Viimeisin tällainen johonkin historialliseen ajanjaksoon sidoksissa ollut lukukokemus oli ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat (Svinalängorna), joka voitti aikoinaan myös merkittävän ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon. Luin teoksen jo hiihtolomalla, mutta sairastuminen sotki aikeeni kertoa lukukokemuksestani myös täällä blogin puolella.
Sikalat kertoo nuoren suomalaistyttö Leenan kasvutarinan. Leenan perhe, kuten niin monet suomalaiset, olivat muutttaneet 60-luvun lopulla Ruotsiin paremman elämän toivossa. Tulevaisuus Ystadissa näytti valoisalta: oli vuokrattu kerrostaloasunto, jonka keittössä on paljon kaappeja, sekä kuumaa että kylmää vettä tulee hanasta, uudet muovimatot ja jopa sisävessa! Kaikki järjestyisi. Perheen isä vannotti lapsia valittamasta siitä lähtien mistään. Leena päätti mielessään pitää lupauksen.
Aluksi vanhemmat kävivät töissä ja kaikki sujui päällisin puolin hyvin; isä oli sorvarina paikallisessa tehtaassa ja äiti kävi siivoamassa hotelleja. Viikonloppuisin isä paistoi pannukakkuja. Lapset löysivät uusia ystäviä naapurinlapsista, jotka asuivat vastaavanlaisissa köyhille tarkoitetuissa vuokra-asunnoissa. He eivät tienneet, että sosiaaliviranomaiset nimittävät aluetta nimellä svinalängorna - sikalat - alemman sosiaaliluokan kasaantuneiden ongelmien takia.Vähitellen alkoi ilmaantua ongelmia: vanhempien kosteat illanistujaiset ystävien kanssa venyivät useiden päivien mittaisiksi, mistä seurasi, että työnteon sijaan vanhempien päivät kuluivat sängyn pohjalla humalassa tai krapulassa maaten. Leena löytää heidät usein jopa henkitoreissaan lian ja oksennuksen keskeltä. Kotiin Leena ei oikeastaan halunnutkaan mennä, vanhempien pahimmat ryyppäyskierteet 10-vuotias tyttö eleli ystäviensä luona yökylässä. Kun vanhemmat pääsivät taas kuiville, he lupasivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Pitkän aikaa pieni tyttö myös uskoi tämän toiveikkaana - kukapa ei haluaisi omista vanhemmistaan uskoa hyvää.
Leenan elämän kiinnekohdiksi nousivat koulunkäynti ja uimaharrastus. Kannustavien opettajien ja uimajoukkueen priimuksen asema antavat tytölle keinon selvitä elämän laskusuhdanteissa. Toisaalta koulumaailman kautta Leenalle selviää erinäisiä faktoja ruotsalaisen luokkayhteiskunnan todellisuudesta: vieraillessaan luokkatoverinsa syntymäpäivillä, jossa uiskenneltiin omassa uima-altaassa ja syödään kaiken maailman ihania herkkuja, hän ei voi mitään rintaan tulvahtavalle kateuden tunteelle. Sinänsä tasa-arvoisuuden mallimaassa, ruotsalaisessa kansankodissa, ihmiset elivät aivan erilaisissa todellisuuksissa:
Oli merkillistä asua Noidan ja Gorillan kanssa kun Melukylän lapset kävivät kaupungilla tivolissa.
Voisi sanoa, että Sikalat on hyvin yhteiskunnallinen, jopa poliittinen romaani. Se sen tarkoitus vamasti myös on ollut, sillä Alakoski on toiminut urallaan mm. Ruotsin vasemmistopuolueen entisen puheenjohtajan Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Ja ajatuksia teos herätti ihan oikeasti - niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisessa mielessä. Mietin omaa taustaani ja lapsuuttani. Rehellisesti, käsi sydämellä voin sanoa, että olen syntynyt kultalusikka suussa. Lapsuuden perheessäni ei ole ollut alkoholismia ja muita pahoja ongelmia. Meillä oli varaa tehdä ulkomaanmatkoja ja saimme viikkorahaa. Saimme huomiota ja rakkautta vanhemmiltamme rajojen kera. Mistään ei ollut puutetta, vaikkemme toki ilmaiseksi kaikkea saaneetkaan. Yrittäjäperheen lapsena oppi arvostamaan työntekoa.
Ruotsissa on vakiintunut käyttöön termi klasresan, luokkaretki. Sillä tarkoitetaan mahdollisuutta kivuta yhteiskunnan hierarkiassa sosiaaliluokasta toiseen. Esimerkiksi kirjalija Susanna Alakoski on kertonut hänen kohdalla käyneen näin - svinalängornassa asuneen työläisperheen tyttärestä on tullut keskiluokkainen, akateemisen loppututkinnon suorittanut hyvällä tukholmalaisalueella asuva perheellinen nainen. Tällä Ruotsissa ollaan myös tietyssä mielessä ylpeilty, kansankodissa kuka tahansa voi kurkottaa korkealla, yhteiskunnan turvaverkko piti siitä huolen.
Mutta onko asia oikeasti näin? Kuinka helppoa on nousta yhteiskunnan hierarkiassa, jos lapsuuden lähtökohdat ovat heikot? Lukiessani opopääsykokeisiin olen törmännyt jälleen teorioihin siitä, kuinka koulutusjärjestelmä ja yhteiskunnan muut rakenteet itse asiassa suosivat eliitin tai yleensä ylempien yhteiskuntaluokkien vallassa pysymistä. Paremmin toimeentulevien ja akateemisesti koulutettujen perheiden lapsilla on paljon paremmat mahdollisuudet omaksua sellaiset koodit ja kieli, jota tarvitaan menestyäkseen elämässä. Koululaitoskin vaikuttaisi olevan olemassa uusintaakseen vain vanhoja valtarakenteita. Luokkaretki ei olekaan itsestään selvyys, vaan vaatii heikoista lähtökohdista tulevilta suurempaa ponnistusta kuin niiltä jotka saavat sosiaalista ( ja myös sitä taloudellista) pääomaa jo äidinmaidossa.
Mietinkin omaa asemaani opettajana. Vaikka haluaisinkin, osaanko silti kohdata oikein kaikenlaisia oppilaita ja oppijoita. Jos Pekka ei pysy luokassa paikallaan ja Liisa kyseenalaistaa kaiken, se voikin (murrosiän ja oppimisvaikeuksien ohella) kertoa hänen taustastaan ja siitä, ettei kyseinen nuori pysty ymmärtämään ylempien yhteiskuntaluokkien määritttelemän koulutyön merkitystä. Sillä ei ole tarttumapintaa hänen kokemushistoriassaan. Koko koulumaailma siis puhuu eri kieltä kuin hän ja siksi ne eivät koskaan kohtaa. Erilaisista lähtökohdista tulevana opettajana puhun minäkin todennäköisesti eri kieltä kuin kyseinen oppija. Ehkäpä tämän ristiriidan tiedostaminen on hyvä lähtökohta kehittymiselle opettajana.
Mutta takaisin Alakosken romaaniin. Sikalat on sävyltään sekoitus raadollisuutta, jopa inhorealismia, mutta toisaalta kirjan lapsen äänellä kerrottu kirja kuvastaa lasten uskomatonta optimismia ja sitkeyttä. Rakkautta janovalle lapselle voi riittää kannusteeksi yksi hänet huomioiva aikuinen tai mielekäs harrastus. Voi, kun vajavaisena ihmisenä ja huonoina päivinäkin jaksaisi muistaa tämän! Suosittelen siis lämpimästi Sikaloita luettavaksi - niin opettajille kuin muillekin.
Herättikö Sikalat sinussa ajatuksia? Oliko siitä tehty elokuva Sovinto näkemisen arvoinen?
Ps. pakko laittaa vielä tähän loppuun vielä kaksi ihan erilaista kappaletta, joita kuuntelin tätä postausta tehdessä (ja jotka jotenkin istuvat teemoiltaan tähän postaukseen)...
kuvalähteet: 1ja 2
12 kommenttia:
Olen lueskellut blogiasi jo jonkin aikaa. Nyt uskaltauduin jo kommentoimaan. Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoisesta aiheesta!
Sikalat-kirjasta on tehty myös elokuva. Kannattaa katsoa, jos et ole aikaisemmin nähnyt. :) Minusta se kertoo hyvin päihdeongelmaisen elämästä siloittelematta särmiä. Pitääpä heti laittaa lukulistalle kyseinen kirja, sillä olen vain nähnyt elokuvan aiheesta.
Sovintoa en ole nähnyt, mutta Sikalat luin pari vuotta sitten. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja. Saa entistä vahvemmin kannattamaan hyvinvointivaltiota, jossa tarmokkaimmille ja lahjakkaimmille avautuu aina mahdollisuus opintoihin, riippumatta lapsuudenkodin tulotasosta. Oletko muuten lukenut Katriina Järvisen ajatuksia luokkaretkistä suomalaisessa yhteiskunnassa? Ne kertovat osin samasta teemasta kuin Sikalat, eli luokkaretki päättyy kuitenkin usein jonkinlaiseen lasikattoon - kulttuuriseen tai taloudelliseen.
Olen ollut opettajana 80-luvulla oikein perinteisessä maatalouspitäjässä. Sen jälkeen olen ollut opettajana oikein perinteisessä pienessä tehdaskaupungissa. Kummassakin ainoat korkeammin koulutetut ihmiset ovat löytyneet terveyskeskuksesta ja koulusta ja kaupungintalolta.
Näissä työpaikoissa olen myös oppinut kyseenalaistamaan koko "luokkaretken". On "ylempien"/koulutettujen ihmiset idea se, että ihmisen tavoite on siirtyä "ylempään" ja koulutetumpaan. Kummallakin työpaikkakunnalla suuri osa oppilaista ja heidän vanhemmistaan on ihan aidosti ja aiheesta pitänyt esim. opettajia melkoisina luusereina mitä tulee elämässä pärjäämiseen. Ja kun he ovat verranneet omaa elintasoaan esim. opettajien elintasoon, he ovat huomanneet, että opiskelu ei todellakaan ole mikään tavoiteltava asia.
Kannattaa ehdottomasti katsoa Sovinto-elokuva! Siinä on loistavat näyttelijät (Outi Mäenpää ja Ville Virtanen), ja se meni "ihon alle".
Itse en ole kirjaa lukenut, mutta pitäisi kyllä.
-Annis-
Ongelmien keskellä kasvaneita lapsia ei ole vain köyhien keskuudessa - uskaltaisin jopa sanoa, että varakkaissa perheissä on vähintään yhtä paljon ellei jopa enemmän kaltoin kohdeltuja lapsia. Olen itse varakkaasta perheestä, isäni on ison yrityksen toimitusjohtaja ja tienaa useita satoja tuhansia vuodessa. Hän omistaa 25-metrisen purjeveneen ja lomailee ulkomailla useita kertoja vuodessa.
Voisi luulla, että erinomainen koulumenestykseni oli seurausta yhteiskuntaluokastamme. Minä olen kuitenkin ainoa joka tietää, että menestyin koulussa vain siksi, että turpiin tuli kotona jos en menestynyt. Jos toin kotiin 10- koepaperin, minulle huudettiin miinuksesta sen sijaan että olisi onniteltu kympistä. Isäni on narsisti eikä kotona voinut koskaan olla oma itsensä. Sairastuin jo yläasteen alussa vakavaan masennukseen ja anoreksiaan. Kotona lyötiin, haukuttiin, revittiin tukasta, pidettiin nälässä, vähäteltiin, mitätöitiin ja vaadittiin aina vain mahdottomampia suorituksia. Koulussa kiusaajat haistoivat kotona tuhotun itsetuntoni ja kävivät säälimättä kimppuun.
Yläasteella purin ahdistustani ja masennustani äidinkielen pakollisiin tarinamuotoisiin kirjoitustehtäviin, ja minusta näki varmasti, ettei kaikki ollut kunnossa. Kukaan ei silti puuttunut asioihin. Veikkaan että paljon helpommin olisi puututtu, jos olisin ollut köyhästä perheestä.
Harva yritysmaailman huipulle kipuava on tavallinen empaattinen ihminen. Tunnen paljon erilaisia ihmisiä, ja terveimmät kotiolot ovat yleensä sellaisilla, joiden vanhempien ansiot eivät ole kovin kummoiset. Tämä asia ei siis ole ihan niin mustavalkoinen kuin millaisena se yleensä esitetään. Toivon että joskus myös epäterveissä varakkaissa kodeissa kasvavien lasten hätä nähtäisiin yhteiskuntaluokan takaa.
Mayurin kertoma herätti kyllä ajatuksia; miksi esimerkiksi lapsen tai nuoren väkivallanteko on jotenkin kauheampi, kun kyseessä on ns. "hyvän perheen lapsi"? Tällaista todellisuutta ainakin halutaan iltapäivälehtien otsikoilla luoda. Ikään kuin perheet, joissa ulkoiset puitteet ovat kunnossa, olisivat jotenkin immuuneja kaikelle pahalle.
Mutta luokka-asiasta vielä: tosiaan lapsen sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen pääoma vaikuttaa myös koulussa, haluttiin sitten kutsua näitä eroja luokkaeroiksi tai ei. Luokka-ajattelu voi johtaa myös stereotypioihin, joita on mm. tämä hyvät/huonot perheet jaottelu tai lasten älykkyyden tason määrittely vain perhetaustan perusteella, joten näissäkin asioissa pitää olla kauhean tarkkana omien ajatuksiensa kanssa. Mielestäni pitäisi olla herkkänä kuitenkin siinä mielessä, että ei esim. pidä joitakin keskiluokkaiseen elämäntapaan kuuluvia asioita itsestään selvinä ja oleta vaikkapa, että kaikki oppilaat ovat vierailleet joskus jossakin museossa tai käyneet ulkomailla jne.
Luin joskus tutkimuksesta, että opettajan ammattiin hakeutuvat usein ns. luokkaretkeä tekevät ihmiset: työväenluokkaisesta taustasta ponnistava tarttuu ensimmäiseen kohtuullisen järkevään akateemiseen ja keskiluokkaiseen ammattiin jonka tietää. Tosin itse kyllä juuri tätä em. prosessia läpikäyvänä olen huomannut, että opettajaopiskelijakollegoiden vanhemmissa tai muissa sukulaisissa on lähes poikkeuksetta opettajia - välillä vähän nolottaa jopa sanoa, että olen ensimmäinen suvustamme, joka ylipäätään opiskelee missään yliopistossa...
Birk: Kiitos, kiva kuulla!Täytyy laitta leffa katsomislistalle.
Elina:Kiitos kirjavinkistä. Muistan kuulleeni siitä, mutta oli päässyt unohtumaan. Yhteiskunta ei taida koskaan päästä täysin tasa-arvoiseen tilaan, vaikka turvaverkko löytyisi. Jotkut esteet ovat vain liian suuria ylitettäviksi.
anonyymi ope. Kiitos ajatuksista! Mielenkiintoista. Olen kyllä kohdannut itsekin samanlaisia näkökantoja. Mitä sitä sitten suotta tuputtamaan jotakin oikasti rajattua mallia esim. akateemsesta koulutuksesta. Tietyssä mielessä muutos parempaa tämän suhteen onjo tapahtumut. minusta aika hyvin kouluissa puhutaan jo ammatillisen koulutuksen puolesta. Tosin, puolin ja toisin oppilailla pitäisi olla mahdollisuus tähdätä sinne, mikä heitä kiinnostaa jos rahkeet riittää.
Annis: Kiitti vinkistä! :)
Mauyri: Kiitos arvokkaasta kannanotosta. Juuri tuollaisia toivon tässä blogissa kuulevani. Laajentaa aloittelevan opettajan näkökulmaa. Lapsen ja nuoren, kotitaustasta riippumatta pitäisi voida käydä koulua ilman tuollaista tuskaa. Koulutuksen pitäisi olla mahdollisuus - keino haavoitta toista.
miss_ marjorie: Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia! TKoulumaailmaan liittyvät traagisimmat tapahtumat, kuten kouluammuskelut lienevät johtuneen aivan tavallisten keskiluokkaisten perheiden jälkeläisten ongelmista. Olet myös oikeassa tuossa, että herkkyys pitää tässä työssä olla, mutta pitää varoa stereotypisoimasta - hirmu haasteellista itse asiassa! Mielenkiintoinen tuo opettajien luokkaretkeä käsitellyt tutkimus. Olisikohan siinä kuitenkin eroa, tähtääkö luokanopettajaksi vai aineenopettajaksi?
Täällä yksi, jonka mielestä Sovinto oli vähän kökkö - nykyhetkessä tapahtuva kehyskertomus ei vain ollut uskottava eikä koskettava. Toisaalta Outi Mäenpään ja Ville Virtasen tähdittämät takaumat 70-luvulta olivat upeita.
Asiasta toiseen: kyselit joskus talvella lukuvinkkejä, oletko vielä tutustunut Kätilöön tai sisällissotaromaaneihin?
t. niitä ehdottanut
Mayuri: Piti siis sanoa, ettei keino haavoittaa toista, mutta ehkä ymmärsitkin...
Niitä ehdottanut: ok, hyvä kuulla erilaisia mielipiteitä. En ole lukenut Kätiöä, enkä paljon muutakaan, aika on ollut kortilla. Kätiö on tosin kaverilta lainassa - pölyyntyy tossa pöydän päällä. Ehkä viimestään kesällä :)Nyt täytyy lukea pääsykokeisiin...
Mielenkiintoinen aihe, jota olen itsekin miettinyt omalta kohdaltani. Olen elänyt suomalaisessa mittakaavassa taloudellisesti varsin vaatimattoman lapsuuden. Vanhempani kannustivat kouluttautumaan, ja sen teinkin. Opiskelin ensin diplomi-insinööriksi, ja nyt olen tekniikan tohtori. Osittain päädyin yliopistoon töihin, koska diplomi-insinöörin tutkinto ei todellakaan välttämättä avaa yritysten ovia: monet minua heikommin opinnoissaan pärjänneet päätyivät vanhempiensa suhteilla yrityksiin hyväpalkkaisiin töihin. Olen ihan tyytyväinen tutkijan työhöni, mutta moni opiskelee yliopistotutkinnon ja työllistyminen kaatuu siihen, että (vanhempien) tuttavapiirissä ei ole ihmisiä, joiden kautta pääsisi töihin. Lasikatto sekin.
Miss Marjorien mainitsemiin stereotypioihin liittyen, muistan että olen kerran itkenyt ala-asteella opettajan kasuaalin kommentin vuoksi. Sukseni olivat vanhanaikaiset ja minulle liian lyhyet, ja liikunnan opettaja kysyi minulta tunnin jälkeen, että milloin mahdan saada uudet sukset. Tiesin, että uusiin suksiin ei ole varaa, ja minua hävetti aivan kamalasti, että opettaja nosti asian esiin muiden oppilaiden kuullen. Poistuin itkien paikalta, ja opettaja pyysi jälkeenpäin anteeksi tahdittomuuttaan. Ei hän tietenkään mitään pahaa tarkoittanut, mutta jos lapsi tietää olevansa köyhä tai jollain muulla tavalla erilaisessa asemassa kuin muut, niin se asia on koko ajan aivan ihon alla. Tämä identiteetti seuraa myös aika pitkään ihmisen mukana, jollakin tasolla olen vieläkin se köyhä ja omituinen tyttö paremmista perheistä tulevien työkavereiden keskellä - vaikka tietoisella tasolla tiedän, että olen aivan yhtä alykäs, koulutettu, kaunis ja hyvin pukeutunut kuin kuka tahansa heistä. Mutta en olekaan aikaisemmin tajunnut, että olen luokkaretkeläinen - hauska olla edes nyt, koulussa en kaikille retkille päässytkään, koska ne maksavat (sallinette tummahkon huumorin).
Konkluusiona kuitenkin se, että en ole katkera ja olen ihan tyytyväinen siihen, miten olen elämässäni pärjännyt. Kenelle edes olisin katkera, eivät vanhempani omasta syystään olleet köyhiä, ja yhteiskunta taas ei voi rajattomasti pyrkiä tasoittamaan kaikkien lähtökohtia?
Ymmärsin kyllä, ja hyvä jos kokemuksistani on edes näin jaettuna jotain hyötyä :)
Toivoisin, että voisin tehdä jotain vastaavissa oloissa kasvaneiden lasten hyväksi... henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja lasten pahoinvoinnista hyvätuloisissa perheissä ei todellakaan puhuta julkisesti tarpeeksi, itselleni ei tule mieleen nyt yhtäkään esimerkkiä.
Tavoitteenani on ainakin pyrkiä tulevaisuudessa olemaan sellainen empaattinen ja helposti lähestyttävä opettaja, jolta lapset ja nuoret voivat tulla hakemaan apua jos heillä menee huonosti.
Lähetä kommentti