maanantai 26. lokakuuta 2015

Sohvapöydän uusi tuleminen


Tervehdys ja uutta viikkoa kaikille!

Kaksi viikonloppua ja viisi päivää myöhemmin saanen esitellä meidän uuden sohvapöydän. Olin aluksi hieman järkyttynyt lopputuloksesta, mutta siitä toivuttuani jopa hieman innoissani. Mutta katsotaanpa vaihe vaiheelta, mitä tapahtui:

Yritin löytää arkoiston kätköistä kuvia, joissa pöydän alkuperäinen kunto näkyisi mahdollisimman hyvin. No, nämä alla olevat saavat kelvata. Pöytä on luultavasti hieman alle sata vuotta vanha, ehkäpä n. 1920-luvulta tai jopa vanhempi. Siihen viittaa se, että nauloina on käytetty puunauloja.


Pöytä on maalattu useampaan kertaan ainakin kahdella sinisen sävyllä ja pöytälevy vielä lopuksi karmaisevalla vauvankakan värisellä maalilla.



Toki terroria harjoitimme myös me katkaistessamme pöydän jalat ronskisti, jotta se istuisi sohvan pariksi.

Selvää oli se, että halusin rapsuttaa esille pöydän alkuperäisen pinnan. Sen sijaan se, mitä tekisin jaloille, jäi vielä harkinnan alle.


Ei muuta kuin hommiin!

Ensimmäiseksi aloin käyttää käsikäyttöistä maalinrapsutinta. Sain ensimmäiset lohkeilevat maalikerrokset kohtuu hyvin pois, mutta varsinkin pöytälevyn alemmat kerrokset olivat aika jumakassa. Maalinpoistoaine kehiin.


Kuvista ei ehkä saa selvää, mutta hyvin nopeasti sutimisen jälkeen maalipinta alkoi kuplia ja pehmeni. Avuksi otettiin kaavin, jolla noita syvempiä kerroksia saattoi vuolla. Keskityin ensimmäisenä päivänä pääasiassa vain tuohon pöytälevyyn, mutta aina, kun kemikaalin piti vaikuttaa, höyläilin jalkoja, sillä päätin matkan varrella, että ehkäpä se jalkojen tummansininen maali näyttäisi aika tunkkaiselta verrattuna puunattuun pöytälevyyn. Onneksi maalikerroksia oli jaloissa huomattavasti vähemmän, sillä muuten niissä oli kommervenkki jos toinen puhdistettavaksi....


Kun maalinpoistoaine oli tehnyt pöytälevyssä tehtävänsä ja suurin osa maalista oli saatu pois, oli hienosäädön aika. Hiomapaperia (karkeus 100) ja hinkkausta. Hiomakonetta en halunnut käyttää, sillä halusin säästää mahdollisimman paljon alkuperäistä rustiikkista pintaa. Kun olin lopputulokseen tyytyväinen pesin pöydän pellavaöljysaippualla, joka omalta osaltaan vielä poisti likaa ja maalinpoistoaineen rippeitä.


Tässä vaiheessa olin jo kohtuu tyytyväinen lopputulokseen, mutta erityisesti pöydän takapuolen jalat ja laatikon takalevy olivat huomattavasti sinertävimpiä kuin etupuoli. Nälkä kasvaa tietysti syödessä, joten totesin että takapuolelle olisi tehtävä jotakin!

 

Ensin surruuttelin menemään moottoroidulla hiomakoneella, mutta sininen vaikutti jumahtaneen puuhun kiinni. Jotakin vanhaa alusmaaliakin tuntui kummittelevan pinnassa.... Ääh, no mitäs muutakaan kuin maalipoistoainetta vaikuttamaan ja puukko esille! Vanhoista oksankoloista olikin sitten todella kaivella mömmöjä veke.
 

Maalinpoistoainetta, vuolemista, hiomista koneella ja lopuksi hiomapaperilla (karkeus 240). Lopulta totesin, että eiköhän jo riitä. Ei ihan kaikkia elämisen merkkejä tarvitse jaloistakaan vuolla pois.

Tässä vaiheessa olin hieman yllättänyt siitä, mitä pöydästä oli loppujen lopuksi kuoriutunut, nimittäin melkoisen vaalea yksilö. Oikeastaan pöytälevy vastasi alkuperäisiä mielikuviani, mutta nuo jalat - eeh, aika mäntyiset ja vaaleat. Olin kaiketi kuvitellut, että vanha puu on aina sellaista rustiikkisen harmahtavaa, mutta ei todellakaan! Muidenkin kurssilaisten puhdetöitä tarkastellessa huomioni oli se, että hiomalla ja rapsuttamalla esiin tulee melko tuoreen näköinen puu. No tietysti! Olipas mulla kummallisia kuvitelmia. 

Maalipoiston jälkeen tulee tietysti seuraavana vaiheena miettiä, millaisen uuden pinnan huonekaluunsa haluaa. Karkea linjaus on se, että joko maalia ja lakkaa tai sitten vahaa. Valinta on melko lopullinen, sillä edellä mainittuja ei voi yhdistää. Perinteisistä maaleista minulle suositeltiin maavärejä, joita olisinkin saattanut harkita jonkin toisen huonekalun kohdalla. Nyt minulla oli kuitenkin fiksaatio siihen, että halusin sohvapöydästämme jotakin kierrätyspuisen keittiönpöytämme näköistä - rustiikkista ja hieman harmattavaa. K-raudasta löytyikin kivan näköinen läpikuultava vahapetsi, jolla lopputulos olisi ollut ainakin myyjän mukaan hieman ikääntyneen rustiikkisen puun ilme. No, odotin maalauspäivään saakka, mutta loppunutta petsiä ei tullut liikkeeseen. Kurssi ehtisi loppua ennen kuin sitä tulisi. Voi räkä! 

Jotakin olisi keksittävä, mutta mielikuvitus ei loihtinut mieleen mitään uutta ideaa. Lopulta päätin, että menköön syteen tai saveen, vahaan pöydän pelkällä mehiläisvahalla, jota oli tarkoitus laittaa petsin päälle viimeistelyksi. Sillä tavallahan meidän ruokapöytämmekin on käsitelty. Tuumasta toimeen. Vahaa levitettiin hienojakoisella teräsvillalla ja kiillotettiin lopuksi rätillä.


Havaitsin heti levityksen jälkeen, että voi ei! Tästähän tulee ihan peruspuun värinen. Ei, en halua mäntyä, en! En tietenkään tajunnut, että Aspen-pöytä on varmaan jotain ulkolaista puuta, mutta soffa-pöytä tehty kotimaan tarpeista. No, kurssin vetäjä lohdutti, että pöydän voi käsitellä myöhemmin vaikka jollakin Osmo-värillä, jos sitlä tuntuu, muttei kannata lyödä hanskoja tiskiin ennen kuin on nähnyt pöydän kotivalaistuksessa siinä paikalla, mihin se kuuluukin.

 

Ja arvatkaapa mitä! Tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen, etten mennyt käsittelemään pöytää millään harmahtavalla petsillä. Pöytähän on mitä parhaimman värinen hieman punaruskeaa antiikkisohvaamme ja kotimme Boknäs-hyllyjä vasten.



Jos nuo aavistuksen kellertävät jalat alkavat häiritsemään, voin petsata niitä hieman eri sävyisiksi.


Pöytä ei ole vielä muutenkaan aivan valmis, sillä aion hankkia Indiskasta tai jostakin muualta siihen uuden vetimen.
 

Joka ikinen kerta, kun kuljen pöydän ohi pysähdyn ihailemaan sitä. Pöydän pinta on niin kiva, täynnä mm. palon jälkiä, mikä lienee syy siihen, että maalia on sivelty alunperin päälle.

Alan olla siis sinut lopputuloksen kanssa, mutta erityisesti iloitsen siitä, että sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni. Projekti oli täyttä konkretiaa (ja lopputulosten kokemista), mistä haaveilin ne loputtomat gradu- ja opiskeluvuodet (miksei työvuodetkin)! Taisinkin hurahtaa entisöintiin heti kerralla. Nyt tuolla olisi odottamassa se 1950-luvun valkoinen lipasto. Viitsinköhän sittenkään antaa toimeksiantoa ulkopuoliselle, saas nähdä ;)

Mukavaa viikonjatkoa!

Millaisesta projektista sinä olet nauttinut täysin rinnoin?

5 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Juuri näistä projekteista, mistä itse juuri postasit! Itselläni kävi niin, että tulin hankkineeksi 1920 -luvun vanhan ootratun klahvipiirongin, jonka entisöinti olisi maksanut saman verran kuin itse piironki. Ei muuta kuin ilmoittautuminen entisöintikurssille ja sille tielle jäin. Piirongin jälkeen tulin sivusta vedettävä vanha sohva, 50-luvun keinutuoli, vanhoja ruokapöydän tuoleja, arkku (toinen odottaa tekijäänsä), Artekin muutama nojatuoli ja sohva jne. Minusta kurssilla oli ihanaa, kun unohti täysin muut asiat 2,5 tunniksi ja lopputuloksena näki oman kätensä jäljet, mikä vasta palkitsevaa olikin. Harmi vaan, että nyt silkan ajanpuutteet vuoksi en ole ehtinyt entisöintitöitä tekemään. Kotona on muutama kesken oleva projekti, joita innostuksen tullessa laitan eteenpäin.

Tosi kiva postaus! Ja todella hieno lopputulos! Eikö tunnukin nyt hienolta? :-)

Nimetön kirjoitti...

Lopputulos on oikein kiva! :) - Lotta.

Nimetön kirjoitti...

Hieno pöytä tuli!! Tosi ihana tuo kulunut pinta. Kuvista ainakaan ei huomaa jalkojen keltaisuutta. Oletko ajatellut, että tuo esine (saavi, roskis?) pöydän alla löytäisi paikkansa jostakin muualta? Se on kiinnostavan näköinen esine, en dissaa sitä sinänsä, mutta ainakin kuvista (sekä ennen että jälkeen) katsoen tila voisi näyttää harmonisemmalta ilman sitä.
-Odelma

Kutri kirjoitti...

Mahtista! Lopputulos palkitsi kaiken vaivan! Mulla itsellä on odottanut tuolla jemmassa jo vuosia mummoni vanha ompelulipas(to), sellainen missä on laatikot kolmessa tasossa ja ne aukeaa silleen haitarimaisesti. On rikki jalasta ja kantimesta ja lakkauskin alkaa olla jokseenkin "kunnossa", mutten ole saanut aloitetuksi. Ehkä sen takia, etten tiedä, minkä näköisen siitä haluaisin tehdä. Maalatako valkoiseksi vai jollain muulla vaaleammalla värillä vai...
Nautin kyllä maalaamisesta ja tuunaamisesta, kun ois vain aikaa ja jaksuja! Kivoin proggis oli kuumailmapuhaltimella irrottaa vanhat maalit vanhoista pinnatuoleista, hioa ja maalata uudelleen tummansinisiksi (mätsäävät valkoisten työpöytien ääressä meriaiheisiin verhoihin).

Turun Tilda kirjoitti...

anonyymi: Kiitos kokemuksen jakamisesta! Kyllä, tuntuu mahtavalta! Jaan juurikin tuon mainitsemasi fiiliksen muuntodellisuuden katoamisesta muutamaksi tunniksi. Äh, nyt pitäisi päättää ilmoittautuako kevään kurssille vai ei... tarvittaisiin se lipasto kuitenkin vähän nopeammin käyttöön, mutta 300 e ulkopuolisen suorittamasta kunnostuksesta on vähän kirpaiseva hinta.

Lotta: Kiva kuulla :)

Odelma: Ehkei keltaisuus olekaan niin silmään pistävää kuin aluksi kuvittelin. Lelusaavin voisi tökätä jonnekin muuallekin. Se lähinnä pukataan aina jonnekin jaloista ;)

Kutri: Huu, sullahan on ollut vaativia proggiksia! Pinnatuolit vaativat kärsivällisyyttä (tai heh, pinnaa), kun niissä pinta-alaa! Haitarilipasto kuulostaa mielenkiintoiselta myös! Siinäkin on varmaan paljon ulokkeita :D