Viime aikoina olen pysähtynyt kotonani tavallista useammin katselemaan tätä koristetyynyä. Ystäväni teki sen meille taannoin kiitokseksi siitä hyvästä, että mieheni kuvasi heidän häänsä.
Tyynyyn on printattu kuva kolmesta lapsesta; he ovat sisaruksia keskenään. Valokuva on otettu joskus 1920-luvun puolivälissä, mahdollisesti Kajaanissa.
Tyyny on on ollut minulle aina kovin rakas, sillä eräs kuvan lapsista on tällä hetkellä 94-vuotias isoäitini. Kaksi muuta ovat luonnollisesti hänen sisaruksiaan.
Kuvan poika on eräs Alvarin kaimoista. Kaksi viikkoa sitten hän nukkui pois 99-vuotiaana. En tuntenut tätä isosetääni kovin hyvin, mutta ymmärsin sukulaisteni puheista, että hän nukkui pois levollisesti elämästä varmasti kyllänsä saaneena. Vähältä tosin piti, että hänen elämänsä olisi loppunut lyhyeen: Keväällä 1918 pojan ollessa pikkuvauva hänen perheensä ajoi reellä Etelä-Suomessa punaisten tarkastuspisteen ohi. Venäläiset sotilaat tökkivät reen vällyjä pistimillä, ja eräs pistos osui ihan vällyjen sisällä olleen vauvan viereen.
Paljon ehtii nähdä ja kokea, kun elää noin vanhaksi: presidenttejä, sotia, valtakuntien syntyjä ja sortumisia.
Moni varmaan haaveilee nuorena tosi vanhaksi elämisestä. Totuus taitaa olla se, että vaikka sielun ja ruumiin voimat säilyisivätkin, ovat ikätoverit menneet edeltä ja elämä on siinä mielessä kovin yksinäistä.
Pidetään vanhoista läheisistämme huolta!
3 kommenttia:
Kaunis tyyny - ihana vanha valokuva <3
Kolahti tuo viimeinen lause - sen parissa meni pääsiäinen. Hemmottelemassa, huolehtimassa ja samaa ilmaa hengittämässä äitin kanssa <3 Tärkeää...
Mitä aarteita vanhat valokuvat ovatkaan! Ihana idea pitää rakkaita kuvia esillä kodin tekstiilien kautta. :)
Hurja juttu tuo vauva vällyjen alla ja pistin menee ihan vierestä...Hrrr.
Sata vuotta mennyt -ja en itse edes sitä kokenut- ja silti vuoden 1918 sota edelleen karmii ja saa mut pahoinvoivaksi. Niin räikeää julmuutta molemmin puolin.
Olen ajatellut, että itsenäisyyden säilyttämisen lisäksi talvi-ja jatkosodan "hyöty" oli suomalaisten yhdistyminen ja yhteen hiileen puhaltaminen. Oli tausta, suku ja yhteiskunnallinen asema mikä tahansa, kaikkia tarvittiin. Jos vuoden 1918 sota repi kansan kahtia ja naapuritkin kääntyivät toisiaan vastaan, talvi-ja jatkosota veti suomalaiset yhteen ja järkyttävät olosuhteet kohdattiin yhteistyön, toveruuden ja avunannon hengessä.
Isoäitini isoisä koulutettiin muuten vuoden 1918 sodassa valkoisten lääkintämieheksi. Sodan jälkeen hän opetti nämä tietotaitonsa lapsillensa ja jo teini-ikäisenä hänen tyttärensä, eli isoäitini äiti, osasi steriloida välineet, ommella syviäkin haavoja ja pitää tulehdukset kurissa. Isoäitini äidin sisko käytti isänsä opettamia taitoja sodassa ja toimi lääkintälottana. Sodan jälkeen hän kouluttautui sairaanhoitajaksi.
Voi kiitos blogistasi! Etenkin nämä historiaspiikit ovat todella mielenkiintoisia!
Olen ihaillut tuota tyynyä, hienoa kuulla että sillä on tuollainen tarina! Vanhat ihmiset ovat rikkaus. Minun suvussani on myös muutamia melko vanhaksi eläneitä ja on uskomaton ajatus, mitä kaikkea he ovat ehtineet kokemaan. Olen paljon pohtinut myös niitä hauraimpia vanhuksia, joita työn puolesta olen ainakin sivusta seurannut. Heillekin soisi mahdollisimman hyvää huolenpitoa.
Lähetä kommentti