keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Omistettu kaikille G:n vääntäjille ;)

Tildan tie opettajaksi

Hei, olen Tilda - opettaja. Johdan täällä blogosfäärissä pientä ammatillista keskusteluryhmää nimeltä Anonyymit Opettajat ;) Mukaan taitaa mahtua useampi muukin "turkulaisesta" hömpästä kiinnostunut.


No, joka tapauksessa minulta toivotaan noita opealan postauksia lukumääräisesti eniten, ja välillä olen tietysti ihan itsekin kysellyt, että mitä siitä haluaisitte lukea. Toisaalta minua hiukan "huippaa" kirjoitella opeteemoista, enhän suinkaan ole mikään pitkän linjan konkari tai alan asiantuntija vielä. Sitä varten pistin tämän bloginkin pystyyn, jotta siis voisin itse kysellä vinkkejä uralleni ja jakaa päivittäisiä kokemuksiani. Mutta ehkäpä minullakin on näiden muutamien työvuosien jälkeen kertynyt jotakin sellaista hyödyllistä tietoa jaettavaksi alasta kiinnostuneille. Kuitenkin haluan korostaa, että tässä blogissa on ennen muuta kyse yhden tunteikkaan, herkän ja pohdiskelevan yksilön subjektiivisista kokemuksista, joita ei aina kannata yleistää. Lisäksi tiedän työni kuvan poikkeavan joiltakin osin valtavirrasta ja muutenkin työyhteisöt, luokat, joita opettaa, kunnan taloudellinen tilanne ym. vaikutavat siihen, millaiseksi kokonaisuus muodostuu.

Ajattelin tänään kirjoitella siitä, kuinka oikein päädyin opettajaksi. Tai oikeastaan päätyminen (tuo niin yleinen selitys) ei päde omalla kohdallani. Minä olen nimittäin aina halunnut opettajaksi. Vai onkohan se sittenkään ollut oma tahtoni?

Päätin jo ala-asteella, että minusta tulee ope. Tuolloin halusin tietysti olla ala-asteenope. Toimin jo ensimmäisellä luokalla luokan päällepäsmärinä, open apuopettajana, joka esitti ylimääräisiä nukketeatteriesityksiä ja lauluosuuksia. Toimin myös apuopettajana, sillä olin luokassa ensimmäinen , joka osasi lukea. Ehkäpä tuo kokemus sai minut tuntemaan, että olisi hauskaa auttaa muitakin oppimaan? Vai oliko se vallan tunteesta juopumista ;) Sitä en sitten tiedä, kokiko opettaja minut lähinnä rasittava näsäviisaana kakarana?


Kotoa saadut signaalit vahvistivat aikomuksiani. Lastentarhanopettajaäitini näki toimissani tietynlaista napakkuutta, tykkäsin organisoida ja suunnitella asioita. Toisaalta äiti itse oli halunnut luokanopettajaksi ja siirsi ehkä haaveensa tyttären kontolle. En tarkoita tällä mitään painostamista, mutta kuitenkin joitain alitajunnasta nousevia toiveita.

Joka tapauksessa yläasteelle siirryttäessä minulla ei yksinkertaisesti ollut paljon muita haaveita. No, kirjailijaurasta haaveilin (olin saanut sähkökäyttöisen kirjoituskoneen 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi juuri ennen kuin ne vanhenivat auttamattomasti tietokoneiden vallatessa kotitaloudet...), mutta ajattelin, ettei sen yhdistäminen olisi ollut mikään este samanaikaiselle opettajauralle. Muistaakseni satukirjailija-idolini Anni Swankin työskenteli tällaisella vakanssilla ;) Joka tapauksessa harmistuin kovin, kun eräs yläasteen mukava matikanopettaja keksi meille kaikille tulevaisuuden ammatit. Erään tytön hän nimesi luokanopettajaksi, mutta minut pankkiiriksi tai kansanedustajaksi. Voi räkä! Analyysi oli mielestäni ihanmätä, ei sen noin pitänyt mennä...En halunnut tietenkään olla mikään kansanedustaja, mikä herja blaah (ja nykyinen yhteiskuntaopinopettaja minussa nauraa partaansa)...


Lukion ensimmäiselle tai toiselle luokalle saakka olin aivan varma sopivuudestani luokanopettajaksi. Iän karttuessa analysointiperusteeni olivat muuttuneet: Olin mielestäni monessa aineessa, esimerkiksi taideaineissa keskimääräistä lahjakkaampi, mutten kuitenkaan huippu. En siis edes haaveillut näyttelijän tai muusikon urasta (no hiukan kirjailijanurasta edelleen). Luokanopettajan tuli opettaa kaikkia aineita ja tässä tietynlainen tasapaksutaitavuus olisi ollut hyödyksi: määrittelin vahvuudekseni luovuuden ja idearikkauden. Niistä alalla olisi varmasti hyötyä!

Sitten tapahtui jotakin kummallista: melkein ihastuin historianopettajaani, vanhaan 60-vuotiaaseen mieheen! Hänen opetuksensa oli mukaansa tempaavaa ja toisaalta huomasin, että kyseisessä aineessa olin luokallani huimasti muita parempi. Tuo havainto oli jotenkin humalluttava ja samalla tajusin, että opettaja-ammatteja oli muitakin.

Minua alkoi kiehtoa ajatus, siitä että keskittyisinkin opettamaan vain yhtä ainetta, ja kuinka tietomääräni kyseisellä alalla kasvaisi. En ollut aiemmin ajatellut, että minulla voisi olla kykyä ja uskallusta opettaa vanhempia opiskelijoita. Tajusin, että kaipasinkin sittenkin enemmän tällaista älyllistä haastetta. Yritin selittää asiaa äidilleni, mutta en osannut ilmaista itseäni oikein. Hän loukkaantui ja kysyi, etteikö pienempien lasten opettaminen ollut muka haastavaa. En todellakaan tarkoittanut tätä! Haasteita on monenlaisia, mutta minua alkoi kiinnostaa nimenmaan tällainen tiedollinen haaste. En kuitenkaan kokonaan luopunut luokanopettaja-ajatuksestakaan, vaikka kirjoitusten jälkeen hain opiskelemaan (lähipiirin kummastukseksi) vain historiaa.

En kuitenkaan päässyt, kiitoksia yhden totaalisesti romahtaneen arvosanan, ja päädyin puoleksi vuodeksi koulunkäyntiavustajaksi erääseen turkulaiseen kouluun. Tuo pätkä merkitsi lopullista niittiä luokanopettajahaaveilleni. Ei niinkään sen takia, että alakoulunopettajana toimiminen olisi paljastunut jotekin erityisen vastenmieliseksi touhuksi, vaan ehkä enemmän kyseisen työpaikan ilmapiirin takia. Lisäksi opiskelin illat historiaa avoimessa yliopistossa, ja halusin tietysti saada jonkinlaisen palkinnon tuosta raatamista. Kaiken kaikkiaan olen muuten sitä mieltä, että jokaisen armeijaikäisen nuoren naisen tulisi suorittaa jonkinlainen yhteiskuntapalvelus yleishyödyllisessä laitoksessa (koulut, vanhainkodit, sairaalat). Sellainen kasvattaa ihmistä!

Kun seuraavalla yrittämällä pääsin yliopistoon, se oli uskomattoman palkitsevaa. Tie historianopettajaksi oli kuitenkin tämänkin jälkeen vielä pitkä (oikeastaan toisen postauksen arvoinen). Historianopettajaksihan on lukuaineiden osalta vaikein päästä auskultoimaan. Itse onnistuin vasta kolmalla eli viimeisellä yrittämällä. Jollakin synkällä hetkellä harkitsin koulutuksen keskeyttämistä ja hakemista OKL:ään. Se tie on kuitenkin rämmitty, ja tässä ollaan!

Kuten tuossa aloituksessa mainitsin, niin moni "päätyy" opettajaksi, kun ei parempaakaan keksi. Jotkut kokevat taas valaistumisen kokeiltuaan ensin ihan muita ammatteja. Minulle opetustyö oli se ainut vaihtoehto. Eikö olekin outoa? Nyt opetusvuosina ja varsinkin viime aikoina olen alkanut pohtia tätä. Miksi tunne opettajuudesta oli minulla noin vahva jo todella pienenä lapsena? Olen alkanut jopa kapinoida valintaani vastaan. Varsinkin ikävien opetuskokemusten jälkeen olen miettinyt kiivaastikin, mille muulle alalle sopisin.

Minulla ei oikeastaan ole mitään loppukaneettia tähän, tämä pohdinta on nimittäin edelleen kesken. Ihmiset kasvavat ja kypsyvät omaa tahtiaan. Voi olla, että vielä tulee minun vuoroni olla se haahuileva nuori, joista aina valitetaan. Selkeä ajatus liian nuorena ei välttämättä olekaan se paras vaihtoehto.

Millainen on ollut sinun tiesi opettajaksi? Löytyykö ketään, joka samaistuisi minun ammatillisen kasvuni vaiheisiin?

Ps. Ihanaa, etteivät kaikki pidä samanlaisesta tyylistä. Hankin ylläni olevan pitsipaidan myös turkoosina H&M alesta! Ennestään minulla oli jo valkea ;)

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Evergreen Garderobi

Iloisia uutisia Turusta! Kaupunkimme pieni vintage- ja second hand-myymälöiden valikoima on saanut kaivattua laajennusta, sillä Kärsämäen Leaf Centeriin on avattu uusi alan liike nimeltään Evergreen Garderopi. Minä sain vinkin uutuudesta Sallan blogista!


Evergreen Garderopin toiminta-ajatus on myydä huolellisesti kunnostettuja ja silitettyjä second hand -vaatteita ympäristötietoisille ja muotitrendeistä riippumattomille pukeutujille. Valikoimissa on vaatteita ja asusteita niin arki- kuin juhlapukutumiseen. Joukossa on vanhempaa vintageksi luokiteltavaa 1950- 70-lukujen vaatetusta sekä uudempaa second hand-vaatetusta aina 1990- ja 2000-luvuille.


Evergreen Garderopista on mahdollista saada stailauspalveluita, jos esimerkiksi suunnittelee jonkin vuosikymmenen teemajuhlia. Vaatteita voidaan myös muokata jokaiselle sopiviksi erikseen hinnoiteltuna palveluna. Evergreenilta avataan lähitulevaisuudessa myös nettikauppa, joten muutkin kuin turkulaiset pääsevät piakkoin nauttimaan liikkeen valikoimasta :)


Evergreen Garderopi oli mielestäni aivan mahtava tuttavuus. Vaatteet ja asusteet olivat kuluttajaystävällisesti hinnoiteltuja, varsinkin, kun vaatteet olivat huolella kunnostettuja. Hintataso oli monien mekkojen kohdalla siinä 15-30 euron hujakoilla. Evergreenin valikoimaan kuului myös aivan ihastuttavia laukkuja. Yllä oleva nahkainen ihanuus löysi kodin serkkuni luota :)

Minä puolestaan kartutin retro-mekkokokoelmaani tällaisella "svedu-tyttö-leningillä" ;)

Suosittelen visiittiä paikan päälle valikoimaan tutustumaan. Evergreen Garderopi löytyy osoitteesta:

Kärsämäentie 35B (Leaf Center)

Avoinna
ke-pe klo 15-19
lauantaisin klo 10-16

Mukavaa sunnuntaita!

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Katseletko sinäkin läpi sormien?

Tänään MTV 3:n 45 minuuttia -ohjelmassa kerrottiin hiukan totuuksia koko kansalle yläkoulun työilmapiiristä ja -rauhasta.


”Oppilaat ovat levottomia, kärsimättömiä ja itsekkäitä.”

”Kaiken pitää tulla heti–mulle-nyt -periaatteella.”

”Opettajalla ei ole mitään arvoa.”

” Hällä väliä -asenne kukoistaa.”


Nämä ovat suoria lainauksia yläkoulunopettajien vastauksista. Kyse ei ollut muutaman yksittäisen inisijän valituksesta, sillä kyselyyn vastasi yli 600 suurempien paikkakuntien opettajaa.


Yläkoulun arjessa laiminlyönnit ja häiriköinnit ovat arkipäivää. Peräti kolme neljästä opettajasta kertoo, että järjestyksen ylläpitoon menee resursseja opetustyöstä. Vika on tietysti opettajissa, mitäs eivät osaa pitää kuria. Koulumaailman ulkopuolisilta viisaita neuvoja kyllä riittää.

Ja sieltä pääkallonpaikalta kuultua:

Puolet opettajista on jättänyt puuttumatta oppituntiin kuulumattomaan keskusteluun luokassa. Joka kolmas taas on antanut käyttää puhelinta tai musiikkisoitinta. Joka viides on jättänyt kiroilun huomiotta. Vain joka neljäs vastasi ”kyllä kaikkeen häiriöön ehtii, jaksaa ja pitää puuttua”.


Tällä kohtaa nuoren naisopettajan sydän sykähti. Mikä helpotus! Näin toimivat siis melkein kaikki muutkin. Onneksi uskalsivat tunnustaa. Silmiä ummistamalla eli pienemmän pahan politiikalla saan minäkin ne imperialismit ja kansalaisjärjestöt juostua loppuun. Kuka uskaltaa tulla seuraavaksi kaapista ulos?

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Oodi omalle miehelle


Mieheni ei vie minua luksuslomalle Thaimaahan. Akateemisella pätkätyöläisellä ei ole varaa tarjota kimmeltäviä koruja tai tyylikkäitä kaupunkilomia kuohuvan kera. Emme useinkaan harrasta illanviettoja ravintolaillallisten tai elokuvanäytösten parissa.


Mitä minun mieheni tekee?

Hän halaa nuhruista graduntekijä-vaimoaan ja kertoo vievänsä tämän virkistävälle promenaadille Ruissaloon aherruksen lomassa. Hän tarjoaa Honkapirtillä suussasulavan munkin ja kaakaon. Hän hieroo vaimon kivistäviä hartioita iltaisin. Hän tekee ruuan, kun opettajavaimo jatkaa työpäiväänsä kotona. Hän piristää stressaantunutta mieltä kertomalla tarinoita hölmöistä töppöjalkakoirista. Hän tarjoaa rintapalan, jota vasten voi itkeä kaikki maailman murheet.

Eilen vietettiin kansainvälistä naisten päivää, mutta oikeastaan meidän perheessä päivä olisi voinut olla nimetty toisin. Kiitos kulta, että olet olemassa. Rakastan sinua niin paljon!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Kävelyllä Turussa: Portsan aurinkoinen

Lauantaina aurinko yllätti Turunkin. Mikä ihana syy lähteä kaupunkiretkeilemään! Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui Turun Portsa, sillä miehen piti päästä katsastamaan erään täkäläisen pyöräliikkeen valikoima.


Port Arthur eli tuttavallisemmin Portsa on eräs kuuluisimmista Turun puutalokaupunginosista. Nimensä kaupungisosa on saanut erään itäaasialaisen satamakaupungin mukaan. Aluetta rakennettaessa Suomen isäntämaa Venäjä oli juuri menettänyt kyseisen kaupungin Japanille maiden välisessä sodassa, ja eräs muurareista sattui lohkaisemaan rakentavansa uutta Port Arthuria. Näin nimi jäi elämään ja vakiintui lopulta yleiseen käyttöön.

Portsaa pidetään yhtenä Suomen kauneimmista kaupunginosista ja se valittiin vuonna 2001 valtakunnallisesti vuoden kaupunginosaksi sekä vuonna 2008 puolestaan Turun parhaaksi kaupunginosaksi. Ihmekö tuo, sillä kapeat mukulakivikadut ja värikkäiksi entisöidyt puutalot inspiroivat monia. Vähitellen entinen työläiskaupunginosa onkin muuttunut nuorekkaiden ja trenditietoisten city-ihmisten kaupuginosaksi. Tästä kertoo mm. se, että Portsa on toisaalta yksi Turun kalleimmista asuinalueista.

Sillä aikaa, kun mies etsi pyörää, Tilda pääsi nuuskimaan Portsan tuoksuja... Somaa kahvilaa ei löytynyt, mutta (pahaksi) onneksi Turun vanhin sisustusliike Valoisa.

... sieltä tarttui tietenkin mukaan jotakin "loistavaa" eli tällainen peililasinen kynttilänalusta. Kynttilöiden hehku ainakin triplaantuu pimeinä talvisina hetkinä, kun vadille asettelee erilaisia kristalleja tai helmiä. Liikkeen omistajalla on kuulema tapana tarjoilla uuden vuoden shampanjat samanlaiselta alustalta.


...mutta takaisin Portsaan.Voiko lähikauppa enää somemmaksi tulla?

...tuulta purjeisiin tarjoilee lähikapakka...

..muita silmiä hiveleviä yksityiskohtia häikäisevässä maalisvalossa...

Vaikka olenkin enemmän Nummenpakan ja Littoisten tyttöjä, oli retki Portsaan virkistävä. Mutta kuka perustaisi sen kaipaamani kahvilan alueelle? Vai enkö vain osunut oikealle kujalle?

maanantai 1. maaliskuuta 2010

TCA-kuorinta

Olen tässä viikon verran pohtinut, että haluanko paljastaa täällä blogin puolella erään jutun. Asia on minulle henkilökohtaisesti aika arka, mutta ajattelin kertoa siitä kuitenkin, jos voisin samalla tuoda helpotusta jonkun toisen elämään.

Olen silloin tällöin maininnut, että olen kärsinyt aikuisiän aknesta viime vuosina. Oikeastaan kohdallani ei voi puhua mistään runsaasta finniryöpystä, vaan olen saanut huonosti parantuvia näppyjä ryöppyinä silloin tällöin. Pahin ryöppy sattui viime kesänä häiden jälkimainingeissa.

Minua ei olisikaan haitannut muutama näppy tai useampikaan, mutta ongelmaksi osoittautuivatkin kuukausi tolkulla ihon alla majailevat paiseet, jotka jokainen jättivät selkeän kuoppa-arven poskiini. Finnejä ei kaiken kaikkiaan koskaan ole ollut samanaikaisesti montaa, mutta ihoni alkoi näyttää siltä kuin olisin kärsinyt runsaammastakin aknesta.

Viime kesänä aloin viimein selvittää, mistä voisin löytää avun. Akne rauhoittui onneksi Diane Nova-kuurin ansiosta ja on ollut siitä lähin siedettävä. Seuraavaksi vaihtoehdoksi minullekin olisi kaavailtu Roaccutan-hoitoa, jota en olisi halunnut sen vahvojen haittavaikutusten takia.

Olin kuitenkin mielettömän masentunut. Tirskahtelin itkuun päivittäin. Blogin sulkeminen oli todella lähellä niin kuin osa teistä pidemmän aikaa seuranneista ehkä muistaa. Minusta tuntui vain tolkuttaman typerältä esitellä vaatteita, kun tunsin itseni maailman rumimmaksi otukseksi. Oli ironista saada mukavia ihastelevia viestejä tyylistäni, vaikka olisin siinä hetkessä vaihtanut kaikki leninkini kauniiseen ihoon. Vaikka kuulostaa ja tuntuukin typerältä verrata itseensä muihin (olenhan kaiken lisäksi vielä tällainen "kypsempi" bloggaaja), niin intoani ei ainakaan lisännyt se, että blogosfäärissä bloggailee mieletön joukko kuvankauniita naisia omilla kasvoillaan. Tietysti tässä taustalla vaikutti sekin, että kaunis iho oli aiemmin ollut yksi valttikorteistani. Jokaisella naisella on ulkonäössä jokin sellainen asia, josta on ollut iloinen. Minulla se oli nimenomaan kaunis iho ja myönnän avoimesti, että minun on ollut erittäin vaikea hyväksyä tätä muutosta itsessäni. Tämä on pinnallista, mutta luulisin, että ymmärrettävää.

Syksyn mittaan asia helpottui, kun lääkkeet alkoivat tepsiä. Pahin masennus väistyi, mutta silti oli vaikeaa kohdata omat kasvoni kovassa keinovalossa. Yritin saada lääkäreiltä vastauksia siihen, mitä aknearpiselle iholle voi tehdä. Usein miten vastaus oli, että eipä juuri mitään, akne pitää pysäyttää ennen kuin arpia syntyy! Joku lääkäri mainitsi laserhoidosta, toiset eivät mitään.

Tiesin kuitenkin, että on olemassa muutamia muitakin vaihtoehtoja. Aiemmin edellisenä vuonna olin käynyt kosmetologilla nk. Schrammeck-hoidossa, joka on vahvin kosmetologin tekemä hiova hoito. Muissa maissa kuten Saksassa ihotautilääkärit saattavat määrätä kyseistä hoitoa potilailleen. Suomessa lääkärit eivät ole edes kuulleet hoidosta. Oudointa kuitenkin oli, että lääketieteen ammattilaiset, jotka ovat erikoistuneet ihotauteihin, eivät tienneet mitään TCA-kuorinnasta. Minusta se ei ole kovin ammattitaitoista, vaikka ymmärränkin että saman erikoistumisalueen sisällä lääkäreillä voi olla omia intressi- ja osaamisalueita.

Olin saanut selville, lähinnä internetin keskustelupalstojen avulla, että Suomessa muutamat ihotautilääkärit tekevät nk. TCA-kuorintaa. Se on vahva kemiallinen kuorinta, joka tehdään trikloorietikkahapolla. Kuorinnan tehoa ja vaikutusta voidaan säädellä hapon vahvuudella. Usein pahimpiin kuoppakohtiin tehdään ns. etsaushoito eli ensin kuoppiin laitetaan vahvempaa happoa ja sitten muille aknealueille miedompaa. Tällä tavoin hoidon teho maksimoidaan.

TCA-kuorinta on melko rankka hoito ja lääkäri määrää yleensä sairaslomaa yli viikon. Tämä johtuu siitä, että naama kuoriutuu käsittelyä seuraavina päivinä voimakkaasti ja pahin kuoriutumisvaihe osuu itse asiassa vasta päiville 4.-8. Sairaslomalla ei saa harrastaa hikiliikuntaa, mennä saunomaan. Myöskin kylmää pakkasilmaa tulee välttää. Kuorintaa ei voi myöskään tehdä kesäaikaan, jolloin talvikuukaudet jäävät ainoiksi vaihtoehdoiksi. TCA-kuorinta voidaan tehdä kaikenlaiselle iholle, koska hapon vahvuutta voidaan tosiaan säädellä. Parhaimman avun kuorinnasta saavat miehet, joilla on paksu, rasvainen ja isohuokoinen iho. Pienihuokoinen ohut naisen iholle hoito ei aina ole yhtä tuloksekas. Usein miten hoito pitää tehdä kolme kertaa, jotta tuloksia saadaan ja yleensä toinen kerta on se tehokkain.

Olin lueskellut pidemmän aikaa hoidossa käyneiden kokemuksia ja ne olivat pääsääntöisesti erittäin positiivisia. Koska työni päättyi, ja tiesin, että olisin useimmat päivät muutenkin neljän seinän sisällä kokeita korjaten, päätin kokeilla hoitoa. Mieheni otti poskistani mahdollisimman tarkat kuvat, jotka lähetin toisella paikkakunnalla toimivalle lääkärille. Tämän perusteella keskustelimme puolisen tuntia puhelimessa. Hän oli erittäin ystävällinen ja kertoi suoraan näkemyksensä ihostani. Vaikka ihotyyppini ei vaikuttanut parhaalta mahdolliselta hoitoa silmällä pitäen, päätökseni piti ja tilasin ajan.

Itse toimenpide ei ollut kivulias. Schrammeckia testanneena se ei itse asiassa tuntunut miltään. Tosin kipu voi olla yksilöllistä. Toiset ovat olleet vedet silmissä välittämästi eikä taas Schrammeck ole tuntunut miltään. Minulle tehtiin kuitenkin melko kevyt TCA (arpiin etsaus 20 % vahvuisella hapolla ja muulle iholle 10 %. Oikein rasvaiselle iholle voidaan tehdä jopa 35 % hapolla). Toimenpiteen jälkeen naama punoitti kuin pahan auringonpistoksen jälkeen, mutta ei sen enempää. Sain muutamien näppyjen takia myös antibioottikuurin, koska näin voimakkaan toimenpiteen jälkeen on aina tulehdusriski.

Toimenpidettä seuranneina päivinä ihonpinta alkoi muuttua liimamaiseksi kuoreksi. Tuo oli ehdottomasti inhottavin vaihe. Naamaa ei saanut pestä liian usein, lähinnä joka toinen päivä ja naaman koskettelua tuli välttää. Kolmen neljän päivän kuluttua iho alkoi lohkeilla. Tällöin ihoa ei saanut nyppiä, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, vaan rasvailla Bevita-voiteella. Noihin aikoihin naamani näytti seuraavalta. Poskien iho ei ollut vielä tuolloin alkanut kuoriutua.


Nyt kuorinnasta on kulunut 11 päivää ja vihdoin viimeisetkin "rämmäleet" ovat irtoamassa. Pahimmat arpikohdat ovat punoittava, mikä kuuluu asiaan eivätkä kuopat ole kokonaan kadonneet. Mielestäni ne ovat jonkin verran tasoittuneet ja matalimmat "haihtuneet" lähes kokonaan. Kuorinta tehtiin kuitenkin melko mietona minulle, jolloin tehokaan ei voi olla yhtä hyvä kuin täysillä tehoilla tehty. Parantumisprosessi kuitenkin jatkuu noin kuukauden päivät eikä lopputuloksesta vielä tiedä. Prosessin läpi käyneet ovat kertoneet, että heidän ihossaan on tapahtunut merkittäviä muutoksia vielä viikkoja kuorinnan jälkeen. Odottelenkin toiveikkaana mitä tuleman pitää.

Haluaisin kuitenkin rohkaista kaikkia, jotka ovat menettäneet toivonsa aknearpien kanssa. Peli ei ole menetetty! Arville voi tehdä jotakin. Luultavasti ihosta ei koskaan tule samanlaista sileää kuin hyväihoisilla, mutta TCA-hoidossa käyneet ovat kertoneet huomattavista muutoksista sarjahoidon jälkeen. Laserhionnat ovat kivuliaita sekä mielettömän kalliita (jopa 2000 euroa) ja niistä toipuminen voi kestää vuosikausia. TCA on nopeampi ja edullisempi (n.250 e kerta). Ja muut lukijat, jos lähipiirissänne on aknearpiongelmasta kärsiviä, niin vinkatkaa asiasta. Heidän lääkärinsä ei välttämättä ole kertonut kaikista vaihtoehdoista. Varsinkin aknearvista kärsivät miehet saavat apua TCA:sta. En halua mainostaa mitään tiettyä tahoa täällä blogin puolella, mutta voin antaa kyseisen lääkärinaseman yhteystiedot, jos joku kyselee asiaa s-postitse.

Voi olla, etten enää tänä keväänä aikataulullisista syistä ehdi toiseen kuorintaa, mutta ajattelin mennä sinne vuoden sisällä uudestaan. Kauniin ihon saaminen on todella kallista puuhaa. Minä yritän nyt sitten säästellä kaikesta muista jutuista, mm pyntehankinnoista. Mm. tämän takia luovuin siitä laukkuhaaveestanikin. Mielestäni tämä kuitenkin sen arvoista. :)

EDIT. Kirjoitin tämän jutun jo joitakin päiviä sitten, mutta jostain kumman syystä minua on ujostuttanut tämän jutun julkaiseminen. Pohdin, että miksi? Siksi kai, että pelkään, että minusta saa kauhean turhamaisen kuvan. Toisaalta blogit ovat pullollaan meikkivinkkejä, kosmetologien hemmotteluhoitoja ym. Miksi se, että kertoo halustaan saada sairauden runtelemaan ihoon apua olisi jotenkin pinnallisempaa? Tällaisia siis pohdin...