Alvari sai taannoin ihanan sirkusaiheisen pehmokirjan ystävältäni lahjaksi. Kyseisessä Lilliputiens-merkin pehmokirjassa on aivan ihanan herkulliset värit ja paljon pientä maistelijaa kiinnostavia yksityiskohtia.
Viime päivinä talvi on antanut parastaan! Jokohan ensivuonna Alvarin nauttii lumessa peuhaamisesta?
Kaikkea kivaa on muutenkin tiedossa; saimme muun muassa koko perhe kutsun oikean työmiehen synttäreille (3 vee). Ne ovatkin Alvarin ensimmäiset lastenkemut :)
Täytynee vielä ihan ääneen todeta, että olen viihtynyt pelottavan hyvin kotiäitinä. Olen aina pitänyt itseäni sellaisena keskitien kulkijana näissä äitiys vaiko ura-kysymyksissä. Ilmeisesti jokin mitta kuitenkin täyttyi viimeisimpien elämänkäänteiden myötä, sillä niin paljon kuin omaa ammattia rakastinkin, en ole varsinaisesti kaipaillut töihin.
Joskus kauan sitten pohdin, miten opettajana yhdistää uran ja perheen. Se herätti lukijoissa kipakoitakin mielipiteitä. Toki ymmärrän opettajan ammatissa loma-aikojen olevan huikeat ja työajan joustavan, mutta erityisesti lukion kurssien suunnitettelutyö ja suoritusten korjaaminen mietityttää. Tilannetta ei varsinaisesti helpota opetussuunnitelman muutokset, jotka lisäävät yhteiskuntaopin pakollisia kursseja (niin hienoa kuin se siis onkin!!!). Laki- ja taloustiedon sekä varsinkin EU-asioiden käänteet ovat niin nopeita, että pieni opettaja meinasi läkähtyä tuntien valmisteluissa jo ennen jälkikasvua. No, toivotaan, että opon tutkinto laajentaisi hieman työllistymismahdollisuuksia. Tai jospa työllistyisi joskus pelkästään peruskoulussa... No, todennäköisesti tämä blogikin tulee tiensä päähän viimeistään siinä elämän käännekohdassa, kun töihin on takaisin mentävä.
5 kommenttia:
Ei kannata päätöksiä tehdä liian aikaisin, vaan katsoa miltä tuntuu. Ja on ihan luvallista muuttaa mieltään. Vaikka raskausaikana olisi ollut ihan varma, että palaa täysipäiväisesti töihin heti ensi tilassa, niin äitiysloman lähestyessä loppuaan tunnelmat voivatkin olla erilaiset. Kaikkea ei voi etukäteen tietää, eikä onneksi tarvitsekaan.
Itse olen ajatellut, että töissä ehtii käydä vielä monta vuotta, mutta lapset eivät enää koskaan ole näin pieniä. Mutta jokainen tekee niinkuin omalle perheelle ja sen kaikille jäsenille parhaiten sopivalta tuntuu. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, ja pitää katsoa kokonaisuutta.
Mulla on tutkija-opettajana yliopistossa ja alle kolmivuotiaan äitinä sellainen vinkki, että löysäile ja priorisoi. Kunnei oikeasti pysty repeämään siihen kun sinkkuna, niin tekee sit asiat niin kuin voimavarat riittää (ts. mun luennot on parempia silloin lapsi on ollut terve ja nukkunut yöt ja sitten jos lapsi on kipeä ja/tai on vaihe kun yöunet on vähissä, on opettaja väsyneempi matsku vähemmän hiottua. Aina ei siis tartte olla päivä että voittaisi kuukauden työntekijä pystin. Toisena sit liputan osittaiselle hoitovapaalle, se on huippujuttu. Ja vikana juttuna lapsen isä tasa-arvoisesti ottamaan vastuu lapsen hoidosta (ts. yöheräilyt, sairaspäivät jne), silloin kun on kaksi jakamassa taakkaa, niin jaksaa paremmin.
Näillä keinoilla (ja loistavan päiväkodin avulla) tykkään kovasti työelämän ja perhe-elämän yhdistelmästä. Siis silloin kun kaikki menee hyvin, toki on moniakin hetkiä kun paketti hajoilee (korvatulehdus, vesirokko, you name it) ja sumplii minuuttiaikatauluja että ehtii hoitaa sekä lapsen että työn (ja tuntee huonoa omatuntoa siitä kun kumpikin tulee hoidettua huonosti).
Isoja pohdintoja ja päätöksiä, joita saattaa aktiivisesti muistella vielä vanhanakin.
Mulla on tuntuma, että kaikki tuttavapiirini ikääntyvät naiset muistelevat kaiholla aikaa, kun lapset olivat pieniä ja sitten he muistuttavat hieman paatoksellisestikin nuorempia äitejä nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajanjaksosta elämässä. :)
Ennen lapsia nautin opiskelusta (korkeakoulututkinto) ja olin into piukeana työelämässä mukana. Kun sain esikoisen, ura menetti täysin merkityksensä. Olin umpirakastunut vauvaan, nautin kotona olemisesta ja koska miehen tulot riitti meidän kuluihin (asuimme vuokrakaksiossa), ei ollut tarvetta palata takaisin työelämään. Halusin olla siellä, missä mua oikeasti tarvitaan. Muhun kolahti sanonta: "Love is spelled t-i-m-e."
Kun talous alkoi tiukentua ja olimme huolissamme, kuinka tarjota hyvä elintaso lapsellemme, mieheni alkoi etsiä parempi palkkaista työpaikkaa ulkomailta. Lopulta muutimme toiselle puolelle maapalloa. Muutto kannatti, sillä uudessa maassa meillä on ollut varaa suurempaan perheeseen ja olen edelleen voinut olla kotona (kotiäitinä 7 vuotta ja lapsia 3).
Minimieläke, köyhyysloukko, työttömyys- mitä niitä uhkakuvia nyt onkaan- ei pelota pätkääkään. Haluan ajatella, että elämä kantaa. Se mikä mua pelottaa, on ajatus, etten eläisi täydesti tai että hukkaisin ihania kokemuksia, joita en saa enää koskaan takaisin.
Ja tällä paatoksella, köh köh, en ole arvostelemassa muiden valintoja. Kaikilla meillä on eri lähtökohdat, olosuhteet, mahdollisuudet, haasteet ja unelmat elämässä. Se meillä kuitenkin toivottavasti on yhteistä, että mitä tahansa elämässä tapahtuu, pyrimme laittamaan perheen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin etusijalle. Jollekin se voi tarkoittaa kotiäitiyttä, toiselle työelämään paluuta tai osa-aikaistyötä, lyhennettyä työviikkoa tai vaikka opintoja.
Sitä ei kadu, että jää kotiin pidemmäksi aikaa. Sitä katuu, jos ei kuuntele itseään ja palaa aikaisemmin töihin kuin olisi halunnut.
Kokemuksesta tiedän. Joten kuuntele itseäsi ja ole itsellesi rehellinen. Mihin lopputulokseen ikinä päädytkään. :-)
anonyymi: Kiitos sanoistasi! Allekirjoitan tuon täysin. Ihan kamalaa, jos työvuoren alta ei huomaa enää pienen ihmisen kasvun vaiheita...
anonyymi2: Kiitos vinkeistä ja kokemuksiesi jaosta! Täytyypä ottaa selville tuosta osittaisesta hoitovapaasta. Olisi mahtavaa, jos molemmat vanhemmat voisivat tehdä lyhennettyä työviikkoa ja vaikkapa olla yhden päivän viikosta lapsen kanssa kotona.
anonyymi3: Ihana teksti ja aivan ihana tuo sanonta. Kiitos kokemustesi jakamisesta :)
anonyymi4: Kiitos ajatuksistasi! Kyllä mulla on jo aika vahva tunne siitä, etten ihan heti haluaisi töihin takaisin. Lapsi on vain kerran ihan pieni.
Lähetä kommentti