lauantai 5. syyskuuta 2015

Ajatuksia koulumaailmasta ja oppimisesta kahden ammatin risteyksessä



Tervehdys!

En ole pitkään aikaan kirjoitellut ajatuksiani koulumaailmasta, sillä asia ei ole ollut itselleni kovin ajankohtainen. Opinto-ohjauksen lopputyötä tehdessä tuli kuitenkin taas perehdyttyä koulutuksen ja oppimisen päämääriä käsittelevään kirjallisuuteen ja seurattua ajankohtaista koulukeskustelua  hieman uusin silmin.


Kuten ainakin te pitkäaikaisimmat lukijani tiedätte, olen pohjakoulutukseltani historian ja yhteiskuntaopin opettaja, ja tehnyt noita töitä ennen äitiyslomaani seitsemisen vuotta. Maisterin paperit saatuani hakeuduin melko nopeasti opinto-ohjaajan pätevyyden antaviin opintoihin Jyväskylän yliopistoon. Nuo opinnot venähtivät kahden raskauden vuoksi, mutta lopultakin nyt muutama viikko sitten nuo muodollisen opopätevyyden antavat paperit tupsahtivat postiluukusta sisään! JIHUU! Olen siis vihdoin virallisesti kelpoinen toimimaan ohjausalan tehtävissä peruskoulusta toiselle asteelle ja aina korkea-asteelle saakka.

 

Eri asia sitten on, mistä noita opon töitä voi löytää. Järkevintä olisi varmaan etsiä niitä itselleni tutuimmista ympäristöistä eli peruskoulusta ja lukiosta, joiden rakenteet ja toimintakulttuurit tunnen aineenopettajan työn kautta. Haaveilenehkä eniten siitä, että voisin toimia samanaikaisesti molemmissa ammateissa - esimerkiksi aineenopettajauus muutaman ryhmän ohjausvelvollisuudella voisi olla mukava tapa päästä ohjausammattiin kiinni. Toisaalta voisin harkita hoitovapaani lyhentämistä, jos sopiva opon vuorottelu-, sairasloma tai äitiysvapaa ilmaantuisi kohdallani. Ainahan sitä saa ainakin haaveilla... Ehkä pysyn kuitenkin koko vuoden kotona tyytyväisenä kotiäitinä :)


Toiminpa sitten jatkossa opona, aineenopettajana tahi molempina, pidän joka tapauksessa erittäin antoisana ja hedelmällisenä sitä, että sain mahdollisuuden opiskella nuo opo-opinnot. Ne ovat  laajentaneet perspektiiviäni, jolla tarkastelen suomalaista koululaitosta. Niin paljon kuin omia opetusaineitani olen aina rakastanutkin, on aineenopettajan tulokulma oppimiseen ja kouluun usein miten suppea ja oppiainekeskeinen.

Opinto-ohjaaja tarkastelee koulumaailmaa sen sijaan kokonaisvaltaisemmin. Hän pystyy työnsä (sidosryhmiensä ja ohjattaviensa kohtaamisen) kautta hahmottamaan paremmin koulutuksen ja oppimisen ajankohtaisia trendejä, ilmiöitä ja karikkoja, joita kouluyhteisössä tulisi huomioida ja ohjata kurssi uudenlaisiin tavoitteisiin. Valitettavan usein (aineen)opettajat istuvat poteroissaan (kinaamassa kenen opetusaine on tärkein) ja ovat ensi sijaisesti pitämässä kiinni olemassa olevista resursseista ja toimintatavoista. Tätä poteroitumista ei ainakaan helpota käynnissä olevat opetussuunnitelmien uudistukset, joissa toisille annetaan ja toistilta otetaan.


Eräitä keskeisimpiä lukijoitteni ohjauskokemuksia käsitelleen opolopputyöni johtopäätöksenä oli se, että kaiken koulussa tapahtuvan opetus- ja ohjaustoiminnan tavoitteena (ja nykynäkemysten mukaisesti koko kouluhan osallistuu ohjaustyöhön) tulisi olla oppilaiden ja opiskelijoiden ns. metakognitiivisten taitojen kuten esimerkiksi ajattelun, päätöksenteon, ongelmanratkaisun ja arvioinnin taitojen vahvistaminen. Näillä edellä mainituilla taidoilla on käyttöä nykymaailman sirpaloituneilla ja epävakailla työmarkkinoilla. Siellä tulevat nimittäin pärjäämään ne, joiden itsetuntemus on hyvä ja jotka kykenevät toimimaan itseohjautuvasti ja päämäärätietoisesti.  Kyse on erityisesti läpi elämän ylläpidettävistä oppimaan oppimisen taidoista, joita myös uusissa opetussuunnitelmissa peräänkuulutetaan. Oppijoiden tulevaisuuden kannalta nykyistä oppiainelähtöistä ajattelua hyödyllisempää olisikin se, että arvioinnin kohteena olisivat heidän työskentelytapansa ja oppimisprosessit.

Uudenlaisen oppimisen uranuurtajia löytyy jo opettajanhuoneista. Eräs heistä on pitkän matematiikan opettaja Pekka Peura, jonka opetusmetodeja esiteltiin 21.8. 2015 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä. Peura päätti jossain vaiheessa opetusuraansa, ettei pidä enää kokeita ja käski oppilaiden opetella asiat itse. Tällä tavoin hän onnistui eriyttämään oppimista siten, että jokainen saattoi opiskella omaan, itselle sopivaan tahtiin ja edetä kurssilla oman kunnianhimonsa mukaan. Peuran menetelmä edellytää oppilailta tietysti aktiivista ajattelua ja se saattaa aluksi olla työlästä monille passiiviseen kuunteluun tottuneille oppilaille. Opettajalle Peuran käytäntö mahdollistaa puolestaan sen, että hän voi kierrellä luokassa ja ohjata nuoria yksilöllisesti. Peura pyrkiikin kysymyksillä ymmärtämään oppijan tapaa hahmnottaa matematiikkaa ja auttaa tämän pohjalta oppilasta löytämään juuri hänelle sopivan tavan oppia.

Pekka Peura lakkasi uskomasta myös arvioinnin oikeudenmukaisuuteen, kun hän vertasi antamiaan kurssiarvosanoja ylioppilaskirjoitusten tuloksiin: niissä saattoi olla parin arvosanan heittoja kumpaankin suuntaan. Kokeet osoittautuivat huonoiksi oppimisen mittareiksi, koska Peuran mukaan ne synnyttävät stressiä ja turhaa pahoinvointia. Peuran tunneilla kokeet onkin korvattu eri tasoisilla tehtävillä. Kun opiskelija on tehnyt tietyn tasoiset tehtävät, hän pyytää opettajalta testin, jonka hän saa itse korjata ja pistettyää mallivastausten avulla. tämän jälkeen opiskelija voi siirtyä seuraavalle tasolle vaikeampiin tehtäviin

Peura siirsi lopulta myös kurssin arvioinnin opiskelijoittensa tehtäväksi. Yhteisessä keskustelussa hän ja opiskelija pohtivat oppimisen tasoa vastaavaa arvosanaa. Peuran mielestä tämän kehittää opiskelijoiden vastuunkantoa työskentelystään sekä oman osaamisen analysointitaitoa. Hyvin harvoin hän on ollut eri mieltä opiskelijoiden kanssa. Peuran opiskelijoiden menestys ylioppilaskirjoituksissa on muuten ollut valtakunnallista keskitasoa parempaa.

 

Peuran opetusmetodit kuulostavat vallan kiehtovilta ja järkeenkäyviltä opon vinkkelistä. Jos opiskelijat saadaan motivoitettua opiskelemaan hänen metodiensa mukaisesti, tuloksena saattaa olla pintaa syvempää oppimista ja metataidoissa harjaantumista. Itse olisin varmasti kaivannut tuon tapaista yksilöllisen matemaattisen hahmottamisen huomioivaa opetusta! En nimittäin suostunut oppimaan, kun kukaan ei selittänyt, miten matemattisen mallit kuten toisen asteen yhtälöt näkyvät meitä ympäröivässä reaalitodellisuudessa... :D

Mutta vaikka opo minussa innostuukin kovasti oppimisen vallankumouksesta, aineenopettajahiiri on sen sijaan kauhuissaan - en uskaltaisi millään heittäytyä täysin esimerkiksi historian opetuksessa vastaavanlaiseen itseoppimiseen. Koen ehkä, että opettamani reaaliaineet menisivät itseopiskellessa helposti alisuorittamiseksi; historiassa opiskeltavien tietojen ja taitojen hallinta sen verran hienovaraista, ettei moni keskitasoinenkaan opiskelija osaa arvioida omaa analyyttisyyden tasoaan. Sen sijaan osittainen eriyttäminen on paikallaan.  Olen pitkään tarjonnut joka kurssilla mahdollisuuden osoittaa motivoituneisuutensa ja harrastuneisuutensa lisäesseiden ja portfolioiden muodossa.

Lisäksi mielestäni historia ja yhteiskuntaoppi elävät kielessä ja kielestä. Se tarkoittaa tarinallista kerrontaa, argumentointitaitojen harjoittelua ja hyvää kirjallista ilmaisua. En oikein osaa istuttaa Peuran mallia sellaisenaan noihin konteksteihin.



Ja lopuksi, jos uudenlaista opettamista, oppimista ja ohjausta halutaan istuttaa oppilaitoksiin, opettajille on järjestettävä kunnon koulutusta ja varattava kunnon resurssit opetuksensa muuttamiseen. Satojen työtuntien materiaaleja(ja varsinkaan pinttyneitä katsantokantoja) ei muuteta hetkessä uudenlaisiksi! Lisäksi ainakin itse kaipaisin oppimaan oppimisen taitojen avaamista kunnolla myös meille opettajille - mitä se tarkoittaa kussakin oppiaineessa? Olen vuosien varrella tiedustellut useammaltakin erityisopettajalta noihin teemoihin liittyvää kirjallisuutta, mutta en ole oikein saanut selkeitä vastauksia. Toivottavasti uusien opetussuunnitelmien myötä asia korjaantuu. Toivottavasti muutos ei jää sananhelinäksi!

Millaisia ajatuksia Pekka Peuran opetusmetodit sinussa herättivät entisenä tai nykyisenä oppijana, opettajana tai ohjaajana? Miten soveltaisit Peuran metodeja reaaliaineisiin tai omiin opetusaineisiisi?

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

18 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Hirveästi näppiksiä sun tekstissä...

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi: Huoh, tällaista tämä nyt vain on vauvan kanssa. Toivottavasti sain korjattua ainakin osan.

Nimetön kirjoitti...

Lisäsin sut facessa ryhmään, jossa aiheesta keskustellaan ja opet kertoo kokemuksistaan tästä! Suosittelen selaan ja lukeen. Mä oon tosi innoissaan Peuran jutuista. T. Salla

Nimetön kirjoitti...

Hyvää ja mielenkiintoista pohdintaa! Samaa mieltä olen kanssasi noista Peuran kokeiluista, periaatteessa kannatan, mutta toisaalta olen vähän kauhuissani ja epäileväinen. :D omat aineeni ovat ussa&hissa. Kiitos vielä muutenkin blogistasi, sitä on ollut ilo lukea nämä kaikki vuodet! Odotan esikoistani syntyväksi joulukuussa, joten kaikki lapsijututkin kiinnostavat kovasti! :)

Nimetön kirjoitti...

Itselläni ainakin on suurin piirtein kyllä pitäneet paikkaansa kurssiarvosanat keskiarvoineen sekä ylioppilaskirjoituksissa saadut tulokset. Kieliä opetan, mutta mikä ettei voisi kokeilla uutta. Voisiko sen linkin laittaa yleisesti tänne kommentteihin, niin pääsee lukemaan. Kielissä voisi hyvinkin käyttää esim. Kielisalkkua, joka on ollut jo pitemmän aikaa esiteltynä mallina.

Hanneli

Rosalie kirjoitti...

Oon lukion englannin opettaja (pari ryhmää myös yläkoulussa) ja parin yläkoulun kollegan kanssa on ihan parin viime viikon aikana myös tutustuttu Peuran juttuihin.
Mua mietityttää myös tietyt asiat kielenopetuksen suhteen, kun se on luonteeltaan niin eri tyylistä kuin matikka. Kuitenkin aion testata yksilöllisen etenemisen periaatteita pienempinä jaksoina, esimerkiksi kielioppipajoina, joissa jokainen saa tehdä oman osaamisensa ja tasonsa mukaan.
Minusta tuntuu, että vanhanmallinen opettaja luennoi, opiskelijat kuuntelevat -metodi ei toimi ja eikä motivoi ketään. Siksi uusia tuulia onkin kiva haistella. Olen vasta urani alkutaipaleella, joten omia toimintatapoja on ehkä vielä helppo muuttaa.

Nimetön kirjoitti...

Hyvä hyvä, sait siis sen olennaisen esille tekstistä.

Eiku.

Nimetön kirjoitti...

Mä en valitettavasti ole tutustunut Peuran metodeihin kovin hyvin, mutta jäi mietityttämään Rosalien kommentti, että kielet olisi luonteeltaan jotenkin erityylistä kuin matikka. Mä olen nimittäin ollut siinä uskossa, että se on juuri päin vastoin? Jotenkin olen kuvitellut, että kielellinen ja matemaattinen lahjakkuus olisivat yhteydessä. Molemmat kuitenkin vaativat loogista päättelykykyä, kielioppi on ikään kuin matemaattinen kaava jne.

Nimetön kirjoitti...

Minun näkökannasta (tietotekniikka yliopistotasolla) on vaikea ymmärtää miksei tällainen toimisi reaaliaineissa myös, jos se toimii fysiikassa. Omien opiskeluaikojen paras historian maikka sekä tarinoi tunneilla (ts. kertoi elävästi käsitellystä aiheesta) että laittoi meidät itse etsimään tietoa (kirjoista, oli aikana ennen internettiä :)) ja kertomaan siitä muille (vieläkin muistelen ilolla niitä historian/yhteiskuntaopin tunteja, monia muita saman aihepiirin tunteja en niinkään). Peuran tapa opettaa on opettajalle haastava, mutta varmasti palkitseva. Periaatteellisella tasolla tekisi mieli kovasti tehdä vastaavaa, mutta realistisesti se ei ole mahdollista (päätoimisena tutkijana opetukseen ei voi laittaa ihan mahdottomasti aikaa, vaikka mieli tekisikin, lisäksi 60-100 opiskelijaa per kurssi on aika paljon, kun resurssit on minä plus 2h/vk assistentti).

Reeta kirjoitti...

Hiukan vastanäkökulmaa tuohon Peuran metodin hypetykseen. Oma lapseni siirtyi Martinlaakson lukiossa pitkältä matematiikalta lyhyeen, koska koki, ettei saanut opetusta tällä opetusmenetelmällä.

Turun Tilda kirjoitti...

Salla: Suuret kiitokset! Tutustun ihan varmasti kunhan ehdin!

anonyymi: Kiitos kommentistasi! On ihanaa kuulla, että blogin lukijoissa on mukana edelleen pitkäaikaisia seuraajia, vaikka juttujen aiheet ovat varmasti eläneet vuosien varrella, kun allekirjoittaneen elämänvaiheissa on tapahtunut muutosta ja kehitystä. Miellyttävää ja ikimuistoista loppuraskausaikaa teidän perheeseen. Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin loppuun saalla. Vauvajuttuja varmasti piisaa; seuraavaksi ajattelin tehdä bodyvertailun :) Jos olet noista Peuran ajatuksista kiinnostunut, nii minut liitettiin tosiaan facessa ryhmään "Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus". Sieltä saa lisätietoa :)

Hanneli: Facebookryhmä on tosiaan "Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus", jos haluat liittyä. Tuota Suomen kuvalehden artiikkelia en voine linkata.

Mielestäni mullakin on pysynyt arvosanat ihan hyvin kohdillaan suhteessa yo-tuloksiin. Se on kunniaasiani. Toki joskus huomaa, ettei opiskelija ole jaksanut lukea kirjoituksiin tai sitten jollakullea tulee positiivinen loppuspurtti ja yo-arvosana onkin parempi.

Olisikohan pitkässä matematiikassa se ongelma, että osa opiskelijoista ei osaa ajatella sittenkään kovin laajasti. Kurssin kokeeseen luetaan opettajan valmiiksi pureskeltujen tärppien pohjalta "hauki on kala" -tyyliin eikä tietoa osata soveltaa. Sitten, kun pitäisikin haltsata kaikki kurssit yhtäaikaa, siihen ei esim. hikipinkotytöt kykene. Ja huom. kriittisille äänille - ilmaisin asian nyt erittäin KARRIKOIDUSTI. Tietänkään asia ei ole näin kaikkien hikipinkotyttöjen kohdalla, mutta pojat osaavat usein ottaa rennommin ja soveltaa tietoa ainakin sen perusteella, mitä olen tuttujen matiskistien kanssa jutellut.

Turun Tilda kirjoitti...

Rosalie: Kannatan ehdottomasti itsekin sitä, että opiskelijoille annetaan vastuuta kannettavaksi omasta oppimisestaan. Ehkä kuitenkin juuri kuvaamallasi tavalla pienemmistä kokonaisuuksista. Itse olen esimerkiksi kokeillut yhteistoiminnallista oppimista, jossa opiskelijat opettavat toinen toisilleen tietyn kokonaisuuden ja siihen voisi liittää vielä arvioinninkin. Opettajajohtoisen opiskelun ohella on mielestäni muitakin vaihtoehtoja kuin totaalinen itseopiskelu. Draamat, väittelyt, yhteistoiminnallisuus, omaehtoinen tiedonhaku, portfoliot ym. voivat olla lisänä, mutta opettaja huolehtisi kuitenkin siitä, että tietty määrä asioita ehditään käydä läpi eli kurssissa olis kuitenkin opettajajohtoisuus "punaisena lankana". En sitten tiedä, onko tämä ajattelu Peuran ryhmän mielestä totaalisen vanhanaikaista,mutta osa opiskelijoista kyllä selkesäti kaipaa tällaista ryhdikkyyttä, vaikka siasikin myös omaa vastuuta.

ensimmäinen anonyymi?: En oikein pääse kärrylle siitä, mitä ajat takaa. En siis onnistunut kiteyttämään asiaani. No, pahoittelen. Muut kommentoineet ovat kuitenkin ilmeisesti saaneet tekstistä irti jotakin, joten ihan mäntyyn ei kai menty ;)

anonyymi3: Mielenkiintoista pohdintaa! En ole asiantuntija, mutta omasta mielestänikin kielissä ja matematiikassa on tiettyä samankaltaista teknisyyttä. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että niitä voisi opiskella samankaltaisin metodein?

Turun Tilda kirjoitti...

Yliopistoanonyymi: Mielestäni historiaa ja fysiikkaa ei ehkä ihan voi rinnastaa, vaikak reaaliaineita toki ovat molemmat :) Olen ihan samaa mieltä, että silkan opettajajohtoisuuden ohella historianopettajan on hyvä opettaa juuri kuten mainitsit: omaehtoista analyysia, tiedonhakua, yhteistyötä muiden oppijoiden kanssa ja väliin mehukasta tarinoinita. Ongelma on vain se, että eihän opettaja voi tarinoida, jos opiskelijat opiskelevat koko kurssin omaan tahtiinsa. Mielestäni he jäävät jostakin paitsi, jos koko kurssi toteutetaan tällaisella metodilla. Ja resurssikysymys se on lukiossakin, vaikka varmasti vielä enemmän yliopistolla tietäen ne massat, joita siellä pyörii... Peuran ryhmän jatukset kannattaa kuitenkin tiedostaa ja miettiä, miten niitä voisi soveltaa osin. Ongelmana on varmasti vain se, että osa oppijoista motivoituu kovastikin hänen tavastaan opettaa, mutta kuten eräs äiti tuossa alhaalla kertoo, didaktinen toteutus ei taas sovi kaikille. Ainakaan noin jyrkkä vastuunkanto heti kättelyssä.

Reeeta: Kiitos syvästi tästä kommentista! Toivottavasti keskustelijat ja blogiini eksyneet oepttajat huomaavat sen! Aivan varmasti Peuran tapa opettaa ei sovi kaikilel oppijoille. Tämä on ikuisuuskysymys didaktiikassa. Kannatankin itse ehkä ennen kaikkea sitä, että opsikelijat pääsisivät kurssin aikana tetsaamaan erilaisia oppimisen tapoja ja löytäisivtä sen myötä edes pikkuisen omaa oppimisidentiteettiään.

Nimetön kirjoitti...

Suo anteeksi Tilda, mutta suorastaan tyrmistyin luettuani tämän kommenttisi näihin postauksiin: "Kurssin kokeeseen luetaan opettajan valmiiksi pureskeltujen tärppien pohjalta "hauki on kala" -tyyliin eikä tietoa osata soveltaa. Sitten, kun pitäisikin haltsata kaikki kurssit yhtäaikaa, siihen ei esim. hikipinkotytöt kykene. Ja huom. kriittisille äänille - ilmaisin asian nyt erittäin KARRIKOIDUSTI. Tietänkään asia ei ole näin kaikkien hikipinkotyttöjen kohdalla, mutta pojat osaavat usein ottaa rennommin ja soveltaa tietoa ainakin sen perusteella, mitä olen tuttujen matiskistien kanssa jutellut." Olen lukenut blogiasi vuosia ja täytyy sanoa, että olen erittäin pettynyt tämän kaltaiseen yleistykseen, enkä olisi ikinä uskonut sinun sortuvan sellaiseen. Mainitset kyllä, että ilmaiset asian karrikoidusti, mutta se ei tee kommentistasi yhtään sen vähemmän loukkaavaa. Tällaista asiaa ei sukupuolittaa. Enemmänkin on kyse erilaisista persoonallisuuksista tai oppimistyyleistä. Minua suorastaan raivostuttaa tällaisena ns. hikipinkotyttönä joutua kohtaamaan tällaista vähättelyä. Erittäin pettynyt olen, että fiksuna ihmisenä sorruit tällaiseen.

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi:Kiitos kommentista, välillä on hyvä saada kriittisiä sellaisiakin!

Olet oikeassa, että kaikki tytöt eivät ole veistetty samasta puusta kuten eivät pojatkaan. Sekä tytöissä että pojissa on olemassa erilaisia oppijoita. Hikipinkokäsite nyt oli ehkä vähän huono (mulla ei ole aina aikaa miettiä, miten kiteyttää asiat parhaalla mahdollisella tavalla tässä pikkulapsiarjessa), mutta tarkoitan käsitteeellä opiskelijaa, joka on tunnollinen, ahkera, yritteliäs ja välillä tällaiseen opiskelijaan sisäänrakentunut perfektionismi ehkäiseen luovuuden ja uskalluksen soveltaa. Toki ahkerissa opiskelijoissa on sekä syvä- että pintauuntautuneita opiskelijoita ja tämän yritin kyllä aiemmassa kommentissani esille. Myös pojissa saattaa olla hikipinko-opiskelijoita.

Mutta miksi pidät sitä niin pahana, että joku tekee sukupuolisidonnoisen havainnon? Ei kaikki sellaiset ole pahasta, vaikka ymmärrän, mitä ajat takaa. Ehkä empiirinen kenttäni ei ole kovin suuri, sillä se koskee vain pientä osaa Suomen kouluista ja matikisteista, mutta ammentamani kokemuksen pohjalta uskaltaisin kyllä sanoa, että on kohtuullisen kokoinen joukko tapauksia joissa tällainen tietynlainen tunnollinen opiskelijuus yhdistettynä naissukupuoleen korreloi sen suhteen, että nuo opiskelijat (, joita ehkä huonosti kutsuin hikipingoiksi,) saattavat saada kiitettäviä arvosanoja yksittäisistä matematiikan kursseista mutta epäonnistuvat totaalisesti ylioppilaskirjoituksissa. Tämä ei liity mitenkään siihen, miten opettajan tulee kohdata opiskelijoita eli tietysti yksilöinä ja heidän luontaiset taipumuksensa ja oppimistyylinsä huomioiden.

Kommenttini liittyi siihen, että ehkä Peuran tyylillä nämä usein miten tyttöoppilaatkin saadaan havahtumaan pois yksittäisten kurssien aiheuttamasta kuplasta, löytämään oppimistyylinsä ja soveltamaan tietoa laajemmin. Riippuu tietysti opettajan luovuudesta ja juuri sitä olisin varmasti itsekin kaivannut!

Ja niin, olen ehdottomasti itsekin ollut hikipinkotyttö määrittelemässäni muodossa ja puolustanut heitä aiemmissa postauksissani :)Ks. esim http://turuntilda.blogspot.fi/2010/05/barrikadeilla-vekkihametyttojen.html. Ehkä olen vain vanhenemiseni myötä hieman oppinut ymmärtämään, että hikipinkous voi olla myös rasite tytöille myöhemmällä uralla. Valitettavasti niitä töitä ei saa aina huippuarvosanoja haalimalla...

Osasinkohan nytkään kiteyttää asiaani? Saa jatkaa toki keskustelua :)

Nimetön kirjoitti...

Mun tyttö on Peuran oppilaana just lukion matikassa :)
Tunnistin heti lehtijutusta kun muistin että meidän tyttö selitti suu vahdossa heidän erilaisesta opettajastaan. Sehän se oli.

T.päkkänä

Nimetön kirjoitti...

Hei,
osaatko kertoa, millaista opo työ on esim. yläkoulussa tai lukiossa vs ammatilliselle puolelle. Millainen perhedytys yleensä on paikoihin, jos joskus ensi kertaa menee esim. opon sijaisuutta tekemään ja ei ole aikaisempaa kokemusta (vaikka pätevyys olisikin), jostainhan se on aloitettava? Onko silloin helpoin aloittaa omalta "alalta", omasta entisestä ympäristöstä? Käsitin, että et tällä hetkellä toimi opona, mutta varmaan sinulla on harjoittelujen yms mukaista kokemusta.Mielelläni kuulisin tästä opoilustakin välillä :)

Turun Tilda kirjoitti...

Anonyymi kyselijä: Kiitos kommentista. En tosiaan ole ehkä paras asiantuntija vastaamaan, mutta varmasti on noin, miten arveletkin. Itse kokisin ainakin olevani vahvimmillani ehkä yläkoulun opona, sillä tunnen yläkoulun toimintaympäristönä ja koska olen myös lukion opettaja, osaisin neuvoa niihin liittyvissä asioissa aiemman kokemuksnei perusteella. Haastavimmaksi kokisin taas ehdottomasti ammattikoulun opona toimimisen. Suoritin itse asiassa viikon harjoittelun ammattikoulun puolella ja voin sanoa, että se on toimintaympäristönä aivan erilainen. Lisäksi sinne voi olla haastelllista päästä ilman ammatillista opetuskokemusta. Eli suosittelen hakeutumaan ensi sijassa simme, mistä itsellä on kokemusta. Toki hakea kannattaa muuallekin, eihän sitä koskana tiedä, mistä tärppää :)