sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Imetysputkeen kadonnut vol. 2 - Kissi Täyskalori

Heippa!

Aikaa on vierähtänyt edellisestä postauksesta tovi ja arvanette syyn: joudun nyt allekirjoittamaan tuon vanhan kliseen, että kaksi lasta ei taida mennä siinä, missä yksi.

Joo, ei huolimatta siitä, että ensin mies piti koko kolme viikkoa isyysvapaata ja sitten äitini oli apunamme viikon. Elämä on tällä hetkellä yhtä puklun, kakan, rään tai leikkiautokasan siivoamista vauvan ja taaperon yhdistelmätaloudessa. Että tällainen tyyli- /lifestyleblogi ;)

Mutta hei, tätä on tilattu ja tavallaan tämä on ihanaakin :) Ainakin niinä päivin, jolloin on saanut nukuttua.

Meidän neiti on nimittäin ollut aika yökyöpeli. Ei hän itkekään kovin usein, tuijottaa vain silmät suurina sekä ähkii ja murahtelee. Murahtelu kiihtyy, jos valot laittaa pois. Lopulta alkaa karjuminen, jos yöllisiä mielihaluja ei toteuteta. Aloin jossain vaiheessa olla jo vähän rikki noihin vauvan yötohinoihin, mutta pikku hiljaa rytmiäkin on tullut. Vauva valvoo enemmän myös päivisin ja malttaa nukahtaa uudestaan maidot imaistuaan.

Tarkastellaanpa hieman tuota edellisen lauseen loppua "maidot imaistuaan". Miten keveä ilmaus! Ja keveää tissittelytaival onkin ollut tämän vauvan kanssa verrattuna Alvarin aikoihin. Sairaalassa tapahtuneen julmetun kipeän maidonnousun jälkeen tuota eliksiiriä on riittänyt ja tyttö on puolestaan osannut sitä syödä.

Rintakumeista luovuttiin lähes heti kotiuduttuamme ja viikossa pystyin imettämään vauvaa jo istualteenkin. Tunne oli mitä uskomattomin pienikokoisen perätilavauvan jälkeen! Alvariahan yritimme saada mieheni kanssa nelinkäsin rintaan kiinni (ajoittain jopa tuntikausia, öisin ja hyvin itkuisin silmin). Kilo enemmän massaa ja vahvemmat poskilihakset tekevät vauvan imutaidoille ilmeisesti ihmeitä.


Kaisla onkin saanut matkan varrella nimen Kissi Täyskalori (- varsinaista nimeähän hänellä ei vielä ole) ja tuolla nimellä hänet tuntee nyt isoveikkakin. Kissi on tunnettu lähipiirissä, no murahtelustaan sekä siitä että ruoka-aikana ollaan kotona. Kasvuvauhti on ollut uskomaton: viikossa painoa on keskimäärin tainnut tulla sellainen 250 grammaa ja kolmiviikkoisneuvolassa pituutta oli 56 cm! Se tuntui jo vähän hassulta, sillä Kissin syntymäpituus oli 50 cm.

Kyllähän me jo heti vauvan syntymän jälkeen ihmettelimme sitä, miten isolta tyttö niska- ja reisimakkaroineen näytti verrattuna veljeensä vastaavassa tilanteessa, mutta uskoimme pituuden kiltisti. Vähän tosin ihmetytti, kun Alvarin ensivaatteet eivät oikein mahtuneet tytön päälle. Kun neuvolassa sitten kuulimme todellisen pituuden, naureskelimme, että ilmeisesti äidin öiset taloussuklaahetket ovat tehneet terää - tai sitten mittaustulos vähän heitti synnärillä :D

 

Tällaiset huvittavat kommellukset ovat toki niitä mieleenjääviä anekdootteja vauvanarjen sumuisista ensi vaiheista, mutta olen oikeasti tosi kiitollinen, että tällä kertaa vauvan syömiset ovat onnistuneet helpommin kuin viimeksi: ei lisämaidon pumppailua (josta ehkä aiheutui maidon ylituotantoa ja lopulta niitä rintatulehduksia), ei pumppausvälineiden ja pullojen sterilointia keskellä yötä eikä toistaiseksi myöskään rintatulehduksia. Tässä kohtaa tosin koputan puuta - tässä kuukauden iän kohdalla se ensimmäinen kelju tulehdus vasta iski. Mutta eihän sen tarvitse mennä samalla tapaa tällä kertaa :)

Mukavaa adventtia kaikille!

Ps. Onni on myös valokuvaaja omissa nurkissa. Isänsä näköinen tytär on todennäköisesti jatkossa huomattavasti sievempi kuvauskohde kuin äitinsä :)

Ps. Hjälp! Mulle saa tarjota s-postitse kaikenlaisia m-kokoisia Boobin imetyspaitoja, neuleita, toppeja ja mekkoja. S-kokoiset ovat menossa myyntiin liian pieninä...

tiistai 15. marraskuuta 2016

Onnea on...


Onnea on, kun kesken öisen imetysmaratoonin käy vessassa ja löytää pienen muistamisen mieheltä!

Ps. Blogini löytyy muuten nykyään myös Facebookista :)

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Synnytys(synttärilaukku) sekä tarinoita kivusta ja särystä - osa 2

Tervehdys houreen ja valveen välitilasta!

Samaa tosin miettii varmaan moni muukin (kuin parin viikon ikäistä vauvaa imettävä) tänä päivänä täällä Euroopassa. Enpä päässyt tekemään ihkutus-hehkutuspostausta esikuvakseni parisenkymmentä vuotta tituleeraamasta Rouva Clintonista (jep, toiset on monarkisteja ja minä ehdottoman sinisilmäinen Hillary-fani), mutta onneksi on tuo vauva, niin ei masennu liikaa ;)

Joten mennäänpä päivän epistolaan (ennen kuin vauva taas vaativaisena heräilee). Jos et halua lukea synnytystarinoita, älä jatka tästä eteenpäin.

Vietimme tosiaan noin kahdeksan vuorokautta Tyksin täysihoitoa nauttien. Laitostumistuntemukset alkoivat allekirjoittaneen kohdalla olla jo kohtuu voimakkaita tuossa tiistain korvilla, mutta päätin sinnitellä torstaihin. Ja hyvä niin - saatiin muutama äidin kehoonkin liittyvä lieveilmiö hoidettua ammattilaisten avulla eikä tunaroiden kotona.

Kun parisen viikkoa sitten eleltiin rv:tä 41+1, ei kyseinen aamu ennakoinut mitään sen kummempaa. Mies lähti töihin ja poika hoitoon. Minä taisin nukkua aamupäiväunet, kun yöunet olivat jälleen kerran jääneet minimiin. Iltapäivällä intouduin kokkailemaan oikein urakalla - syntyi tuplasatsi linssilaatikkoa sekä omenakaurapaistos. Niitä sitten nautittiin perheen kera kello viisi. Jossain vaiheessa Pikku Kakkosen aikoihin sanoin miehelleni, että on vähän huono olo ja että menisin lepäilemään yläkertaan hetkeksi. Olin varmaan ollut hieman liikaa jalkeillani (mikä toisaalta tuosa vaiheessa oli jo ihan tarkoituskin :)).

Yläkerrassa makoillessani aistin lievää jomotusta noin seitsemän aikoihin illalla ja käväisin vessassa. Tuli hieman veristä vuotoa. Jomotus voimistui jonkin verran, mutten oikein jaksanut uskoa supistuksiin. Olo oli kuitenkin odottavan innostunut. Josko tästä tuslkaisesta olotilasta päästäisiin!

Toisen vessakäynnin jälkeen sitten ihan vartissa jomotus alkoi sada aaltomaisia muotoja. Niitä alkoi tulla reilun kolmen minuutin välein. Soitin äitiyspoliklinikalle ehkä varttia vaille kahdeksan. Ohje kuului, että mitään hätää ei ollut, ja niin kauan kannattaisi olla kotona kuin vaan pystyisi.

Aaltoilu jatkui ja niihin tuli selkeä kipuhuippu. Tokaisin miehelle, että kyllä nämä nyt niitä samona taitavat olla kuin viimeksikin Alvarin kohdalla - silloinkaan kun juna lähti käyntiin, menoa ei pysäyttänyt enää mikään. Mies sanoi käyvänsä suihkussa ja minä ryhdyin pesemään meikkivälineitä, kun se homma oli pitänyt tehdä jo useampi päivä aikaisemmin. kyllähän nyt kaikki rästihommat pitää hoitaa ennen kuin synnyttämään lähdetään ;)

Ehkä viisi minuuttia myöhemmin karjaisin miehelle, että nyt vauhtia, pitää päästä lähtemään. Iltapala jäi syömättä molemmilta ja noin puoli yhdeksän, papan saapuessa paikalle Alvarin yövahdiksi, me kurvasimme kohti Turkua. Ja kaikki jarrutukset, kaarteet, töyssyt ynnä muut - kuinka kipeää ne tekivätkään taas kerran!

Olimme poliklinikalla yhdeksän jälkeen. Kätilön sisätutkimuksessa selvisi heti, että olin jo viitisen senttiä auki - ihan turhista suppareista ei siis ollut kyse! Pääsimme heti synnytyshuoneeseen ja sain ilokaasun käyttööni. En tiedä, onko kyseinen aine pelkkää placeboa, mutta ainakin minua se on molemmilla kerroilla auttanut rytmittämään hengitystä pahimman kipupiikin aikana.

Halusin ehdottomasti kivunlievitystä, aluksi minulle tarjottiin kohdunkaulan puudutetta (Pcb-puudutus), mutta puudutteen saatuani totesin sen aivan liian heppoiseksi. Toivoin epiduraalia kehiin, vaikka edellisessä perätilasynnytyksessä kolmas annos oli lamauttanut toisen puolen kehostani. Ehkäpä nyt selvittäisiin kuitenkin kahdella annoksella...

Onnekseni epiduraalipuudutteet eivät tällä kertaa heikentäneet supistusten tehoa vaan kahden annoksen jälkeen, n. klo puoli kolme aamuyöllä oli tarvittava 10 cm auki ja ponnistusvaihe saattoi alkaa.

Tätä synnytyksen vaihetta olin pelännyt eniten jo etukäteen. Alvarin perätilasynnytys oli sen verran tuskaisa kokemus pitkittyneine ponnistusvaiheineen ja epämukavine synnytysasentoineen, että pelkäsin joutuvani jälleen kerran samanmoiseen paniikkitilaan kuin tuolloin. Mutta eipä onneksi. Vaihtelin ponnistusvaiheessa muutaman kerran asentoja ja lopulta vauva syntyi sänkyyn nojaten kätilön ottaessa kopin pikkuisesta :) Täytyy nyt toki mainita, että ihan hirveää se synnyttäminen oli tälläkin kertaa, mutta sentään sietokyvyn rajoissa.

Pikkuinen tyttö syntyi siis vähän ennen kolmea yöllä ja oli kunnioitettavat yli neljä kiloa (veljensä kun oli painanut alle kolme kiloa) sekä 50 cm pitkä. Synnytyskertomuksestani tarkistin ponnistusvaiheen kestäneen vain 18 minuuttia, vaikka tuolla hetkellä se tuntui jällleen ikuisuudelta. Mutta olihan se vain 1/4 edellisen synnytyksen ponnistusvaiheesta!

Vauva tuntui aluksi ihan terhakalta, mutta keuhkot rohisivat ja niistä imettiin lapsivettä aika suuri määrä pois. Happisaturaatiomittauksissa todettiin arvojen olevan hieman vajaat, mikä viittasi mahdolliseen tulehdukseen. Olin saanut heti synnytyksen alettua saada antibiootteja Agalactie-bakteeritestin näyttäessä positiivista. Vauva oli kuitenkin saattanut myös niellä hieman vihertävää lapsivettä ja näiden kahden riskitekijän takija pikkuinen lähetettiin keskolan teholle, jossa hän vietti ensimmäisen vuorokautensa.

Minulle tämä sopi vallan mainiosti. Vaikka synnytys oli ollut nopeampi ja helpompi kuin viimeksi (nyt reilut seitsemän tuntia eli lähes puolet lyhyempi kuin viimeksi), menetin litran verta ja hemoglobiini laski 90:een.  Alvaria synnyttäessä olin yritin kolmesti nousta istumaan sängyn reunalle syömään, mutta pökertynyt joka yrityksellä (hemoglobiini oli ollut tällöin 87). Lopputulemana minut roudattiin paareilla synnytysvuodeosastolle. Suuri tavoitteeni olikin tällä kertaa päästä vaihtamaan osastoa ,heh, pyörätuolissa mutta eipä onnistunut - pökerryin mieheni syliin vessassa ja taas mut kärrättiin osastolle ;) Olo oli siis aika voimaton joten halusin lähinnä levätä tietäessäni lapseni olevan hyvissä käsissä keskolassa.

Seuraavana päivänä tilanne oli sitten jo sen verran tasoittunut pikkuisen kohdalla, että hän sai tulla vierihoitoon luokseni ja siirryimme varsinaiselle lapsivuodeosastolle. Lääkäri määräsi Kaislalle viikon antibiootti kuurin, joka otettaisiin kahdesti päivässä. Ajomatka kotoa monen päivän ajan olisi ollut tuoreelle nelihenkiselle perheelle vähän liikaa ja siksi päätimme olla osastolla niin pitkään kuin pää kestäisi tai meidät potkittaisiin pellolle. Ihan hyvä päätös näin jälkikäteen ajatellen :)

Mutta mistä sitten repäisin tuon postauksen otsikon?

 
 

No, edellisellä kerralla Alvarin syntyessä päätin palkita itseni kärsitystä kivusta ja särystä Minna Parikan Maxinella. Nyt kuluneena syyskuuna täytin puolestani 35-vuotta ja päätin, että kyseisen merkkipaalun sekä tyttäreni syntymän kunniaksi olisi uuden Parikan aika.



Ja tsadaa! Kesällä huutonet-haaviin jäi tällainen ihanuus. Olen etsinyt vuosikaudet kirjekuorilaukkua, jolla hoituisi kaikki juhlavammat menot. Eiköhän se ole tässä - hihnalla tai ilman ;)

Seuraavassa vauva-aiheisessa postauksessa sitten lisää siitä, mitä siellä sairaalassa viikon aikana opiskeltiin ;)

Mukavaa marraskuun jatkoa siihen saakka!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Ilo ja suru

Istun hämäränhyssyssä hiljaisessa talossa. Pieni viikonikäinen tyttäreni tuhisee uniaan omassa pesässään.

On pyhäinpäivä. Kynttilät syttyvät haudoille. Moni muistelee edesmenneitä rakkaitaan.


Eivät katoa he, jotka sydämissämme elävät. Halki varjojen, unien, vuosien he hiljaa säilyvät meissä.

Minäkin muistan yhä. Pienen tytön alun, josta ei koskaan tullut valmista. Meidän perheessämme olisi nyt naisvalta - lapsia kaksi tyttöä ja poika. Toisaalta ilman keskenmenoa ei olisi Alvaria, tuota ihanaa äidinnäköistä poikaa.

 

Tunnen niin syvää kiitollisuutta elävistä lapsistani. Tunnetta on vaikea selittää muille. Samalla kaipaan sitä pientä, jota silitin vain hetken. Syvä ilo ja suru kulminoituvat tähän pyhään hetkeen.

Ja kuitenkin - näin jälkikäteen ajatellen me pääsimme helpolla. Pieni elää sydämissämme. Kynttilän veimme eräälle toiselle haudalle.