tiistai 18. elokuuta 2015

Lapseni valloittaa maailmaa ruuvi kerrallaan

Hei taas! Ajattelin pitkästä aikaa kertoa hieman Alvarin kuulumisia, kun kesä on tainnut hurahtaa ohitse ilman tällaista postausta.

Kuten jo aiemmin kaiketi kerroin, meidän Alvari ei ole kaikista kiireisimpää sorttia. Pojaltahan meni n. 3 kk ennen kuin kääntyminen selältä vatsalle vakiintui siinä seitsenkuisena normaalirutiiniksi. Ryömimään poika taasen lähti reilut kasikuisena vanhempiensa hääpäivän kunniaksi.

Nyt sitten olemme saaneet harvemmin tapaamiltamme tutuilta kysymyksiä, jokos siellä kävellään? No joo, ei kävellä, kun ei nousta seisomaankaan! Ei itse asiassa kontatakaan ja vasta toissa päivänä, päälle 11 kuisena poika viimein päätti nousta ihan itse istumaan - ihan niin kuin äitinsä aikoinaan.


Pitäisköhän moinen saavutus lätkäistä ihan facebookiin? :D Siellä motorisesti (tai verbaaliseti) hitaanpuoleisten lasten vanhemmille saattaa nousta vähän kylmä hiki, kun neljä viisi kuukautta nuoremmat vauvat tekevät temppuja, joista oma lapsi ei ymmärrä vielä mitään. Järkevä vanhempi ja aikuinen tietysti ymmärtää, että jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiinsa, mutta silti ihan semisti saattaa harmittaa muiden hehkutus ;)



Aika hyvin maltoin hokea tuota "kaikki aikanaan"-mantraa, kunnes tuli Alvarin 10 kk neuvola. Kesken aamupäiväunien herätetty kärttyinen miekkosemme ei meinannut pysyä istuma-asennossa edes siihen nakattuna, jolloin terveydenhoitaja päätti suositella meille kaiken varalta fysioterapeuttia. Ajattelin käynnin olevan ihan ok, jotta saisimme hieman vinkkejä, miten tukea poikaamme "maailman valloituksessa". Tuloksena oli kuitenkin ihan turha keikka, sillä toimea hoitanut kesäapu oli lähinnä hiljaa, kun itse ehdottelimme, mitä voisimme tehdä. Lopuksi hän totesi, ettei poikaa ehkä vain kiinnosta vauhdikas meno. Vo puuh! Tottahan havainto oli, mutta sen olimme huomanneet ihan itsekin...

Pahimman kiukun laannuttua pysähdyin oikein miettimään, että mikä Alvarin motorisessa hitaudessa itseäni loppujen lopuksi harmitti. Nykypäivänä taitaa vallita sellainen "kaikki mulle nyt heti"-meininki. Ehkäpä tiedostamattomasti sorruin ajatteluun, että oma lapsi pitäisi saada nopeasti valloittamaan maailmaa.


Mutta Alvarihan valloittaa maailmaa - tuntosarvisormellaan! Pieni mies saattaa kuluttaa aikaa tutkimalla kynnyksen ruuveja yksi kerrallaan. Tai sekoitella sormellaan tarjottimen puurohiukkasia. Tai tökkiä imetyksen aikana sormellaan äitinsä nenänpäätä. Hänen maailmansa on vain mikroa makron sijaan :)



Pojan erityinen kiinnostuksen kohde on ollut kellot. Aluksi hän pelkäsi mummolan kelloa. Sitten hän oli vain utelias ja  hakeutui niiden seuraan. Lopulta hän osasi heinäkuussa osoittaa, missä ne sijaitsivat ja yritti sanoa "tik-tak" Fiksuina vanhempana (ja ohjausalan ammattilaisena) minä tietysti päättelin näistä luotaisista kiinnostuksen kohteita ja taipumuksista, että pojasta taitaa tulla isona kelloseppä ;)

Kun on niin paljon lähellä, ryömimistasolla, ei kauempana oleva vielä kiinnosta. Sen aika tulee myöhemmin. Ja vaikka ei voi ehkä varsinaisesti todeta, että Alvari on sitten verbaalisesti lahjakas puheniekka, on hän ehkä osoittanut puhetta ja sanoja kohtaan enemmän kiinnostusta kuin liikkumisen eri muotoja kohtaan. Poika osaa tällä hetkellä nimetä osoittamalla 10-15 asiaa, antaa pyydettäessä äidille palikoita ja vilkuttaa vieraille. Hän myös juttelee, kurluttelee, pörisee ja kihertää omalla kielellään. Jotenkin tuntuu, että joka päivä hän jokatapaiksessa oppii uutta. Ja täytyy muistaa - en itsekään lähtenyt kävelemään ennen kuin vuosi ja 7 kk oli mittarissa. Fysioterapiassa käytiin ja kommentti oli oikeastaan ihan sama kuin Alvarin kohdalla - lasta ei vain kiinnosta. Kaikki aikanaan :)

Onko teillä menty jalat vai puhe edellä?

11 kommenttia:

Lady of The Mess kirjoitti...

Lapset kehittyvät omia aikojaan - niin se on!
Ja tiedätkö, minä melkein kadehdin tuota Alvarin tahtia; meidän tyttö lähti viisikuisena konttaamaan, nousi pystyyn puolivuotiaana ja lähti kävelemään 9 kuukautisena. Meillä oli miehen vanha leikkikehä, jotta voisin edes välillä tehdä jotain kotihommiakin vaan eihän tyttö siellä pysynyt - lopulta itse olin silityslaudan kanssa siellä leikkikehässä silittämässä. Tuntui, että koko ajan sai olla vahtimassa, missä se menee ja tuntuu, etten tarpeeksi ehtinyt nauttia ihan vaan lapsen kanssa olemisesta. Kun poika syntyi, päätin, että lihotan sen sellaiseksi pallukaksi, ettei se alle 10 kuukautisena edes kuvittele nousevansa pystyyn - vaan toisin kävi - pojasta tuli kyllä pallero, mutta vikkelästi pääsi pallerokin 10 kuukautisena kävelemään.
Joten nauti siitä Alvarin touhuilusta, katsele ja paina sydämeesi <3

Päivi kirjoitti...

Mihinkäs sitä kiire valmiissa maailmassa? Kerkii sitä vähemmälläki ❤️

Anonyymi kirjoitti...

Ihana postaus. Leveästi hymyillen luin sitä. Ja ihana Alvar.

Meillä kaikki lapset olleet ketteriä liikkumaan ja vauva-aika jotenkin jäänyt lyhyeksi, kun pikkuinen vaipoissaan kipittää milloin minnekin. Monet vauva-kollegat vielä tyytyväisinä köllöttävät lattialla ja välillä kokeilevat konttaamista.

Meillä on ollut haasteita puheenkehityksessä. Kun esikoisen puheterapia loppui, seuraavalla alkoi. Yksi lapsistamme on kohta 4-vuotias ja hän ei edelleen osaa sanoa nimeään. Käymme nyt tutkimuksissa ja yksi diagnoosi jo saatu.

Esikoisen kohdalla stressasin aika paljonkin ja välillä tunsin huonommuutta tilanteesta. Etenkin, kun multa kysyttiin, olenko lukenut kirjoja lapsille tai puhunko heille päivisin ja sitten utelija otti kontaktia lapseeni ja toisti hitaasti sanoja ja selitti, että katso, näin lapset oppii puhumaan. Mietin, että olenko jättänyt tekemättä jotakin, olisinko voinut edesauttaa puheenkehitystä jollakin jipoilla ja tempuilla. Rauhan sain, kun tajusin, että suurin osa lapsista oppii puhumaan ihan itsekseen, normaalissa arjessa. Meidän lapsilla on puheenkehityksen häiriötä ja se on geneettinen ominaisuus. Ei merkki henkisesti köyhästä perhe-elämästä. ;)

Kohta 4-vuotiaan lapsemme kanssa en ole enää stressanut. Vastaan suoraan, että lapsella on diagnosoitu vakava puheenkehityksen häiriö ja asiaa hoidetaan foniatrian klinikalla. Hän on hurmaava, ihana tyttö, joka elää täysillä kunkin päivän rajoituksistaan huolimatta.

Kriittisten ja muka avuliaiden kommenttien, neuvojen ja arvioiden jälkeen tuntui todella hyvältä, kun foniatrian erikoislääkäri sanoi, että lapsestani näkee, että hän saa kotona paljon rakkautta ja huomiota. Tuo on yksi kauneimmista ja lohdullisimmasta kohteliaisuuksista, mitä olen kuullut. Teki hyvää. :)

Elina kirjoitti...

Meillä on kiireiset lapset, esikoinen kiihdytti samaan tahtiin kuin Lady of the Messin tyttö ja nyt pikkuneiti oppi 6,5 kk:n iässä samalla viikolla konttaamaan, istumaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten... Ehdin jo toivoa, että olisi hiukan hitaampi kuin isoveljensä. Kun on yhden ns. liikunnan ihmelapsen saanut ihmeen kaupalla pysymään hengissä, on myös varsin tietoinen varhaisen liikkeellelähdön huonoista puolista.

Ässä kirjoitti...

Moi, elä hättäile, istu mättäälle ja leppäile :) Meidänkin poju oppi ryömimään 8 kk, menemään itse istualleen 11 kk ja samoihin aikoihin konttaamaan, kävelemään 1 v. 2 kk. Nyt on vilkas ja erittäin paljon ja pitkiä lauseita höpöttävä 2 vee. On luonteeltaan sellainen, että tekee vasta sitten kun on varma että osaa. Sohvalle kiipesi ekan kerran yli 1,5- vuotiaana. Ei ole myöskään juuri ollenkaan kolhinut itseään. Nauti vaan rauhallisesta ja harkitsevammasta lapsesta 😊

Anonyymi kirjoitti...

Konttaaminen on hyvä vaihe. Se vaikuttaa positiivisesti aivojen kehitykseen. Eli konttausliike on aivojumppaa. Toki se ei ole välttämätöntä. Meidän muksu samaan aikaan harjoitteli puhumista ja liikkumista. Tai en ainakaan huomannut, että ois sulkenut toisiaan pois. Kielenkehityksessä tärkeintä on, että lapsi ymmärtää. Ymmärtämättömyys voi viitata kielelliseen erityisvaikeuteen eli dysfasiaan.

11 kk vanha ehtii konttailla vielä monta kertaa. Lisäksi mä muistan et just kielenkehityksessä oli esim. 1.5 v käytössä n. 8 sanaa ja sitten yhtäkkiä kolmen kuukauden päästä jo kolmen sanan lause. Hyppäyksittäin.

Anonyymi kirjoitti...

Sanon aina nuoremmille, että vanhemmuus on kamppailulaji. Aina joku asia huolettaa ja useimmiten turhaan. Sinänsä on hyvä, että neuvolasta lähetetään eteenpäin, sillä esim puheterapialla pystytään auttamaan tosi paljon jos vanhemmat sitoutuvat harjoittelemaan lapsen kanssa.

Alvar kaikesta päätellen kehittyy hyvin samalla tavalla kuin äitinsä ja sinustahan on tullut ilmeisen onnistunut aikuisyksilö.

Vakkari

Anonyymi kirjoitti...

Unelmahan tuollainen lapsi on :) ei tartte varoa, että putoaa portaista ja hajottaa paikkansa, kun lapsi mieluummin on rauhallinen. Eikös se niin mene, että heti kun liikkuvaiseksi ryhtyy, vanhemmat eivät enää pysy perässä ja toivovat että lapsi olisi enemmän paikallaan. Poikanne kuulostaa sitä paitsi oikein esimerkkitapaukselta sosiaalisesti, taitaa kasvaa oikeaksi herrasmieheksi!

Metsäntyttö kirjoitti...

Meillä kaksi nuorinta eivät kontanneet lainkaan, kulkivat istuviltaan työnnellen itseään. Toiselle suositeltiin myös fysioterapeuttia, kuukausia oli jo monta lapselle kertynyt. Peruin sen fysioterapeutin ajan kun pidin turhana sitä ja niinhän ne kävelemään aikanaan sitten oppivat. Se on tosiaan vaikeaa odotella kyllä kun toiset jo mennä tohisee. Jälkeenpäin ajatellenhan sillä ei ole väliä vaikka se kestikin. Ja sun tavalla se teidän pikkumies selvästikin menee. Ehtii sitä vielä hänen perässään juosta:)

Turun Tilda kirjoitti...

Lady: Kiitos kokemuksen jakamisesta! Aika työläältä kyllä kuulostaa! Täytyy yrittää nauttia näistä hitaamman motorisen kehityksen tuomista eduista :)

Päivi: <3

anonyymi: Kiitos tarinastanne! Teillä on varmasti ollut tosi raskaita hetkiä esikoisen kanssa ennen kuin saitte diagnoosin. Väärässä tilanteessa annetuilla hyvääkin tarkoittavilla neuvoilla ja ohjeilla saattaa saada vanhemmat kokemaan turhaa riittämättömyyden tunnetta. Ihana tuo foniatrian lääkärin kommentti; onneksi saitte kuulla sen!

Elina: Järkikultaa on varmasti kyllä mukana HIEMAN enemmän, jos lähtee vaille kaksivuotiaana kävelemään (kuten itse tein) kuin hieman yli puolivuotiaana... Puolensa kaikella...

Ässä: Kiitos kannustuksesta ja olipas hauska sanonta! Alvari taitaa olla aika samansorttinen kuin teidän lapsenne. Kun aloimme häntä istuttamaan lattialle 10 kk aiempaa enemmän, hän muksahti kerran siten, että naamaan tuli nirhauma. Eipä poika uskaltanut sitten harjoitella maahan laskeutumista useampaan viikkoon vaan istui lattialla kuin tatti ja itkeä tihutti, jotta olisimme laskeneet hänet masulleen. Lopulta isin tietokoneen hurina ja sininen valo sai hänet luontaisesti laskeutumaan pois istuma-asennosta ja lähtemään kohti kiinnostavaa kohdetta.

anonyymi2: Juu, konttauksen hyödyistä olen kuullut jo äidiltäni, joka oli aikoinaan huolissaan siitä, etten kontannut itse lainkaan. Olin ns. pyllykiitäjä ja siksi en tuntenut kiinnostusta "vatsa vasten lattiaa"-asentoihin. Lähdin kävelemään vasta n. 1 vuosi ja 7 kk-ikäisenä, jonka JÄLKEEN äiti opetti minut konttaamaan. No, ihan puhetaitoinen minusta onneksi tuli ;)Alvarin kohdalla fysioterapiassa tutkittiin juuri tuota vastavuoroistaliikettä, että tuleeko sitä. Kyllä vissiin tulee, vaikka Alvari ei etenekään varsinaisessa konttausasennossa. Voi olla, että poika skippaa vaiheen äitinsä tavoin ja menemme sitten peräkkäin lattioita pitkin pojan ollessa parivuotias ;)

Vakkari: Kiitos rohkaisusta! Omasta mielestänikin on parempi, että reagoidaan hieman liian helposti kuin jätetään puuttumatta. Odotukset fysioterapiaa kohtaan olivat ehkä vähän liian suuret siitä saatuun hyötyyn nähden, mutta onneksi poika on nyt jumpan ja oman kiinnostuksen myötä hokannut jo nuo istumaan menot ja siitä laskeutumiset :)

anonyymi3: Kiitos kannustuksesta! Varmasti olisin itsekin helisemässä, jos Alvari olisi olltu vauhtihirmu. Säikähdin ehkä sitä, että kuulema yhden vuoden ikään mennessä lähes kaikki lapset osaavat kuulema istumisjutut ja kun niitä ei kuulunut, niin aloin hermoilla. Siitä sen sijana olin jo valmiiksi ihan varma, ettei Alvari tulisi kävelemään vuodne iässä ;)

Metsäntyttö: Eli teillä on ollut pyllykiitäjiä! Olen itsekin siskoni kanssa ollut sellainen. minä opin kävelemään vuoden ja 7 kk isässä, siskoni vielä kuukautta myöhemmin. minua käytettiin fysioterapiassa, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt Alvarin tavoin; olin vain harkitsevainen eikä hurjastelu kiinnostanut ;)

Anonyymi kirjoitti...

Olipa viisas oivallus sinulta tuo mikron sijasta makroa :) Ekan kohdalla odotin että mikseisejoliiku, ja toisen kohdalla toivoin, että pysymahdollisimmankauanpaikallasi... Sitten kun lapsi keksii liikkumisen taidon, saa kahvin viimeistään juoda kylmänä :D Iloa ja onnea päiviinne! Jatka sinäkin mikrotason havainnointia lapsen arjessa <3 t. R