Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Susanna Silander teki jotakin, mikä on aika harvinaista opetusalan ammattilaisten keskuudessa - hän nousi tänään 25.5 2012 ilmestyneessä Opettaja-lehdessä puolustamaan toisen, heikommassa asemassa olevan oppiaineryhmän oikeuksia. Silander kertoo seuranneensa pidemmän aikaa historian ja yhteiskuntaopin opettajien työtaakkaa. Silander tuo esille historian ja yhteiskuntaopin opettajien laajan työnkuvan - kyseisessä oppiaineessa teetetään laajoja vaaliseurantoja ja erilaisia tutkielmia, järjestetään vierailuja käräjäoikeuteen ja osallistutaan monenlaisiin valtakunnallisiin kilpailuihin. Hän myös painottaa historian ja yhteiskuntaopin opettamisen vaativan jatkuvaa yhteiskunnallista aktiivisuutta, mitä ilman kyseiset aineet jäisivätkin hyvin pintapuolisiksi.
Tahdon kiittää Susanna Silanderia tästä keskustelunavauksesta. Voin vakuuttaa, että jos aineryhmämme korkea opetusvelvollisuus on epäreilu yläkoulussa, niin se on suorastaan näännyttävä lukiossa. Silander mainitsee nykypäivän opetusvelvollisuuksien olevan jäänne menneisyydestä. Ne ajat, jolloin historiaa ja yhteiskuntaoppia opetettiin muuttumattomilla kalvosulkeisilla, ovatkin 60-lukua. Kumpikaan aineistani ei merkitse vain faktojen pänttäämistä vaan erilaisten taitojen harjoittelua. Eräs niistä on juuri tekstitaitojen harjoittelu, mikä perinteisesti mielletään äidinkielen opettajien työksi. Koska äidinkieltä opitaan vain harjoittelemalla, mikä merkitsee äidinkielen opettajille korkeita ainepinoja, on heidän kokonaisopetusvelvollisuuttaan kevennetty huomattavasti. Kuitenkin samoja taitoja harjoitellaan historiassa. Kuka tahansa, joka on vilkaissut ainuttakaan historian tai yhteiskuntaopin nykymuotoista ylioppilaskoetta, voi todeta tämän. Opettamani aineet vaativat myös korkeatasoista ilmausta, jota olisi syytä harjoitella mahdollisimman paljon muulloinkin kuin kokeessa. Reaaliaineiden opettajilla on kuitenkin lukuaineiden opettajista korkein opetusvelvollisuus ja eroa äidinkielen opettajien velvollisuuteen tulee ainakin viisi tuntia. Olisinko niin hullu, että teettäisin oppilaillani niin paljon esseitä kuin ehkä pitäisi? Olen jo nyt työn orja. Joskus joku toisen aineen kollega on saattanut todeta, että taidat pingottaa. Ette arvaa, kuinka pahalta ja loukkaavalta tuollainen kommentti voi tuntua. Yritän hoitaa työni kohtuudella. Sekin vie liikaa aikaa.
Toinen aikaa vievä asia on viestintävälineiden seuraaminen. Syksyllä EU-kurssia opettaessani meinasin hukkua informaatiotulvaan. Sanomalehtiartikkeleita metsästäessä menee helposti useampi tunti illassa. Ihmekö, että eräs kokenut kollegani kertoi istuvansa joka ilta koululla puoli kahdeksaan asti! Samassa tilassa pidempää päivää tekevät välillä kielten opettajat, mutta matikan tuskin koskaan. Kollegallani on muuten jo yli 20 vuotta työhistoriaa takana..
Enpä tiedä, onko tästä avautumisesta hyötyä. Joku voisi todeta, että mitäs valitat, vaikka sinulla on töitä! Niinpä. Meitä historian opettajiahan on koulutettu nelinkertainen määrä tarpeeseen. Löytyy aivan varmasti joku, joka suostuisi tekemään työn vieläkin halvemmalla. OAJ on perinteisesti ollut hajanainen ammattijärjestö, jossa aineenopettajat ja luokanopettajat kyräilevät keskenään ja sitten tietysti aineenopettajat keskenään. Ei ihme, että järjestömme on hampaaton. Miten voi olla, että opettajan virkaan on satoja hakijoita, kun lääkäreistä on kunnissa samaan aikaan pula? Jotkut toiset ovat osanneet hoitaa etunsa huomattavasti paremmin...
Vaikka konsensukseen tulisi pyrkiä, niin on silti asioita, jotka ovat väärin. Jos olette ihmetelleet, miksi en puhu enää niin paljon opetusalaan liittyvistä asioista, niin tässä on yksi syy. On vaikea löytää kaikkia koskevia universaaleja aiheita, jos oman oppiaineen tilanne kismittää. En olekaan tässä blogissa viitsinyt siksi puhua näistä todella häiritsevistä kouluasioista. Parin vuoden takainen
avautumiseni poiki sen verran paljon mielipiteitä niin hyvässä kuin pahassa, etten ole vieläkään jaksanut kaikkiin vastata. Muutamat kommentit saivat minut oikeasti itkemään.
Onneksi silloin tällöin tapahtuu oikeudenmukaisuuksia, jotka valavat toivoa. Se, että luokanvalvojuudesta maksetaan nykyään kaikille opettajille samansuuruinen korvaus, oli tällainen muutos parempaan. Kiitos vielä kerran Susannan Silander. Annoit minullekin voimaa uskoa reilumpaan ammatilliseen huomiseen.
Toivoopi yksi rättipoikki oleva hissanope
