Vuosi sitten koitti eräs elämäni pahimmista päivistä. En sanoisi, että järkyttävin tähän mennessä, sillä elämääni on mahtunut monenmoista(, joista en tietoisena valintana halua blogata), mutta kuitenkin eräs kauheimmista.
Päivä oli muistaakseni kaunis, helteinen - niin kuin nyt useimmat viime kesän päivistä. Rauhaisan aamupalan jälkeen suuntasin appivanhemmilleni, sillä mieheni ollessa työmatkalla, ja anoppi oli luvannut lähetä tuekseni ultraan. Joukon jatkeeksi liittyi vielä siskoni, vaikka naureskelimmekin, että aika hassun kokoonpanon äitiyspolin henkilökunta tulee kohtaamaan.
Muistan, kuinka pitelin masuani onnellisena. Tänään raskaus saisi sitten vihdoin varmistuksen. Olin kuvitellut, että jo äitiysneuvolassa saisi kuulla sydänääniä tai raskaus jotenkin todennettaisiin, mutta ei - untuvikkona olin vain kuvitellut niin.
Hiukan kyllä, tai ei niin hiukankaan harmitti se, ettei mieheni ollut läsnä mielestäni kovin tärkeässä tilanteessa. Ehkäpä mieleeni juolahti sekin ajatus, että mitenkähän selviäisin kokonaisen viikon yksin, jos kaikki ei olisikaan kunnossa. No, jokainen nainenhan varmaan ajattelee, että eihän huono tuuri voi omalle kohdalle sattua, varsinkin jos raskausoireet ovat olleet normaalit eikä raskaus ole kesketynyt sen kriittisenä pidetyn 12 ensimmäisen viikon aikana. No, ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Minulla oli ollut täysi työ estää itseäni bloggaamasta mitään raskauteen liittyvää. Olin ajatellut heti seuraavana päivänä lanseerata kategorian bebe tai jotakin muuta vastaavaa. No, onneksi sain pidäteltyä itseäni. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.
Vastaanottohuoneessa ultraava henkilö yritti löytää ensin pikkuista. Ilmeisesti virtsarakko oli niin täynnä, että minut lähetettiin vessaan. Sitten uusi yritys. Puristin muistaakseni siskoni kättä. Olin hoitopöydälle noustessani hermostuksissani naureskellut, että onkohan siellä edes mitään; kyllä jännittää...
Pään pyörittelyä, mutinaa ja sitten lausahdus:
- Voi kauhea, mikä turvotus!
Mietin, että mikä turvottaa. Virtsarakko? Kohtu? Sikiö?
Minulle ei vaivaduttu kertomaan, että sikiö oli löytynyt. En saanut sulatella asiaa, kokea edes pientä hetkeä äitiyden iloa vaan sikiön yli sentin niskaturvotus töräytettiin ilmoille tällä tavoin.
Toinen kommentti:
- Taisit vähän aavistellakin asiaa...
En kyllä tarkoittanut tätä vaan kyseessä oli vain ensiodottajan jännitystä ylipäätään uuden edessä.
Sitten alkoi pallottelu henkilöltä toiselle, lääkärit kätilöt vaihtuivat. Minua alkoi pyörryttää. Lamauttava nyyhkytys tai oikeastaan ulvontani täytti tilan. En tiedä toista hetkeä, jolloin olisin kokenut itseni yhtä haavoittuneeksi. Onneksi mukana oli kaksi ulossaattajaa. En olisi selvinnut matkasta omin avuin.
En koskaan saanut kuulla tuossa ultrauksessa pikkuiseni sydänääniä. Meille ei annettu yhtäkään kuvaa hänestä muistoksi. Myöhemmin tämä pisti vihaksi.
Ymmärrän, että ihmiset ovat inhimillisiä. Ihmiskontaktityössä sanojaan ei tule aina valittua oikein. Voi olla huonoja päiviä. Niin minullakin on ollut opettajana. Silti on pakko todeta, että nuo töksähdykset ja ehkä inhimillisestä kesäajan kiireestä johtunut kiire traumatisoivat minut pahasti.
Onneksi olen saanut nyt korjaavan kokemuksen. Toisen pikkuisen kohdalla ultraus tehtiin todella perinpohjin, sydänääniä kuunneltiin huolella ja saimme varmaakin 15 kuvaa pikkuisestamme. Siitä alkoi uuden uskon ja toivon rakentaminen sen suhteen, että onnistunut raskaus voisi olla mahdollinen omalla kohdallanikin.
