Nutukka numero kaksi

Maanantaista!

Koska nuttupostaussarja keräsi yllättävän paljon kiinnostusta, niin päätin sitten ihan oikeasti toteuttaa sen!

 

 

En ole postaillut pitkään aikaan asuista, joten vähän jännältä tuntuu. Olenko jo vähän vanha tällaiseen touhuun? Aikuisten naistenkin tyylipostauksia ilmeisesti kaipaillaan, joten jatketaan. Jätän kuitenkin varauksen siihen, että postailen edelleen näitä asukuvia sydän naaman päällä. Ainoastaan sellaiset ajatuksella otetut kuvasarjat, jotka toimivat mielestäni esteettisenä, jotain kertovana kokonaisuutena, saatan julkaista jatkossa ilman näitä lätkiä. Naapurini, jotka ovat nykyään perillä harrastuksestani nauroivat eräällä yhteishölkkälenkillä, että hehän voivat vaikka ottaa minusta kuvia juoksulenkin varrelta ja lätkäistä sydämen pyllyn päälle ;) Olisin sitten Miikari-henkinen sydänpylly :D

No joo, päivän asiaan!

Nuttu numero kaksi on tori.fi-löytö ja onnekas sellainen. Huomasin syksyllä juuri julkaistun myynti-ilmoituksen, jossa oli kaupan ihana 60-luvun kukikas villanuttu 40 euron hintaan. Kaupat tehtyäni myyjä mainitsi varasijajonon olleen aika pitkä!

Kukikas nuttu on kuulema peräisin islantilaisesta vintageliikkeestä, mutta jäänyt ostajan kaapin pohjille lojumaan. Kyllähän tällaista kukkamerta tarvitaan talven keskelle, vai mitä;) Nuttu toimii varmasti myös konjakinvärisen nahkahamoseni kanssa, mikäli sikäli hame mahtuu yhä ylleni. Muistaakseen tilanne oli siinä ja siinä viime syksynä... Kyseinen yhdistelmä voisi kuitenkin olla aika jees työasuna.

Tein muuten, jos en nyt uuden vuoden lupauksen, niin ainakin suunnan tarkistuksen. Sen sijaan, että sortuisin iltaisin katsomaan televisiota, päätin ottaa joulun myötä melko vaikuttavaksi muodostuneen kirjapinon päällimäisen kirjan vihdoin luettavakseni. Jotenkin lapsen saannin myötä minun on ollut todella vaikea keskittyä mihinkään ajatuksella.

Jottei haaste olisi tuntunut liian vaikealta, päätin aloittaa elämänkerrasta. Varma nakki lukuhalujen palauttamiseen on tietysti jonkin diktaattorin tyttären elämänkerta. Koska Hitlerille ei (onneksi) jälkikasvua siunaantunut, valinta oli selvä: Svetlana Allilujevasta kertova teos. Venäjän ja Neuvostoliiton historiahan on muutenkin ollut sydäntäni lähellä.

Nyt, kun alkupala on mlkein syöty ja lukuhanat auenneet, arvon kahden vaiheilla: lukeako ensin Katja Ketun Yöperhosen vai Sirpa Kähkösen Graniittimiehen.

Saa suositella!!

Luopumisen haikeutta

Perjantaista!

Niin siinä sitten kävi, että uudenvuodenpäivänä päättyi taipaleeni vanhimman lapseni imettäjänä. Äidiltä pääsi itku, pojalta ei.

Nyt, kun imetystaivaltamme voi tarkastella retrospektiivisesti, totean, että ensimmäinen neljä, viisi kuukautta olivat täyttä helvettiä. Maitoa kyllä tuli, mutta kaikki muu tökki: pojan imuote, imetysasennon löytäminen ja kaiken huippuna olivat ne neljä rintatulehdusta (,joista ensimmäinen kärvisteltiin 40 asteen kuumeessa).

Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin: Imetys sujuu! Tämähän on ihan mukavaa! Kärvistely sen suhteen, että päästäisiin edes suositeltuun kuuteen kuukauteen muuttui ensin rennoksi tissittelyksi ja lopulta harmitukseksi ja kaihoksikin siitä, että kohtako tämä loppuu.

Kehoni ei ainakaan tämän imetyksen kohdalla ole ollut selkeästi sitä kaliiperia, että maidontulo vain ehtyisi ja poika harmissaan sylkisi tissin suustaan, kun saa mukista juoman helpommin. Ei, maitoa tulvi ja poika imi hartaana silmät kiinni nautiskellen. Minäkin opin rakastamaan yhteisiä läheisiä hetkiämme ja surkuttelin, että milloin tämä läheisyys tulisi tiensä päähän.

Imetyskokemuksen positiivisuutta nostaa varmasti se, että mieheni on ollut koko ajan tukena ja tsemppaajana. Esimerkiksi, kun toukokuussa (Alvarin ollessa 8 kk) jätimme yöimetyksen pois, mieheni nukkui pojan kanssa kriittiset raivoyöt. Ilman kunnon yöunien suomaa rauhaa imetys olisi varmasti loppunut aiemmin jo omasta aloitteestanikin. Mieheni ehto imetykselle oli ainoastaan se, että kunhan poika ei tule suusanallisesti luonnontuotetta vaatimaan; siihen mennessä touhu olisi lopetettava ;) No, Alvari ei ehtinyt oppia puhumaan ennen imetyksen loppumista, mutta se olisi kyllä ollut mahdollista.

 

Joulukuussa Alvari sairasti kaksi flunssaa, joista toiseen kuului erittäin kova kuume. Siksi annoimme rintaa myös öisin, jotta nesteytys olisi toiminut. Tämän "repsahduksen" seurauksena poika alkoi itkeä hanakammin perääni vähän joka mutkassa ja päätimme että nyt alkaa grande finale pojan vieroituksen suhteen. Joulun alla pääsimme vaiheeseen, jolloin jäljellä oli enää unimaito. Pelkäsin kauheasti myös sitä, että rintani pakkaantuisi vähenevän imutuksen takia. Koputan puuta ja totean, että onneksi näin ei käynyt.

Ja viimein uutena vuotena poika söi tukevan iltapuuron, joi isin sylissä nokkamukista unimaidon, sai isiltä myös kokonaisvaltaisen vauvahieronnan. Minä istuin surkeana toisessa huoneessa ja mietin, miten kävisi.

Ei käynyt mitenkään. Poika nukahti ja nukkui koko yön. Näin on käynyt kaikkina muinakin iltoina tavanomaista pientä itkeskelyä lukuunottamatta. Ehkä poika olikin kypsynyt lopetukseen äitiään paremmin. Minä koin hetken jo itseni ihan tarpeettomaksi (mutta kai ne hormonit vo toimia tässäkin tilanteessa?).



Onneksi pieni mies ei ole kuitenkaan hylännyt äitiään. Hän tykkää onneksi istua sylissä ja myös halia:) Äidin iso-pieni kakadutöyhtöinen ukko! <3 br="">

Ps. Postauksen kuvituksena on muutamia joululahjojamme: Alvarin lisäksi myös äidillä ja iskällä on nykyään reiskat! Olimme skeptisiä niiden suhteen, mutta turhaan! Ne ovat ihan parhaat postilaatikko-, vauvannukutus-, kynttilälyhdyn sytytyskengät!

Alvari sai puolestaan joululahjaksi hienon Lego Storage-laatikon. Miellyttää myös äidin silmää. Nyt haaveilen tuohon päälle asetettavasta saman sarjan pienemmästä Azurin sinisestä laatikosta. :)

Täsmätärppi vintagehääpukua etsivälle!

Tervehdys taas!

Oh-hoh! Taisin tehdä enkat: jo toinen postaus vuorokauden sisään! Parasta kuitenkin hoitaa mielessäni pyörinyt aihe alta pois, sillä pää vuotaa kuin seula nykyään. Kotona pyörimisellä lienee jotakin vaikutusta tähän ;)

Mutta asiaan: Oletko vintagehenkinen, n. 36-38 kokoinen ja menossa lähivuosina naimisiin? Tässä olisi varteenotettava hääpukuvaihtoehto:

Art+Vintagessa on myynnissä aivan ihastuttava 60-luvun hääpuku. Vaikka rakastinkin omaa täyspitsistä 50-luvun hääpukuani, olisi tämä varteenotettava vaihtoehto, jos olisin menossa naimisiin nyt!

Tämänkin yksilön yläosa on pitsiä ja alaosan tyllissä on kauniita kukka-aiheita.

Kokonaisuuden kruunaa vielä huntu, jonka kiinnikeosssa on ihania kukkia!

Art+Designista sanottiin että puvun hinta on noin 200 euroa. Ei ole paha hinta uniikista, ekologisesta ja vieläpä tyrmäävän kauniista kokonaisuudesta!

Puku on kooltaan 38, mutta entisajan koot ovat omanlaisiaan. Mittoja en ottanut, mutta niitä voi varmasti tiedustella liikkeestä.

Toivottavasti joku onnellinen löytää tämän ihanuuden ja puvun tarina voi jatkua!

Mukavaa päivänjatkoa!

Aika villanuttujen (ja kultakarppien)

Hyvää loppiaisiltaa kaikille!

 

Kelit ovat kylmät, mutta onneksi on monta asiaa, jotka lämmittävät: kahvi, sauna, pienen pojan halaukset ja erityisesti ystävien uunituoreet hyvät uutiset.

 

Listaan voisi kyllä lisätä myös villanutut. Onko teillä ylipäätään nimikkovaatekappaletta, josta teidät tunnetaan? 

Minut tunnettiin jo lukioikäisenä nutuistani. Niitä oli ja on vieläkin kaikenlaisia: pitkiä vyöllä kurottavia farkkujen ja tunikoiden kanssa, napamallisia 50-luvun klänninkien lämmikkeeksi ja juuri ja juuri lonkkaluulle ulottuvia yleisnuttuja hameiden pareiksi. Näitä viimeisimpiä on ollut hankala löytää muuttuvien mittasuhteitteni vuoksi, mutta olen oppinut, ettei ihan heti kannata kierrättää poiskaan hieman vääränkokoisia - raskauksien ja imetyksen kiertokulussa kroppa muuttaa muotoaan niin, että päätä ihan huimaa!

Joka tapauksessa paukkupakkasten myötä olen kaivellut esille niitä nuttuvarantoni kaikkein lämpimimpiä yksilöitä. Niitä on itse asiassa niin paljon, että saisin helposti laadittua kokonaisen nuttupostausten sarjan tai viikon! Miltäs kuulostaa? Olisiko sellainen kiva?

Uusin nuttuni löytyi viidellä eurolla turkulaisesta Art+Designista alkuviikosta. Kampavillainen, suomalainen nuttu on merkkiä Silvonen ja valmistettu paikassa Koski HL. Heh, siis ihan lähituotantoa vissiin ;) Mallista päätellen mennään tosin aikakoneella 1970-luvulle.

Olen metsästänyt tällaisia laadukkaita kotimaisia nuttuja iät ja ajat, ja villatakki Silvonen on varmasti nuttulöytöjeni top kolmosessa. Jes!

Kuten huomaatte, sain suostuteltua mieheni kuvailemaan hieman pihaammekin. Etupihan neliöitä ei ole montaa, mutta sitä iloisempi olen niistä jokaisesta. Loppukesän rempan myötä kivetettyä pihaakin on ollut mukava kaunistaa lyhtyjen muodossa omien ja naapureiden silmien iloksi.

 

Sen sijaan tämä asukuvailu, huuh! Eipä ole enää niin helppoa, kun pieni linssilude tunkee apajille. No, onpa todistettu täällä bloginkin puolella, että Alvari osaa kävellä ;) 

Apajista puheenollen, katsokaas, mitä pukki toi meidän perheelle! Kultaisen karpin :D :D Aluksi olimme hieman, että no-jööh..., mutta sitten hokasimme, että karppihan on parasta, mitä meidän sisustukselle on pitkään aikaan tapahtunut. Rapukestit kehiin ensi kesänä (tai E, sinä voit lainata tätä voileipäkakkukuvien somisteeksi...)!

 

Että sellaista hulvatonto menoa täällä!

Tein muuten samaisella Turku-keikalla onnistuneen UFF-visiitinkin. Ehkä postaan niistä lähipäivinä lisää.

Mukavaa illanjatkoa kaikille!

Tammikuun valo (ja pari uudenvuodenlupausta)

Huhuu, onkohan täällä enää ketään? No, kokeillaan :)

Hyvää uutta vuotta, Sinä siellä!

Tilaisuus teki varkaan. Elin hetkessä, enkä postaillut. Ihan ihanaa, vaikka pinttyneelle someilijalle poksahteleekin ideoita sieltä ja täältä. Yksi oli jouluaattona yllä, toinen kiinnitettiin eilen pojan seinällä ja kolmas vilahti ohi jossakin välissä pihalla. No, tartun niihin, jos ne tulevat uudelleen vastaan. Tekaisemaankaan en ala. Jotenkin tyyliäni on pitää juhlathetket itsellä ja postailla arjesta.

Mutta on meillä jotakin uutta! Katsokaas, lunta! Ehkä teilläkin?

Eräs kauneimmista luonnonilmiöistä tuli koettua, kun aurinko paistoi ja lunta satoi samanaikaisesti. Hetken ikuistamista avitti hieman miehen heräteostos nimeltä Nikon D800, jota voisin uudenvuoden lupauksena opetella käyttämään. Motivaatiota tähän tuo ehdottomasti pihapiirimme kamerakerho, joka starttaa piakkoin. Onni on oivat naapurit. :)

Vai mitä, naapurit? ;)

Jaahas ja mitäs muuta? Minäkin sain jouluna option uuteen pokkarikameraan, jotta saisin otettua blogini suolaksi niitä iänikuisia asukuvia. Vanha kuvausväline on nimittäin kadonnut kuin tuhka tuuleen kuten myös vihki- ja kihlasormukseni (klup!)... Veikkaan, että olen vain piilottanut tavarat vähän liian hyvin, mutta parin kuukauden katve sekä pokkarikameran että sormusten käytössä alkaa jo tuottaa vierotusoireita....

Ehkäpä ne vielä pulpahtavat jostakin esille! En jaksa vielä hermostuakaan.

Ja yhden uudenvuodenlupauksen antaa vielä Alvari: tänä vuonna opitaan sitten pottailemaan. Sitä varten on olemassa jo mummin askartelema pottakirja. Ja äiti lupaa olla pojan tueksi vielä hieman enemmän lehmänhermoisempi.

Eiköhän se tästä. Kääritään hihat ylös ja aletaan myös postailemaan :)

Mukavaa illanjatkoa!