Anu Pentikin nahkalaukku ja ihana, eettinen nettipuoti

Tervehdys!

Pieni laukku täällä kaipailee uutta kotia! Olisiko sinulla halua kotiuttaa tällainen aito Suomi-laukku 70-luvulta vaikkapa Suomen pyöreän juhlavuoden kunniaksi :D Tämä Anu Pentikin nahkalaukku on uudenveroisessa kunnossa. Mitoiltani olen n. 23 cm korkea ja 33 cm leveä. Hintapyyntönä olisi 22 e sisältäen postikulut.

Sitten vielä toinen juttu. Ilokseni huomasin, että ihana turkulainen sisustuspuoti Tyttö ja vuohi on rantautunut nettimarkkinoille. Käykääpä tsekkaamassa valloittava eettinen valikoima! Itse putiikista kirjoittelinkin viime keväänä.

Ihanaa viikonvaihdetta kaikille :)

Synnytys(synttärilaukku) sekä tarinoita kivusta ja särystä - osa 2

Tervehdys houreen ja valveen välitilasta!

Samaa tosin miettii varmaan moni muukin (kuin parin viikon ikäistä vauvaa imettävä) tänä päivänä täällä Euroopassa. Enpä päässyt tekemään ihkutus-hehkutuspostausta esikuvakseni parisenkymmentä vuotta tituleeraamasta Rouva Clintonista (jep, toiset on monarkisteja ja minä ehdottoman sinisilmäinen Hillary-fani), mutta onneksi on tuo vauva, niin ei masennu liikaa ;)

Joten mennäänpä päivän epistolaan (ennen kuin vauva taas vaativaisena heräilee). Jos et halua lukea synnytystarinoita, älä jatka tästä eteenpäin.

Vietimme tosiaan noin kahdeksan vuorokautta Tyksin täysihoitoa nauttien. Laitostumistuntemukset alkoivat allekirjoittaneen kohdalla olla jo kohtuu voimakkaita tuossa tiistain korvilla, mutta päätin sinnitellä torstaihin. Ja hyvä niin - saatiin muutama äidin kehoonkin liittyvä lieveilmiö hoidettua ammattilaisten avulla eikä tunaroiden kotona.

Kun parisen viikkoa sitten eleltiin rv:tä 41+1, ei kyseinen aamu ennakoinut mitään sen kummempaa. Mies lähti töihin ja poika hoitoon. Minä taisin nukkua aamupäiväunet, kun yöunet olivat jälleen kerran jääneet minimiin. Iltapäivällä intouduin kokkailemaan oikein urakalla - syntyi tuplasatsi linssilaatikkoa sekä omenakaurapaistos. Niitä sitten nautittiin perheen kera kello viisi. Jossain vaiheessa Pikku Kakkosen aikoihin sanoin miehelleni, että on vähän huono olo ja että menisin lepäilemään yläkertaan hetkeksi. Olin varmaan ollut hieman liikaa jalkeillani (mikä toisaalta tuosa vaiheessa oli jo ihan tarkoituskin :)).

Yläkerrassa makoillessani aistin lievää jomotusta noin seitsemän aikoihin illalla ja käväisin vessassa. Tuli hieman veristä vuotoa. Jomotus voimistui jonkin verran, mutten oikein jaksanut uskoa supistuksiin. Olo oli kuitenkin odottavan innostunut. Josko tästä tuslkaisesta olotilasta päästäisiin!

Toisen vessakäynnin jälkeen sitten ihan vartissa jomotus alkoi sada aaltomaisia muotoja. Niitä alkoi tulla reilun kolmen minuutin välein. Soitin äitiyspoliklinikalle ehkä varttia vaille kahdeksan. Ohje kuului, että mitään hätää ei ollut, ja niin kauan kannattaisi olla kotona kuin vaan pystyisi.

Aaltoilu jatkui ja niihin tuli selkeä kipuhuippu. Tokaisin miehelle, että kyllä nämä nyt niitä samona taitavat olla kuin viimeksikin Alvarin kohdalla - silloinkaan kun juna lähti käyntiin, menoa ei pysäyttänyt enää mikään. Mies sanoi käyvänsä suihkussa ja minä ryhdyin pesemään meikkivälineitä, kun se homma oli pitänyt tehdä jo useampi päivä aikaisemmin. kyllähän nyt kaikki rästihommat pitää hoitaa ennen kuin synnyttämään lähdetään ;)

Ehkä viisi minuuttia myöhemmin karjaisin miehelle, että nyt vauhtia, pitää päästä lähtemään. Iltapala jäi syömättä molemmilta ja noin puoli yhdeksän, papan saapuessa paikalle Alvarin yövahdiksi, me kurvasimme kohti Turkua. Ja kaikki jarrutukset, kaarteet, töyssyt ynnä muut - kuinka kipeää ne tekivätkään taas kerran!

Olimme poliklinikalla yhdeksän jälkeen. Kätilön sisätutkimuksessa selvisi heti, että olin jo viitisen senttiä auki - ihan turhista suppareista ei siis ollut kyse! Pääsimme heti synnytyshuoneeseen ja sain ilokaasun käyttööni. En tiedä, onko kyseinen aine pelkkää placeboa, mutta ainakin minua se on molemmilla kerroilla auttanut rytmittämään hengitystä pahimman kipupiikin aikana.

Halusin ehdottomasti kivunlievitystä, aluksi minulle tarjottiin kohdunkaulan puudutetta (Pcb-puudutus), mutta puudutteen saatuani totesin sen aivan liian heppoiseksi. Toivoin epiduraalia kehiin, vaikka edellisessä perätilasynnytyksessä kolmas annos oli lamauttanut toisen puolen kehostani. Ehkäpä nyt selvittäisiin kuitenkin kahdella annoksella...

Onnekseni epiduraalipuudutteet eivät tällä kertaa heikentäneet supistusten tehoa vaan kahden annoksen jälkeen, n. klo puoli kolme aamuyöllä oli tarvittava 10 cm auki ja ponnistusvaihe saattoi alkaa.

Tätä synnytyksen vaihetta olin pelännyt eniten jo etukäteen. Alvarin perätilasynnytys oli sen verran tuskaisa kokemus pitkittyneine ponnistusvaiheineen ja epämukavine synnytysasentoineen, että pelkäsin joutuvani jälleen kerran samanmoiseen paniikkitilaan kuin tuolloin. Mutta eipä onneksi. Vaihtelin ponnistusvaiheessa muutaman kerran asentoja ja lopulta vauva syntyi sänkyyn nojaten kätilön ottaessa kopin pikkuisesta :) Täytyy nyt toki mainita, että ihan hirveää se synnyttäminen oli tälläkin kertaa, mutta sentään sietokyvyn rajoissa.

Pikkuinen tyttö syntyi siis vähän ennen kolmea yöllä ja oli kunnioitettavat yli neljä kiloa (veljensä kun oli painanut alle kolme kiloa) sekä 50 cm pitkä. Synnytyskertomuksestani tarkistin ponnistusvaiheen kestäneen vain 18 minuuttia, vaikka tuolla hetkellä se tuntui jällleen ikuisuudelta. Mutta olihan se vain 1/4 edellisen synnytyksen ponnistusvaiheesta!

Vauva tuntui aluksi ihan terhakalta, mutta keuhkot rohisivat ja niistä imettiin lapsivettä aika suuri määrä pois. Happisaturaatiomittauksissa todettiin arvojen olevan hieman vajaat, mikä viittasi mahdolliseen tulehdukseen. Olin saanut heti synnytyksen alettua saada antibiootteja Agalactie-bakteeritestin näyttäessä positiivista. Vauva oli kuitenkin saattanut myös niellä hieman vihertävää lapsivettä ja näiden kahden riskitekijän takija pikkuinen lähetettiin keskolan teholle, jossa hän vietti ensimmäisen vuorokautensa.

Minulle tämä sopi vallan mainiosti. Vaikka synnytys oli ollut nopeampi ja helpompi kuin viimeksi (nyt reilut seitsemän tuntia eli lähes puolet lyhyempi kuin viimeksi), menetin litran verta ja hemoglobiini laski 90:een.  Alvaria synnyttäessä olin yritin kolmesti nousta istumaan sängyn reunalle syömään, mutta pökertynyt joka yrityksellä (hemoglobiini oli ollut tällöin 87). Lopputulemana minut roudattiin paareilla synnytysvuodeosastolle. Suuri tavoitteeni olikin tällä kertaa päästä vaihtamaan osastoa ,heh, pyörätuolissa mutta eipä onnistunut - pökerryin mieheni syliin vessassa ja taas mut kärrättiin osastolle ;) Olo oli siis aika voimaton joten halusin lähinnä levätä tietäessäni lapseni olevan hyvissä käsissä keskolassa.

Seuraavana päivänä tilanne oli sitten jo sen verran tasoittunut pikkuisen kohdalla, että hän sai tulla vierihoitoon luokseni ja siirryimme varsinaiselle lapsivuodeosastolle. Lääkäri määräsi Kaislalle viikon antibiootti kuurin, joka otettaisiin kahdesti päivässä. Ajomatka kotoa monen päivän ajan olisi ollut tuoreelle nelihenkiselle perheelle vähän liikaa ja siksi päätimme olla osastolla niin pitkään kuin pää kestäisi tai meidät potkittaisiin pellolle. Ihan hyvä päätös näin jälkikäteen ajatellen :)

Mutta mistä sitten repäisin tuon postauksen otsikon?

 

 

No, edellisellä kerralla Alvarin syntyessä päätin palkita itseni kärsitystä kivusta ja särystä Minna Parikan Maxinella. Nyt kuluneena syyskuuna täytin puolestani 35-vuotta ja päätin, että kyseisen merkkipaalun sekä tyttäreni syntymän kunniaksi olisi uuden Parikan aika.



Ja tsadaa! Kesällä huutonet-haaviin jäi tällainen ihanuus. Olen etsinyt vuosikaudet kirjekuorilaukkua, jolla hoituisi kaikki juhlavammat menot. Eiköhän se ole tässä - hihnalla tai ilman ;)

Seuraavassa vauva-aiheisessa postauksessa sitten lisää siitä, mitä siellä sairaalassa viikon aikana opiskeltiin ;)

Mukavaa marraskuun jatkoa siihen saakka!

Häissä masupallon kanssa

Tervehdys!

Viime päivät ovat olleet aikamoista haipakkaa ja lisää on luvassa! Tulen viettämään yksinhuoltajan elämää lähes koko ensi kuun, sillä mieheni on kahteen otteeseen ulkomaankomennuksella.

Mutta eipä se mitään! Tänään oli nimittäin ensimmäisen lääkärineuvolan vuoro ja pikkuisen sykkeet kuultiin. :) Kaikki muukin tuntui olevan kunnossa. En voi muuta todeta kuin että tunnen syvää kiitollisuutta. Normaali raskaus on luksusta. Sen tietää jokainen, jolla on ollut jotakin vastoinkäymisiä lastensaannissa.

 

Olimme viikonloppuna häissä. Ne olivat ehkä eleganteimmat kokemani, mutta kuitenkin todella rennot. Hyvä yhdistelmä, vai mitä ;)

Mietin taannoin asuani kyseisiin häihin. Kyselinkin teiltä mielipiteitä siitä mustasta vintagepitsimekosta, mutta nytpä kävi sitten niin, etten enää ruvennut sullomaan masupullaani melko joustamattomaan asuun. Ajattelin, että sekä fetuksella että äidillä on paremmat oltavat vähän väljemmillä vesillä ;)

Muistin kaapissani majailevan viime syksyn kirppislöydön. Löysin tuolloin eräältä turkulaiselta kirppikseltä kauniin, hieman empirelinjaisen mekon, jonka oli ainakin myyjän mukaan ommellut Boutique Minnen Marjo, eräs turkulaisista alansa huipuista! Leningin kangas oli samaisen kuvauksen mukaan aitoa 50-luvun vintagekangasta, joka oli nyt sitten uudelleen hyödynnetty. Satuin kirppislooshin kohdalle muutenkin kreivin aikaan, sillä kaikki artikkelit oli alennettu puoleen hintaan. Maksoin mekosta lopulta 10 euroa.

Sininen on väri, johon minulla on ollut viha-rakkaussuhde. Siis sinisistä suurin osa kaiketi sopii minulle; ehkä jopa paremmin kuin mitkään muut värit. Ongelma onkin sitten se, että sain lapsena yliannostuksen väriä. Minut puettiin aina siniseen ja pikkusysteri vaaleanpunaiseen. Taisin olla muutaman kerran kateellinen...

Näin aikuisiällä olen kuitenkin löytänyt sinisen uudestaan. Minulla on oikeastaan niin hyvä sinisten mekkojen kokoelma, että uskalsin tehdä reilu vuosi sitten kaupat eräästä tietysti laukusta ;) Minna Parikan Ginger on ollut eräs veska haaveiteni listalla. Kun löysin laukun torista alle puoleen hintaan,oli asia selvä. Viikonloppuna laukku pääsi sitten ensimmäistä kertaa tosi toimiin. Tykkäsin kyllä kovasti :)

Tällaista tänään! Palailen blogosfääriin vielä tämän viikon aikana.

Morjens!

PS. Lisäsin tuohon sivupalkkiin taas kyselyn, jotta pysyisin edes hieman kärryllä siitä, mikä teitä lukijoita mahdollisesti voisi kiinnostaa tässä blogissa. Käykäähän kiltit klikkailemassa :)

Merkillinen laukku

Tervehdys!

Mikä sinulle on tärkeää uuden laukun valinnassa?

Itselleni keskeisimmiksi kriteereiksi ovat ajan saatossa kristallisoituneet tarpeellisuus, monikäyttöisyys, se, että laukku on tehty aidosta nahasta sekä mahdollisesti kotimaisuus (tai eurooppalainen tuotanto). Plussaa tietysti vielä on, jos laukun löytää kierrätettynä.

 

Vierailin viikonloppuna pitkästä aikaa Art& Designissa ja hipelöitsin erästä vintagelaukkua, kun huomasin toisella hyllyllä kiinnostavan oloisen mustan nahkalaukun. Laukku oli juuri sellainen jänskä yhdistelmälaukku, jota olin etsinytkin: tärkeintä oli, että pitkä hihna mahdollisti laukun kantamisen yli olan; se on perheenäidille arjesta selviytymisen ehdoton must!

Laukkua saattoi pitää niin kirjekuorikokoisena kuin suurempana pussukkana, mikä myös oli tosi jees vaihtelunhaluni takia. Remmejä oli vielä kaksin kappalein (lyhyempi sekä pidempi) ja kiinnityskohtia myös, mikä mahdollisti täysin erityyliset ilmeet. Saattoipa remmit irroittaa kokonaan ja käyttää laukkua clutchina iltamenoissa. Laukku oli tietenkin myös nahkaa...



Mutta se mutta... Laukussa on Mulberryn logo. Jos laukku olisi aito, olisin saanut pulittaa siitä kymmenkertaisen hinnan (nyt maksoin 30 euroa). Tutkailin kotona vielä erinäisiä aitoussivustoja, ja tulin siihen tulokseen, ettei veska voi millään ilmeellä olla aito.



No, en pahemmin harrasta merkkilaukkuja, mutten kyllä toisaalta feikkilaukkujakaan ;) Mitä siis tehdä?

No, päätin olla olematta tosikko. Laukku on tosiaan mukavantuntuista nahkaa ja monikäyttöinen. Lapseni saakoon lisäksi niistää nenänsä siihen, jos tulee tarve (eikä maailmani romahda).

Kaikki voittivat :D

Mukavaa illanjatkoa :)

Synttäri(synnytys)laukku sekä tarinoita kivusta ja särystä

Tervehdys!

Ihan aluksi kiitoksia tuhannesti lämpimistä ja aidolla sydämellä kirjoitetuista onnitteluista! Ilmeisesti teitä on siellä olettamaani suurempi joukko, jotka ovat seuranneet raskausvaiheitani ja surupohdintojani suurella myötäelolla. Bloggaaja saattaa kokea välillä kirjoittelevansa "tyhjille seinille", vaikka siellä toisessa päässä moni lukisikin ja myötäeläisi tapahtumia. Siksi on ihanaa saada tälla tavalla konkreettinen muistutus, ettei ole täällä yksin :)

Tarkoituksena oli itse asiassa postailla jo pari päivää sitten, synttäripäivänäni, mutta kas vain, lapsivuodeaika on yllätyksiä täynnä. Alvarin rytmi on toistaiseksi ollut aamu-unipainotteinen, jolloin vanhemmatkin ovat saaneet levätä yölliset valvomiset pois. Siksi stressasimme jo etukäteen lastenneuvolan tarkastusta, jonka piti oleman synttäriaamunani klo 9:30. Voi ei, miten jaksetaan nousta ylös sängystä ;) Heh, kuulostaa varmaan tosi hupaisalta konkarivanhempien mielestä, mutta antakaa armoa vasta-aloittelijoille...

No, stressinaihe mitätöityi kyseisenä aamuyönä, kun tämä äitiliini heräsi imettämään pientään klo 4:30 ja päätti käväistä vessassa sitä ennen. Tulos oli järkyttävä lainehtiva verinen lammikko vessan lattialla, jota puoliskonikin säikähti. Loppuyö kuluikin sitten Tyksin ensiavussa ja äitiyspoliklinikalla selvittäen sitä, mistä oli oikein kysymys. Onneksi kyse oli todennäköisesti jonkin sortin jälkisupistuksesta eikä tulehdusarvot ynnä muut olleet koholla. Sitten lähdimmekin ihan "töttöröö" kohti äitiysneuvolaa ja sieltä mammapappalaan valmiille lounaalle. Tämän jälkeen kaaduimme sänkyyn ja heräsimme klo 18:00 maissa. Eli sellainen synttäripäivä :)

No, onneksi olin varautunut juhlapäivääni hyvissä ajoin. Kuten tiedätte, olen innostunut tämän kierrätyskeijuvuoden myötä huutonet- ja tori.fi-kaupoista. Synnytystä edeltävällä viikolla surffailin kyseisillä sivustoilla ja törmäsin ikihaaveeseeni jälleen kerran. Kuinkahan monta kertaa olen vuosien varrella tuonut julki haaveeni Minna Parikan Maxinesta?

Kun hinta oli kohtuullinen (n. 300 e /ovh 550e) ja raskaushormoonit hyrräsivät, tein tunneratkaisun ostoksen suhteen. Se olisi synttärilahjaitselleni! Miestä varten keksin toisen selityksen toimittaja/ mediapersoona Jenni Pääskysaaren taannoista haastattelua mukaellen. Jennin mies oli ostanut puolisolleen lapsen syntymän johdosta merkkilaukun "kivusta ja särystä" vai olikohan sanamuoto "pieni korvaus menetetyistä lantionpohjalihaksista ;)" Laukku olisi siis lahja siitä, että selviäisin synnytyksestä! Kun lopulta uskalsin vihjata asiasta miehelleni (heh, olisikohan synnytys ollut käynnissä...), hän hyväksyi asian muitta mutkitta. Itse asiassa hän oli ajatellut hankkia minulle synttärilahjaksi lahjakortin Minna Parikan verkkokauppaan :)

Älkää nyt käsittäkö väärin tätä lahjahehkutusta. Toki pikkuinen poikani on se tärkein ja todellinen synttärilahja! Mutta täytyy todeta, että kyllä synnytys aika koville otti. En aio lähteä siihen, että yksityiskohtaisesti kertoisin kaikista repeämistä ja istukoista, mutta koska oletan perätilasynnytyksen kuitenkin hieman harvinaisempana synnytysmuotona kiinnostavan, lopuksi muutama sananen siitä.

Kuten aiemmin kerroin, olin ihmetellyt ennakkosupistusteni vähyyttä raskauden loppuvaiheessakin. Kyllä niitä kuitenkin tuli sentään jonkin verran siinä 4-5 päivää ennen synnytyksen käynnistymistä, mutta jotenkin olin varautunut siihe, että yliajalle kuitenkin mennään. No, niinpä ei käynyt.

Kaksi vuorokautta ennen laskettua aikaa heräsin yöllä vessaan ja sen jälkeen aloin ihmetellä, että nyt tuntuu jotenkin oudolta, ihan kuin vessahätä olisi jatkunut. Tajusin kuitenkin, että nyt jokin muu on kyseessä. Olisivatkohan nämä jomotusaallot nyt niitä kaivattuja supistuksia? Makoilin alakerran sohvalla tunnin verran ja hämmästyin. Aaltomaiset kouristukset tuntuivat alusta asti tosi säännöllisiltä, noin 8 min välein tulevilta. Päätin herättää mieheni ihan riskillä. Hän tulisi olemaan töissä tosi väsynyt, jos kyseessä olisikin väärä hälytys... Supistukset tuntuivat kuitenkin tihentyvän ja soitin synnytysosastolle. Ystävällinen ääni totesi synnytykseni todennäköisesti alkaneen ja vielä varsin oppikirjamaisesti. Kotona voisin olla perätilasta huolimatta siihen asti, kunnes/jos lapsivesi menisi tai en enää kestäisi kipua. Varauduin siihen, että tiedossa olisi pitkä pari vuorokautta, mutta eipä aikaakaan, kun supistukset tulivatkin jo neljän minuutin välein ja muuttuivat ärhäkämmiksi. Viimeiset masukuvat kuitenkin ehdittiin ottaa makuuhuoneen tapettiseinää vasten ja supistusaalloista huolimatta äiti taisi niissä vielä ihan hymyilläkin. Sen sijaan moottoritiellä aamuruuhkassa ei hirveästi enää naurattanut. Käskin miestäni painamaan kaasua!

Sairaalassa minut tutkittiin ja koska kohdunsuu oli auki jo sellaiset 3-4 cm, minut otettiin sisään. Supistukset tulivat koko ajan tasaisina ja sain niihin sitä paljon parjattua ilokaasua aluksi. Minun oloani kyseinen ainekuitenkin helpotti, osittain varmaan siksi, että sain sen avulla hengitettyä syvään ja rauhallisesti pahimpien kouristusten aikana. Sinänsä täytyy todeta, että minusta supistukset eivät suinkaan olleet synnytyksen pahin juttu. Mielestäni ne olivat hyvin samanlaisia kuin viime kesänä pienen alkua synnyttyessäni. Tosin tuolloin synnytys tietysti käynnistettiin, mikä yleensä tekee supistukset suhteessa kivuliaimmiksi. Nyt Alvarin synnytyksessä kipujen pahennuttua, sain epiduraalin, joka helpotti hetkessä. Iltapäivän kuluessa sain niitä yhteensä kolme ja koko ajan synnytys eteni. Jossain vaiheessa sain tosin oksitosiiniakin synnytykseksen nopeuttamiseksi.

Viiden jälkeen iltapäivällä kohdunsuu oli auennut täysin ja ajattelin, että jesh, nyt ollaan voitonpuolella. Miten väärässä olinkaan! Nyt alkoi omalta osaltani synnytyksen varsinainen helvetti eli ponnistusvaihe...

Oikeastaan vaihe oli monien epämukavien juttujen sekametelisoppa. Ensinnäkin kolmas saamani epiduraaliannos ei vaikuttanutkaan kropassani tasaisesti vaan toinen jalkani lysähti täysin veltoksi ja toiselle puolelle kehoa aineella ei taas tuntunut olevan vaikutusta. Koska perätilasynnytyksessä joutuu olemaan selinmakuulla jalat telineissä koko ponnistusvaiheen, lopputulos oli se, että yhden kätilön piti koko ajan kannatella jalkaani ylhäällä, kun en itse siihen kyennyt. Toista jalkaani taas sähkötti joka *#PIIP& työnnöllä iskiashermo lanteita myöten, mikä oli ehkä kaikista kauheinta. Tämän lisäksi supistukset hiipuivat juuri sillä hetkellä, kun niitä olisi tarvittu. Perätilasynnytyksessä äiti joutuu muutenkin ponnistelemaan pitkään yksin ilman että hoitohenkilökunta voi auttaa, joten tilanne alkoikin olla kaiken kaikkiaan aika näännyttävä. Keskittymiskykyni katosi täysin aina sen hermosähkötyksen myötä, enkä olisi millään jaksanut ponnistaa 3-5 kertaa kunkin supistuksen aikana. Tupa oli myös täynnä henkilökuntaa - kaksi lääkäriä, kaksi kätilöä, opiskelijoita ynnä muita seuraamassa tätä mielenkiintoista kuriositeettitapausta, heh. Sain niin paljon ohjeita, että menin melkein sekaisin ja paniikkiin. Lopulta minun oli vain pakko pyytää ihmisiä olemaan hiljaa, että saisin hengitysrytmini normalisoitua.

Jostain kummasta tahtotila sitten lopulta löytyi, vaikka väliin mahtui muutama henkinen romahdus, jolloin vain vaikersin, etten pysty tähän. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ainakin kaksi tuntia, mutta synnytyskertomuksesta huomaisin sen kestäneen tasan tunnin. Verrattuna raivotilasynnytykseen haasteena on tietysti se, että pepun ohella on synnytettävä vielä pääkin, kun ilmeisesti tavanomaisessa synnytyksessä kätilöt voivat auttaa synnyttyjää heti, kun pää on saatu ulos.

Lopulta pikkuinen syntyi. Olin hiestä märkä ja niin uupunut, etten jaksanut reagoida siihenkään, kun pikkuinen ei ihan heti rääkäissytkään. Äidin lisäksi poikainen oli joutunut olemaan pinteessä aika kauan äidin surkeiden ponnitusyritysten takia...Hänellä oli napanuora kaulan ympärillä, mutta onneksi elvytystä ei tarvittu vaan happikaappi riitti.

Sain toki lapsen hetkeksi rinnoilleni ihmeteltäväksi, mutta tunsin oloni oudon väsähtäneeksi enkä jaksanut kiinnostua pienestä niin paljon kuin olin ennakkoon kuvitellut. Sanonta siitä, että kun lapsen saa rinnoilleen, niin unohtaa heti kaiken säryn ja kivun ei oikein pitänyt kohdallani. Hieman tästä ahdistuin, mutta syykin velttouteeni kyllä selvisi - kun lopulta sain kokoon kursimisten jälkeen luvan nousta syömään, silmissä pimeni joka ikisellä yrityksellä. Hemoglobiinini oli laskenut 87:ään ja seuraava vuorokausi kului aika tavoin sängyn pohjalla ja pyörätuolipotilaana. Mieheni olikin meistä se ensimmäinen, joka pääsi opettelemaan vaipanvaihtoa ja pikkuisen hoitoa ja on edelleen parempi meistä näissä jutuissa :) Onneksi sain kuitenkin olla äitiysosastolla hieman tavanomaista kauemmin, jotta sain itsekin vihdoin varmuutta rutiineihin!

Kaiken kaikkiaan Alvarin syntyminen kesti 14 h, mikä lienee aika normaali ensisynnyttäjän synnytyksissä. Olihan se kokemus järisyttävä - kipeä ja jotenkin pyhä samanaikaisesti! Synnytystä symbolisoivan Maxinen otan puolestaan suurella ylpeydellä käyttöön ;) Pitäähän tavaroilla olla tarina kerrottavanaan!

Kesälaukku Lontoosta ja paikallinen vinkki

Tervehdys!

Tänään iski oikeastaan ekaa kertaa kunnolla myötähäpeä päivän asukuvia katsoessa, mutta julkaistaan nyt kuitenkin. Ehkäpä päivän vinkki voisi olla, että raskausmasua on kiva esitellä, mutta ihan mihinkä tahansa makkarankuoreen (vaikka kyseessä olisi ns. raskausmekko) ei itseään kannata näillä kurveilla tunkea... Tämä huutonet mekko on kyllä ihan mukava päällä, mutten ehkä laita ylleni toista kertaa ihmisten ilmoille.

Postauksen pääasia ei ole ole kuitenkaan epäonnistunut asukokonaisuus vaan laukku, jonka muistin ottaa viikolla käyttöön. Lontoon reissullahan minulla oli itse itselleni annettu lupa ostaa jotakin ihan uutenakin. Kohtuullisen hyvin vältyin ostoshysterialta, mutta eräs laukku oli sellainen joka tuntui ihan järkiostokselta.

Osuimme ihan vahingossa (tai no, jossakin vaiheessa nettisurffailuja olin kyllä pistänyt vinkin mieleen) TK Maxx-nimisen laatu-outletin kulmille ja päätimme vilkaista valikoimaa. Kyseinen liike myy eri brändien poistoeriä. Lähinnä shoppailua harrasti mieheni, joka osti mm. kahdet aurinkolasit, pukukengät, pyöräilytakin ynnä muuta mukavaa.

Minä päädyin hypistelemään laukkuja ja lopulta mukaani valikoitui Ralph Laurenin Polo Sport-malliston klassinen kesälaukku nahkaisilla yksityiskohdilla. Laukun lähtöhinta oli jotakin järkyttävää, n. 200 puntaa, mutta se nyt 40 punnalla. Keskimäärin TK Maxx-liikkeessä alennukset olivat 60-75 %, joten harkinnanvaraisia laatulöytöjä. Yksi ketjun Lontoon liikkeistä löytyy ainakin osoitteesta 120 Charing Cross Road.

Laurenin laukussa miellyttää sen neutraali värimaailma ja viimeistelty olemus. Se on myös kovitettu (tai mikähän oikea ilmaus onkaan) eli se ei tavanomaisten kangaslaukkujen tavoin lörpähdä rumasti.

Sitten vielä toinen lähitienoon vinkki, nimittäin Lystilän puutarha Kaarinan Kuusistossa. Mielestäni sieltä löytyy tosi hyvät kesäkukat! Olemme jo kahtena vuotena ostaneet sieltä kivat kahden kasvin amppelit kestolannoituksella. Kuulema noiden pelargonioiden pitäisi alkaa riippua jossakin vaiheessa, mutta menevät kyllä näinkin!

Mukavaa viikonvaihdetta! Palataan blogin äärelle ensi viikolla :)

Aika paljon punaista :)

Heippa!

Olen nähnyt tänään punaista, mutten lainkaan ärrin purrin-mielessä!

Esteettisyyttä, jos se nyt tarkoittaa jonkin sortin värisuoraa, voi näköjään harjoittaa täysin tiedostamattakin. Räpläilin opekokouksessa opettajan tuntimuistiota ja huomasin, että siinä on vaihtokansi. Kannen kääntöpuolelta paljastui kiva omenan kuva ja sehän sointui tietysti uuden kännykkäni kansikuoriin. Kuoret aviosiippani oli valinnut täysin itsenäisesti synttärilahjukseni päällisiksi. Bravo rakas!

Mutta mitenkäpä arki sujuisikaan ilman uutta Lumin sutjakan kokoista Silja Hip Bag-olkalaukkua. RAKASTAN laukkuja, jotka ovat juuri oikean kokoisia. Tämä yksilö on juuri sellainen, joka syö suihinsa tuon opettajan muistikansion sekä kännykän, rahapussin ja auton avaimet. Ei siis liian pieni eikä varsinkaan liian iso!

Tarinan toinen puoli  on sitten se, että minun pitänee asettaa itselleni porttikielto Ihana-kirppikselle. Neuvottelin itselleni laukun 70 euron hintaan, joka tietysti on ihan liikaa priimakuntoisesta, oikeasti 100 euroa kalliimmasta laukustakin.... Mun on varmaan siis liftattava opoilemaan Jyväskylään ensi viikolla ;)

Joka tapauksessa fiilistelen nyt tämän hetken antaumuksella hyvää oloani. Opettaminen tuntuu oikeastaan aika kivalta pitkähkön tauon jälkeen. Saan opettaa tässä jaksossa kivoja historian kursseja, yhden saman jopa kahteen kertaan, mikä on minulle varsin harvinaista herkkua! Lisäksi kollega on hankkinut koululle hyvää tummapaahtoista kahvia ja meilläkin on siirrytty vihdoin viimein 75 minuutin tunteihin. Lukion ope kiittää :)

Illalla tulee töllöstä vielä keskiaikahöttöä nimeltä Taivaan pilarit; sarja, johon olen ihan koukuttunut. Nyt vedän pitsan lärviin ja sitten alan suunnitella Hi6-kurssia.

Eläköön iloiset, energiset päivät! Toivon vain, etten paljastu maanis-depressiivikoksi, sillä siltä tämä tunteiden vuoristorata ainakin täällä blogin puolella on alkanut vaikuttaa. Tai sitten olen vain vahvasti kokeva ja tunteva ihminen.

Mukavaa illanjatkoa kaikille :)

Yksi johtaa toiseen - Part Two

Perjantaista!

Nonniin... Nyt siihen toiseen veskaan eli ensimmäiseen laukkuostokseeni. Mieheni mukaan pillastuin siis jo heti Helsinki-Vantaalla, kun näin merkkilaukkuliikkeet. No saattoihan se ainakin ulkopuolisen silmin siltä vaikuttaa, mutta kyllä tuota shakkinappulan siirtoa oli jo useamman vuoden ajan mietitty. Minna Parikan Maxinehan on kuulunut haaveisiini jo pitkään, mutta kuluneen vuoden aikana jouduin toteamaan useampaan otteeseen, että se, mitä minulta oikeasti puuttui, oli pieni sievä musta käsilaukku ilta- ynnä muihin menoihin - siis sellainen, mikä toimisi illanistujaisista hautajaisiin ja syntymäpäiväjuhlista parempiin työmenoihin. En tarkoita tällä sellaista varsinaista iltapukulaukkua, joita tulee tarvittua aika harvoin.

Laukku, jota mielestäni tarvitsin, on Longchampin Roseau.

Olkoon tämä nyt sitten valmistujais-/ 30-vuotislahja itselleni. Roseau on varmasti jonkun mielestä hieman pliisu, mutta menee varmasti vintage-henkisten mekkojen kanssa. Tämä oli tällainen varman päälle valinta :) Parikat kyllä edelleenkin kiiltävät silmissä, mutta mitäpä, jos vaikka viiden vuoden jälkeen kengät eivät enää mahdu jalkaan? Laukku mahtunee käskynkkään joka tapauksessa :) Hui, toivottavasti ostos ei ollut huti. Se on mielestäni sellainen siinä tapauksessa, jos alan panttailla veskan käyttöä!

Mukavaa viikonloppua kaikille :)

Yksi johtaa toiseen - Part One

Kai se on niin, että kun kerrankin teet päätöksen ja ostat jotakin kallista, niin sitten löydät heti perään jotakin vielä parempaa naurettavaan hintaan. Minulle kävi juuri näin Itävallan matkalla - täydellinen italialainen nahkalaukku alehintaan  a´29 euroa tupsahti silmieni eteen kaikissa mahdollisissa väreissä heti kun olin tehnyt sen elämäni ensimmäisen merkkilaukkuostoksen (ja en siis mitään suuruudenhullua). En sitten oikeasti kehdannut ottaa tätä myös hiekanvärisenä. Ajattelin kai, että superahneella on kuitenkin se paskanen loppu. Onhan? ;)

 Tämänpäiväiseen asuun sonnustautuneena voisin kuvitella aloittavani myös työvuoden sitten joskus reilun viikon päästä... Jos siis vain ilmat sallivat. Siitä kalliimmasta laukku ostoksesta sitten huomenna.

Ps. Sanokaapa, mitä pitäisi tehdä tuolle juurikasvulle ensi maanantaina. Hiuksista aion nipsaista ainakin 5 cm pois. Alan vihdoin uskoa, että puoleen selkään ulottuva prisessahiukset eivät vain ole mun juttuni. Hiukset näyttävät nIiin paljon tuuheammilta lyhyempinä. Hieman kyllä haikailen Julia Tymoshenko-lettikruununi perään, mutta realistinen on oltava!

Sateinen lomapäivä ihanuuksineen

Ihan mieletöntä tämä lomalaisen elämä! Ei kiire minnekään, ehtii putsailla rauhassa kaappeja, lukea kirjoja, bloggailla enemmän - eli olla vaan! Leivoin jopa pikkuleipiä, ja se on ihan ennen kuulumatonta täällä päin ;) En tosin aloittanut mistään vaikeasta vaan ihan lapsuuden ajan kaura-rusinakekseistä. Kaikkihan niitä varmaankin osaavat tehdä, mutta laitetaan ohje vielä tänne blogiinkin:

Kaura-rusinakeksit

• 200 g leivontamargariinia
• 3 dl sokeria
• 3 1/2 dl Pirkka kaurahiutaleita
• 3 dl vehnäjauhoja
• 1/2 dl mannasuurimoita
• 2 1/2 dl rusinoita
• 2 tl leivinjauhetta
• 1 dl maitoa

1. Vatkaa rasva ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kaurahiutaleet,
   vehnäjauhot, mannasuurimot, rusinat ja leivinjauhe keskenään. Lisää
   jauhoseos rasvaseoksen joukkoon. Lisää lopuksi maito. (Taikinasta tulee
   kovahko.)
2. Nosta kahdella lusikalla taikinaa kokkareiksi pellille. Jätä
   reilusti leviämisvaraa. Paista 175-asteisen uunin keskitasolla noin 13
   minuuttia. Säilytä pikkuleipiä peltirasiassa. Pane kerrosten väliin
   leivinpaperia, jotta keksit eivät tartu toisiinsa.

 Ohje löytyy Kodin Kuvalehden sivuilta. Itse jätin mannasuurimot pois, mutta hyviä tuli :)

 Publiikissa vanhemmiltani saamat ruusut kukoistavat edelleen! Pitkäikäisyyden salaisuus taitaa olla se, että olen laittanut ne yöksi parvekkeelle jäähylle.

Sadepäiviin kuuluu kaurakeksien ohella tietysti iltapäiväkahvit hyvän lukemisen parissa. Tällä hetkellä on menossa Erkki Tuomiojan Tieto-Finlandia palkittu teos isoäidistään Hella Vuolijoesta. Eli täysin en ole  ammatilliselle vapaalle heittäytynyt, mutta onhan historia toisaalta harrastuksenikin. Kirjoittelen kyseisestä kirjasta sitten myöhemmin lisää.

Vielä loppuun yksi shoppailuvinkki. Skanssin Accessorizella on alkanut jälleen ale! En viitsi ostaa sieltä mitään täysihintaisena, mutta puoleen hintaan kelpuutin mukaani tällaisen pirteän kassin. Sointuu muuten kivasti keittiön tämän hetkiseen väritykseenkin, vai mitä ;)

Mukavaa illanjatkoa kaikille!

Ps. Kirpparivaatekasa alkaa huolestuttavasti vallata olohuonetta. Antakaas nyt vielä viimeinen vinkki, mihin ne kannattaisi viedä? Länsikeskuksen Kirppis-Centeriin on tällä hetkellä neljän viikon jono, että sinne nyt ei ainakaan...

Pionien aikaan

Kreikan matka oli ihana, mutta jostakin syystä minusta tuntunut viime päivinä ihan kuin asuisin ulkomailla. Kotipihan maisemat ovat valloittaneet sydämeni niin täysin. Kotihiiren onni on koti kultainen :)

Viikonloppuiset vieraamme toivat ihanan pionikimpun. En raaski useinkaan ostaa kukkakimppuja kaupasta, mutta nautin täysin siemauksin niiden loistosta. Keittömme kierrätyslankkupöytä on osoittautunut ihanan muuntautumiskykyiseksi vaihtoehdoksi, ja keittiön yleisilmettä on helppo säätää pienillä yksityiskohdilla.


Löysin muunmuassa Hemtexin alelaarista ihanat yrttiaiheiset tabletit. Ehkäpä kreikkalaisen keittön ihanat yrittiset maut säilyvät nyt kauemmin mielissä ;)

Tein muuten Pargan reissulla muutaman käyttökelpoisen löydön. Konjakinvärinen nahkalaukku sopinee moneen kesäiseen asuun, muun muassa tämän Zaran hameen kanssa. Kotikutoisten asupostailujenkin tekeminen on helpottunut, kun saimme vihdoin peililasiset liukuovet eteisen vaatenaulakon eteen. Opiskelijaboksissa ei tällaisesta luksuksesta uskaltanut edes haaveilla. Valon määrä tuplaantui hetkessä!

Mukavaa juhannusviikonalkua kaikille :)

Kumpi vai kampi?

Jos olisin rikas nainen, ostaisin kunnon laukun. Ennen kuin ässäarpa (, joita en koskaan muuten osta) suo minulle voiton, tyydyn haaveilemaan. Eli kauan.

Olin jo melko varma, että Minna Parikan Maxine on se valittuni. Nyt tuo veska on kuitenkin saanut varteenotettavan kilpailijan. Longchampin Gatsby on pitkästä aikaa muotokieleltään sellainen laukku, jonka voisin tuntea omakseni. Ripaus vanhanajan koululaukkumaisuutta erillisine olkahihnoineen vetoaa minuun. Mutta onhan tuo Parikan piparkakkureunakin hurmaava.

Kysymys kuuluukin: Kumpi on tildamaisempi? Kummankaan suosikkiväriä en ole vielä valinnut!

Ps. Tänään tuli täyteen sata rekisteröitynyttä lukijaa, hupsista! Nöyrä kiitos kaikille siitä, että jaksatte piristää minua kommentein. Tällä hetkellä mennään vähän hömpemmän voimin, mutta eiköhän niiden syvällisempien ajatelmien aikakin taas jossain vaiheessa koita :)

kuvalähteet: 1 ja 2

Kerta kiellon päälle

Niin. On ehkä hölmöä ostaa keinonahkalaukku. Vielä hölmömpää se on, kun on ensin julistanut blogissaan siirtyvänsä pelkkien nahkalaukkujen käyttäjäksi.

Mutta entäs, jos alesta sattuu löytämään prikulleen kevättakkinsa värisen keinolaukun? Voisiko tämän nyt hyväksyä siksi mainituksi poikkeusretroiluksi? Sitä paitsi nuo kahvat saa veke... Kurinpalautus tapahtuu nyt ja heti - jatkan taas sen oikean nahkalaukun metsästämistä!