sellaiset, mikä 1980-luvulla oli aika harvinaista. Tietysti rakkauteni historiaa (ja Anni Svanin satuja kohtaan) ovat vaikuttaneet mieltymyksiini. :)


Sen sijaan uusionimet, ylimakeat tai rönsyilevät prinsessanimet tai ruotsalaiset porvarisnimet eivät ole kuuluneet suosikkeihini. Tässä vanhemmalla iällä olen oikeastaan tullut vielä astetta fennomaanimmaksi - olen ollut sitä mieltä, että haluaisin lasteni nimien olevan täysin suomalaisia - ei siis mitään kansainvälistä alkuperää olevia tai vähintäänkin rehellisiä suomennoksia niistä. Poikamme nimi onkin 2/3 osaa tällainen. Tuo tässä blogissa esiintyvät Alvari (tai Alvar) on se poikkeus. Tuo nimi sitten viittaakin muihin mieltymyksiimme eli taiteeseen, arkkitehtuuriin ynnä muuhun kuitenkin suomalaiseen.

Täytyy tietenkin ymmärtää, että nimien valitseminen on kahden kauppaa. Vaikka pitäisinkin jostain nimestä, mieheni ei välttämättä. Onneksi meillä on ollut yhteisiäkin suosikkeja. Tällainen nimi on Pihla, jota olin vaalinut mielessäni jo 17-vuotiaasta lähtien. Miehenikin oli tykästynyt kyseiseen nimeen, ja olimme puhuneet jo yli kymmenen vuotta, että jos tytön saamme, hänestä tulee tämän niminen.

Pihlaja puuna on kaunis, menneille polville pyhä ja viime syksynä kyseiset puut notkuivat täynnä kauniita punaisia marjoja. Syksyllä syntyneen tytön nimi.  Pihla nimi luki vielä tyttömme sairaalan nimikortissa ja se oli itse asiassa ollut Alvarinkin tyttönimivaihtoehto. Vielä sairaalasta kotiuduttuamme olin vakaasti sitä mieltä, että muita nimiä ei tarvitse edes pohtia.

Mutta kun...  Viime aikoina Pihloja on tuntunut poksahtelevan siellä ja täällä. Myönnän, että aprikoin jo silloin, kun kuulin nimen olleen 22. suosituin viime vuonna. En olisi pitänyt siitä, että nimi on ns. nousukas, vaikka toisaalta arvostan sitäkin, että on ihmisiä, jotka pitävät päänsä näissä nimikuvioissa. Viimeinen niitti taisi olla se, että tyttömme kaksikuukautisneuvolasta samasta ovesta tuli ulos toinen Pihla-vauva. Ei kiitos!

Oikeastaan yleisyys-dilemmaa merkittävämmäksi muodostui kuitenkin se, että tyttö ei vain näyttänyt synnyttyään Pihlalta.Yhtäkkiä olimme yksimielisiä siitä, että tytöstä ei nyt sitten tulekaan Pihlaa. Päätös ei ole ainakaan vielä kaduttanut.

Toinen suosikkinimeni tyttärellemme oli ollut Kaisla. Huvittavaa muuten on, että aika moni Pihla nimestä pitävä antaa seuraavalle tyttövauvalle nimeksi Kaisla. Oma rakkauteni Kaisla-nimeä kohtaan johtuu kuitenkin yläasteajoistani, jolloin eräs nyt jo yli 70-vuotias kieltenopettajani oli tämän niminen. Kaislaa nyt ei kuitenkaan harkittu (no ihan hieman toiseksi nimeksi), koska luontoteemaisen sukunimemme kanssa se kuulostaisi hassulta yhdistelmältä eikä mieheni muutenkaan siitä pitänyt.



Sitten keksin nimen Viena. Tämä nimi olisi sointunut hienosti poikamme nimen kanssa ja olisi todellakin ollut supisuomalainen nimi! Nimi oli ehdolla jossain vaiheessa myös toiseksi nimeksi samaan tyyliin Suomeen viittaamassa kuten Alvar on poikamme kohdalla.

No, mikä sitten mätti? Ensinnäkin se, etten mieheni mukaan osannut lausua nimeä. Sanoin sen jotenkin "Viana" ja se häiritsi häntä. Lisäksi näin historialan ihmisenä aloin miettiä hieman liian (naurettavan) syvällisesti sukumme menneisyyttä.

Sukuni tietyissä haaroissa on ollut vahvaa oikeistolaisuutta itsenäisyytemme alkuaikoina. Isäni suvussa sekä äidin että isän puolelta miehiä lähti taistelemaan 1920-luvulla  vapaaehtoisina Aunukseen tarkoituksena liittää nuo suomensukuisten alueet maahamme. Myöhemmin sama yrityshän toistui jatkosodan aikana. Vaikka Vienan Karjala viittaakin ehkä enemmän Kalevalan kokoamiseen eikä sukumme nykypolvet nyt ole valloittamassa mitään tai ketään niin itseäni alkoi huvittaa yhtymäkohta vähän liikaakin :D Jäipä tämäkin nimi sitten käyttämättä!

Neljäs nimirakkauteni on ollut Elli. Tämäkin nimi-ihastus tulee eräästä jo poisnukkuneen vanhan tädin nimestä - ei niinkään Haloo Helsingin laulasta yms. Kuitenkin Elli on ilmeisen suosittu juuri tämän bändin vuoksi (12. suosituin viime vuonna) eikä siksi enää kelvannut meikäläiselle. Mieheni sinetöi päätöksen vielä toteamalla, että hänestä Elli-nimi on vaaleahiuksisen tytön nimi. Jaahas...

Myös nimet Ellen, Saima, Elna, Kerttu ja Sylvi kiinnostivat minua /meitä. Ensin mainittu tippui pois liian suosittuna (tuttujen tutuilla on vaikka kuinka monta Ellen-nimistä tyttöä), Saima ja Sylvi eivät kelvanneet ajatuksenakaan miehelleni, Elna oli liian vaikea lausua ja Kerttujakin löytyi jo... eipä tullut siis näitäkään tyttärestämme.

Loppujen lopuksi nimeksi tuli eräs mieheni ehdotus, jonka aluksi tyrmäsimme molemmat. Jonkin aikaa mietittyämme olimme kuitenkin sitä mieltä, että eräästä nimeen liittyvästä valitettavasta sanakikkailusta se nimi kuvasti erittäin hyvin tytärtämme - yhtäaikaa ovela ja lempeä, naisellinen, mutta rempseä.

Tyttäremme kuten poikammekin kaimoja löytyy nyt paljon 1910-1920-luvuilla syntyneiden joukosta.


Kaiken tämän edellä mainitun vatvomisen ohella  olen huomannut, että suku, perinteet ja menneet polvet ovat minulle tosi tärkeitä. Oli nimi sitten kansainvälinen, pitkä ja vähän ruotsalaisvivahteinen, valitsen sellaisen nimen enemmin kuin kuin omasta mielestäni sen kaikkein kauneimman, jos tuo ensin mainittu viittaa minulle tai läheiselleni henkilökohtaisesti tärkeän ihmiseen. Tai vaikka se esiintyisi jossakin Disney-elokuvassa (no ok, en puhu nyt Elsa-nimestä :D)

Näin kävi tyttäreni nimen kohdalla lopulta ja olen iloinen siitä :)

Ps. Kuvituksena on tyttäremme nimiäispäivän juhla-asu. Tuo samainen mekko on ollut myös minun ja siskoni yllä vastaavissa juhlallisuuksissa. Sen on aikoinaan tehnyt tyttäreni erään nimen kaima, rakas edesmennyt isotäti-varamummini, jonka syntymästä tuli Kaislan syntymävuonna kuluneeksi sata vuotta :)

Onko sinulla ollut jotain periaatteita lasten nimeämiseen liittyen ja ovatko ne heittäneet lopulta häränpyllyä?